Hei,
Ja kiitos kärkeen kaikille, jotka ovat jakaneet tarinansa täällä Niiden rohkaisemana olen itsekin päättänyt kirjoittaa oman tarinani, jotta saisin ajatuksiani setvittyä jonkinlaiseen järjestykseen. Minä ja mieheni olemme olleet avoliitossa nyt 6 vuotta. Ollaan kolmekymppisiä. Suhde alkoi nopeasti ja hän muutti luokseni todella nopeasti ja sen jälkeen on melkein yhden käden sormilla laskettu yöt, jotka olemme erillään olleet. Siis oikein ‘rakkautta ensi silmäyksellä’…
Heti aluksi huomasin, että mies ei käyttänyt alkoholia kuten muut… Eli aina, kun lähettiin baariin, niin hän veti perseet ja työviikollakin kului enemmän ja vähemmän, ei kuitenkaan koskaan ole töissä puhallutettu, vaikka varmasti on joskus vanhois kaljoissa mennytkin. Olin nyt kuitenkin niin rakastunut, etten tästä juomisesta välittänyt, varsinkin kun se väheni huomautettuani asiasta ja sen jälkeen keskittyikin enemmän viikonloppuihin ja itsellekin siihen aikaan maistui. Kunnes muutamia vuosia sitten sain mahdollisuuden yletä työpaikallani ja entinen vuorotyöni loppui (olimme olleet samassa vuorossa). Samoihin aikoihin aloin odottaa esikoistani, eli oma juominen loppui siihen, mutta mies taas alkoi juomaan entistä enemmän, koska olimme eri aikoihin kotona. Lisäksi mukaan tulivat ns karkaamiset baariin. Hänen halustaan meillä on näet ollu sopimus, että juhlimassa käydään vain yhdessä (sairaalloisen mustasukkainen: minuun kuulemma luottaa, muttei muihin miehiin ). No minä tietysti raskaana mihinkään baariin halunnu ja esikoisen syntymän jälkeen en ole edes jaksanut istua hänen seuranaan, kun kaljaa kippaa. Eli nyt sitten tahtiin kerran kuukaudessa lähtee baariin, kun olen mennyt nukkumaan. Muuten juopottelee lähinnä kotona, ei sillä ole koskaan (meidän yhdessäolon aikana) ollu yhtään kaveria, joskus jotain ryyppykavereita töistä vaan, mutta ei todellisia ystäviä. Alusta asti tein selväksi, että niitä ei kotiin tuoda, varsinkaan jos lapsi on kotona. Eikä mitään harrastuksia, paitsi keilaaminen, mikä onkin kätevää, kun hallilla myydään kaljaa…
Nyt meidän esikoinen on 4 vuotta ja odotan toista lastamme. Samaan aikaan on käyny ilmi, että on alkanu tämä alkoholismiin liittyvä valehtelu. Ennen ei ole vaivautunut piilottelemaan juomistaan, nyt tekee sitäkin, varsinkin jos on vastuussa lapsesta, kun tietää että mun hihat palaa totaalisesti jos ottaa vaik pitäs lapsesta huolehtia mun ollessa töissä. Luojaani kiitän ettei mun enää tarvi tehdä yövuoroja, koska ukkoon ei ole mitään luottamista, et olis silloin selvinpäin. Ja toinen valehtelun aihe on raha, mut sitä on multa vähän vaikea pimittää, kun hoidan perheen raha-asiat. Ennen sentään pysty olemaan juomatta, jos ei rahaa ollu, mutta nyt ostetaan kaljat velaksi ja syy on tietty minun, kun olen maksanut enemmän laskuja hänen tililtään, ku omaltani… Pitäs varmaan ruveta sitä oikeesti tekemäänkin, koska mun vastuulla kuitenkin on että ruoka riittää pöytään seuraavaan tilipäivään asti.
Kaikenlaisia sopimuksia on meillä yritetty tehdä, et saatais juomista johonkin kontrolliin. Mutta kaikista on pikkuhiljaa liu’uttu takaisin ja tuntuu, että menee aina vähän pahemmaksikin. Nyt on ollu sairauslomalla neljä viikkoa ja sattupa sopivasti noi lätkän mm-kisat, eihän niitä nyt voi selvin päin katsoa… No sitten ku kisat oli ohi niin vanno, et nyt loppuu ja olihan se varmaan kolme päivää ottamati ja sitten taas neljä päivää otettiin. Eilen illalla sitten taas keskusteltiin, kun sattui edellisiltana lukemaan kaverilleni kirjottaman sähköpostin, jossa valitin juomisesta ja kutsuin ukkoani tuttavallisesti ääliöksi… No siitähän meteli nousi, kun kuulemma haukun häntä ympäri kyliä… En mä valitettavasti ole kovin monelle kehdannu kertoa meen ongelmista, hänen vanhemmilleen vaan, josta se juominenkin on pitkälti periytynyt. Nytkin yritin kärsivällisesti selittää, että jollekin mun on pakko puhua tai pää hajoaa. Kuulemma saankin puhua, mut en hänelle tärkeille ihmisille. Mun tilanne on sikäli ongelmallinen, että oma suku ja turvaverkko asuu monen sadan kilometrin päässä ja tällä paikkakunnalla olen asunut vasta seitsemän vuotta ja siitä kuusi vuotta ollaan oltu niin tiiviisti yhdessä, että montaa ystävää ei paikkakunnalla ole ja näille olen esittäny vähän pehmeämmän version meidän ns. perhe-elämästä.
Kun esikoinen oli vuoden vanha, sain miehen menemään psykologin juttusille, kun kurja lapsuus sitä painaa ja työ stressa ja siksi on juotava. Sanoin sillon, etten enää jaksa olla hänen terapeuttinsa, kännisen vuodatusta kuunnellu ihan tarpeekseni. Kävi se siellä muutaman kerran, sai masennuslääkkeet, muttei syöny niitä, ku viikon kun eivät kuulemma auta. Ei auttanu selitykset, että tarvii syödä pitempään että alkasivat vaikuttaa. Ja asiaan tietysti vaikutti sekin, että ois tarvinnu juomistakin rajottaa, muuten masennuslääkkeet on hyödyttömiä. Kun ei ukko sitten käynyt, ni menin itse juttelemaan psykiatrian sairaanhoitajan kanssa. Ei siitä ollu mulle paljon apua, kun aluksi ku sain asioita purettua mielestäni, sitten alko vaan puheet et mun täytyy vaan pakata kimpsuni ja muksu ja lähteä, no en vaan ollu siihen valmis, enkä tiedä koska olen. On se vaan niin sairasta, kun toista ei ole voinu rakastaa eikä kunniottaa vuosiin, mutta sitten kun pitäs tehdä päätös lähtemisestä, niin paniikki iskee… Miten saadaan talo myytyä ja pärjääkö sitten yksin kahden lapsen kanssa… Vituttaa sekin ettei ole lähteny jo vuosia sitten, miksei heti antanu kenkää ku näki mikä toinen oli, kai sitä jotenki ajatteli, että sen parannan ja sitä sääli, kun oli ollu niin kauhea lapsuus ja rankka nuoruus. Nyt tuntuu, että on kaikessa niin kurkkua myöten kiinni, ku suossa, ettei siitä pääse irti. Ja nyt sitten uhkailee itsemurhalla, kun otan puheeksi, ettei tämä parisuhde ole mistään kotosin, edes hänen itsensä mielestä: ei saa tarpeeksi seksiä (meillä saa vain selvänä pesää), häntä ei kunnioiteta ja pidän häntä huonona isänä ja kun hän joskus on selvin päin, niin sitä ei kuulemma yhtään arvosteta… Ja kauheita täs on, et väliin mietin, et voiku tekiskin ittelleen jotain, niin sillä siitä päästäs…
Eilen hän nyt sitten yhtäkkiä halus keskustella meen ongelmista, mä ite olen väsyny niistä puhumaan jo pari vuotta sitten, ei ole mun näkökulmasta siitä suun pieksennästä ollu mitään apua… Sen seurauksena nyt sitten vissiin ollaan selvin päin, ihan varma en ole, ku en ole kotona vielä. Ja taas mä hullu toivon, et jos se eilinen keskustelu ois jonkin nyrjäyttäny paikalleen ja hakis itelleen apua, ennenku menee lapsilta isä. Näin meillä.