Näin meillä

Hei,

Ja kiitos kärkeen kaikille, jotka ovat jakaneet tarinansa täällä :smiley: Niiden rohkaisemana olen itsekin päättänyt kirjoittaa oman tarinani, jotta saisin ajatuksiani setvittyä jonkinlaiseen järjestykseen. Minä ja mieheni olemme olleet avoliitossa nyt 6 vuotta. Ollaan kolmekymppisiä. Suhde alkoi nopeasti ja hän muutti luokseni todella nopeasti ja sen jälkeen on melkein yhden käden sormilla laskettu yöt, jotka olemme erillään olleet. Siis oikein ‘rakkautta ensi silmäyksellä’…

Heti aluksi huomasin, että mies ei käyttänyt alkoholia kuten muut… Eli aina, kun lähettiin baariin, niin hän veti perseet ja työviikollakin kului enemmän ja vähemmän, ei kuitenkaan koskaan ole töissä puhallutettu, vaikka varmasti on joskus vanhois kaljoissa mennytkin. Olin nyt kuitenkin niin rakastunut, etten tästä juomisesta välittänyt, varsinkin kun se väheni huomautettuani asiasta ja sen jälkeen keskittyikin enemmän viikonloppuihin ja itsellekin siihen aikaan maistui. Kunnes muutamia vuosia sitten sain mahdollisuuden yletä työpaikallani ja entinen vuorotyöni loppui (olimme olleet samassa vuorossa). Samoihin aikoihin aloin odottaa esikoistani, eli oma juominen loppui siihen, mutta mies taas alkoi juomaan entistä enemmän, koska olimme eri aikoihin kotona. Lisäksi mukaan tulivat ns karkaamiset baariin. Hänen halustaan meillä on näet ollu sopimus, että juhlimassa käydään vain yhdessä (sairaalloisen mustasukkainen: minuun kuulemma luottaa, muttei muihin miehiin :laughing: ). No minä tietysti raskaana mihinkään baariin halunnu ja esikoisen syntymän jälkeen en ole edes jaksanut istua hänen seuranaan, kun kaljaa kippaa. Eli nyt sitten tahtiin kerran kuukaudessa lähtee baariin, kun olen mennyt nukkumaan. Muuten juopottelee lähinnä kotona, ei sillä ole koskaan (meidän yhdessäolon aikana) ollu yhtään kaveria, joskus jotain ryyppykavereita töistä vaan, mutta ei todellisia ystäviä. Alusta asti tein selväksi, että niitä ei kotiin tuoda, varsinkaan jos lapsi on kotona. Eikä mitään harrastuksia, paitsi keilaaminen, mikä onkin kätevää, kun hallilla myydään kaljaa…

Nyt meidän esikoinen on 4 vuotta ja odotan toista lastamme. Samaan aikaan on käyny ilmi, että on alkanu tämä alkoholismiin liittyvä valehtelu. Ennen ei ole vaivautunut piilottelemaan juomistaan, nyt tekee sitäkin, varsinkin jos on vastuussa lapsesta, kun tietää että mun hihat palaa totaalisesti jos ottaa vaik pitäs lapsesta huolehtia mun ollessa töissä. Luojaani kiitän ettei mun enää tarvi tehdä yövuoroja, koska ukkoon ei ole mitään luottamista, et olis silloin selvinpäin. Ja toinen valehtelun aihe on raha, mut sitä on multa vähän vaikea pimittää, kun hoidan perheen raha-asiat. Ennen sentään pysty olemaan juomatta, jos ei rahaa ollu, mutta nyt ostetaan kaljat velaksi ja syy on tietty minun, kun olen maksanut enemmän laskuja hänen tililtään, ku omaltani… Pitäs varmaan ruveta sitä oikeesti tekemäänkin, koska mun vastuulla kuitenkin on että ruoka riittää pöytään seuraavaan tilipäivään asti.

Kaikenlaisia sopimuksia on meillä yritetty tehdä, et saatais juomista johonkin kontrolliin. Mutta kaikista on pikkuhiljaa liu’uttu takaisin ja tuntuu, että menee aina vähän pahemmaksikin. Nyt on ollu sairauslomalla neljä viikkoa ja sattupa sopivasti noi lätkän mm-kisat, eihän niitä nyt voi selvin päin katsoa… No sitten ku kisat oli ohi niin vanno, et nyt loppuu ja olihan se varmaan kolme päivää ottamati ja sitten taas neljä päivää otettiin. Eilen illalla sitten taas keskusteltiin, kun sattui edellisiltana lukemaan kaverilleni kirjottaman sähköpostin, jossa valitin juomisesta ja kutsuin ukkoani tuttavallisesti ääliöksi… No siitähän meteli nousi, kun kuulemma haukun häntä ympäri kyliä… En mä valitettavasti ole kovin monelle kehdannu kertoa meen ongelmista, hänen vanhemmilleen vaan, josta se juominenkin on pitkälti periytynyt. Nytkin yritin kärsivällisesti selittää, että jollekin mun on pakko puhua tai pää hajoaa. Kuulemma saankin puhua, mut en hänelle tärkeille ihmisille. Mun tilanne on sikäli ongelmallinen, että oma suku ja turvaverkko asuu monen sadan kilometrin päässä ja tällä paikkakunnalla olen asunut vasta seitsemän vuotta ja siitä kuusi vuotta ollaan oltu niin tiiviisti yhdessä, että montaa ystävää ei paikkakunnalla ole ja näille olen esittäny vähän pehmeämmän version meidän ns. perhe-elämästä.

Kun esikoinen oli vuoden vanha, sain miehen menemään psykologin juttusille, kun kurja lapsuus sitä painaa ja työ stressa ja siksi on juotava. Sanoin sillon, etten enää jaksa olla hänen terapeuttinsa, kännisen vuodatusta kuunnellu ihan tarpeekseni. Kävi se siellä muutaman kerran, sai masennuslääkkeet, muttei syöny niitä, ku viikon kun eivät kuulemma auta. Ei auttanu selitykset, että tarvii syödä pitempään että alkasivat vaikuttaa. Ja asiaan tietysti vaikutti sekin, että ois tarvinnu juomistakin rajottaa, muuten masennuslääkkeet on hyödyttömiä. Kun ei ukko sitten käynyt, ni menin itse juttelemaan psykiatrian sairaanhoitajan kanssa. Ei siitä ollu mulle paljon apua, kun aluksi ku sain asioita purettua mielestäni, sitten alko vaan puheet et mun täytyy vaan pakata kimpsuni ja muksu ja lähteä, no en vaan ollu siihen valmis, enkä tiedä koska olen. On se vaan niin sairasta, kun toista ei ole voinu rakastaa eikä kunniottaa vuosiin, mutta sitten kun pitäs tehdä päätös lähtemisestä, niin paniikki iskee… Miten saadaan talo myytyä ja pärjääkö sitten yksin kahden lapsen kanssa… Vituttaa sekin ettei ole lähteny jo vuosia sitten, miksei heti antanu kenkää ku näki mikä toinen oli, kai sitä jotenki ajatteli, että sen parannan ja sitä sääli, kun oli ollu niin kauhea lapsuus ja rankka nuoruus. Nyt tuntuu, että on kaikessa niin kurkkua myöten kiinni, ku suossa, ettei siitä pääse irti. Ja nyt sitten uhkailee itsemurhalla, kun otan puheeksi, ettei tämä parisuhde ole mistään kotosin, edes hänen itsensä mielestä: ei saa tarpeeksi seksiä (meillä saa vain selvänä pesää), häntä ei kunnioiteta ja pidän häntä huonona isänä ja kun hän joskus on selvin päin, niin sitä ei kuulemma yhtään arvosteta… Ja kauheita täs on, et väliin mietin, et voiku tekiskin ittelleen jotain, niin sillä siitä päästäs…

Eilen hän nyt sitten yhtäkkiä halus keskustella meen ongelmista, mä ite olen väsyny niistä puhumaan jo pari vuotta sitten, ei ole mun näkökulmasta siitä suun pieksennästä ollu mitään apua… Sen seurauksena nyt sitten vissiin ollaan selvin päin, ihan varma en ole, ku en ole kotona vielä. Ja taas mä hullu toivon, et jos se eilinen keskustelu ois jonkin nyrjäyttäny paikalleen ja hakis itelleen apua, ennenku menee lapsilta isä. Näin meillä.

Tämähän oli selkeästi esitetty entry. Olisi tosi kiva tietää, mitä aloittajalle nyt kuuluu.

Tervetuloa palstalle!

Tuo esittäytyminen kuulosti kyllä todella rehellisesti kirjoitetulta. Siinä ne on, faktat pöydässä: tämmöistä on meidän elämä ollut ja on edelleen. Ei tarvetta selitellä eikä puolustella.

Olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä, sekä ensimmäisen että toisen lapsen kanssa. Tiedän hyvin millaista elämä on kun on todella pienet lapset eikä puolisoon voi luottaa pätkän vertaa. En nyt tällä kertaa kirjoita enempää mutta jos ehdit niin käy lukemassa ketjuni “kuka meitä voi auttaa”. En itse oikein aikanaan tajunnut, miten lasten ja juovan puolison yhdistelmässä olisi ollut viisasta toimia kun kuitenkin asuimme yhdessä. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että onneksi mitään vakavaa ei sattunut mutta ainakin pariin kertaan oli todella lähellä. Tahdon siis sanoa,että ymmärrän hyvin ettet ole jakamassa posliineja eri osoitteisiin, mutta kun tosiasia on kuitenkin se että puoliso juo (holtittomasti) niin lasten turvallisuudesta on huolehdittava ensisijaisesti, aina ja koko ajan. On helppoa ajatella esimerkiksi, että voi jättää lapset puolisolle illalsi kun “eihän se niiden seurassa ole ennenkään juonut” kunnes eräänä päivänä juo.

Tekstistäsi päätellen oletkin jo todennäköisesti tästä asiasta tietoinen, mutta asia on tärkeä joten siksi haluan sitä painottaa.

Verityn lailla minuakin kiinnostaisi uusimmat kuulumiset.

Ellis

Niinpä!! Miksi me annamme kohdella itseämme näin? Mitä me saamme tästä? Hoivata ja huoltaa. Meillä miehen vakio repertuaariin kuuluu se ettei hänellä ole mitään muuta kuin minä, ei ystäviä (uusi paikkakunta) ja kaikki tuttavat ovat enemmän ja vielä enemmän alkon parista. Kun yritän selittää ettei sillä ole merkitystä missä ihminen on tai minkälaisia ihmisiä hänellä on ympärillään, valinnat tekee jokainen itse. (Hemmetti, näinhän mun pitäs sanoo itsellenikin!!)

Kiitos tarinan jakamisesta ja vinkistä! Kyllä me tästä selvitään, jossei muuta niin piruuttaan!!

Koska sinulla on muuten LA? Itsellä loppuvuodesta. Nyt oli viimeinen hetki aloittaa “pesänsiivous” :confused:

Niinpä!! Miksi me annamme kohdella itseämme näin? Mitä me saamme tästä? Hoivata ja huoltaa. Meillä miehen vakio repertuaariin kuuluu se ettei hänellä ole mitään muuta kuin minä, ei ystäviä (uusi paikkakunta) ja kaikki tuttavat ovat enemmän ja vielä enemmän alkon parista. Kun yritän selittää ettei sillä ole merkitystä missä ihminen on tai minkälaisia ihmisiä hänellä on ympärillään, valinnat tekee jokainen itse. (Hemmetti, näinhän mun pitäs sanoo itsellenikin!!)

Kiitos tarinan jakamisesta ja vinkistä! Kyllä me tästä selvitään, jossei muuta niin piruuttaan!!

Koska sinulla on muuten LA? Itsellä loppuvuodesta. Nyt oli viimeinen hetki aloittaa “pesänsiivous” :confused:
[/quote]
Tosi hyvä asenne sulla ainakin on, sillä pärjää pitkälle :smiley: Ja senkin olen todennu, että mitä kauemmin juopon kanssa on, sitä enemmän siihen turtuu, valitettavasti. Meillä toi ukko on kertakaikkisen loistava puhumaan ja säälimään itseään, tosin kuunteleminen ei sitten suju :laughing: . Ja aina toisinaan onnistuu vakuuttamaan mut, että asiat muuttuu… Mä olen hokenu ittelleni miljoona kertaa, että en ole aikusesta ihmisestä vastuussa ja mulla on oikeus onneen ja lapsilla turvaan ja silti roikun tuossa… LA on mulla marraskuun alussa.

Mulla on myös LA Marraskuun alussa, tarkemmin 3pvä. :smiley:

Toivon sinulle oikein paljon päiviä jolloin ei tarvitsisi miettiä alkkista vaan voit keskittyä itseesi ja lapsiisi!

Mulla LA 8. päivä :smiley: Samoin voimia sinulle!

Kiitos <3

Ajattelin tässä päivitellä tilannetta, kun entrystä on kulunu aika tavalla aikaa. Kesä kului vaihtelevien tunteiden myllerryksessä ja alkusyksy oli suoranaista helvettiä… Noi raskaushormonit saa kyllä ihmisen hulluuden partaalle yhdistettynä alkoholisti-ukkoon… Neuvolan kautta ohjasivat taas keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja se tuntu vähän ukkoakin rauhottavan, kun sanoin, että mulla pää hajoo, jos ei juominen vähene. Tämä autto tovin ja sitten taas kauhee juomakierre päälle, lopulta en enää kestäny, vaan vein esikoisen hoitoon ja istutin ukon sohvalle, että nyt keskustellaan. Mun äippäloma oli just alkanu ja mul oli kauhee stressi siitä, et miten ja kenen kans menen synnärille, kun äijä on yhtenään kännissä. Meiltä on yli tunnin matka lähimpään synnytyssairaalaan, että huoli oli ihan oikeutettua, kun tuskin ite pystyy ajamaan… :laughing:

No tämän keskustelun (lähinnä mun itkuista yksipuhelua, ukko kyl myönsi, et on menny vähän överiksi viime aikoina…) seurauksena on nyt sitten ollut yhtä päivää lukuunottamatta selvinpäin tämän kuun alusta lähtien, halleluja! En ois ikinä uskonu, et pystyy siihen. Onhan sille tietty tärkeetä, että pääsee mukaan synnytykseen (edellisen kans meinas käydä hassusti, onnekseen esikoiset syntyy hitaammin, oli aikaa selvitä…) Sitä muistelee nyt niin, että hän oli silloin uskomattoman väsynyt, et ois saanu edes hetken nukkua (eipä tullu mieleen meikäläisen synnytystuskat ja et valvoin kolme päivää putkeen esikoisen syntymän jälkeen, olin vähän ylikierroksilla…) Siis syy miks oli niin väsyny, oli et edellisen yön oli juonu kuuteen asti aamulla (sain mäkin kuunnella kännisen jorinoita aamuun asti) ja kahdeltatoista mä ilmotin, et nyt meni vedet, et tänään tulee lähtö laitokselle ja sitten hän ei saanu raukka enää nukuttua, vaik laitokselle lähdettiin vasta illalla ja vauva synty yöllä ja hän lähti sitten aamulla kotiin nukkumaan, et ei se alkkiksen maailma pyöri kuin oman navan ympärillä… Ja kotiin tulin vauvan kanssa karmeeseen siivoon, koiralla kun sattu olemaan just karvanlähtöaika ja olin pyytäny, et edes imurois, ennen meen kotiutumista, niin varmaan joo! No joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään! Toivottavasti nyt sujuis paremmin.

Elikkäs nyt pelätään sitä, että koska taas retkahtaa… Nimittäin toi yks päivä, kun se toi kaljat kotiin, niin aattelin, et taas karkaa mopo käsistä ja meinas itku tulla… No ei sit karannukaan, en voi muuta kun ihmetellä. En usko hetkeekään, et tää ois mikään pysyvämpi asioiden tila ja pelottaa todella miten käy kun vauva on syntyny… Lähinnä siis toi oma jaksaminen, esikoisen kanssa kun oli aika rankkaa toi alkuaika, koliikit yms. Onneksi se sentään on nelivuotias, että aika hyvin pärjäillään puhelemalla, mutta kyllä pelottaa, jos tulee kovin mustasukkaseksi ja ukolla joku ryyppis päällänsä, ettei esikoinen saa tarvitsemaansa huomiota. No näillä mennään ja toivottavasti jaksetaan…

Tuli tässä mieleen että mitenkäs teillä menee? Sulla laskettu aika vissiin jo lähellä? :slight_smile:

Taas on kuukausia vierähtänyt ja arvelin, että aika vähän järjestellä ajatuksia ja päivittää kuulumisia…
No eihän se elämä saduksi muuttunut toisenkaan lapsen myötä… Paljon olen viime aikoina miettinyt sanontaa, että “kenellekään ei anneta enempää taakkaa, kuin jaksaa kantaa”. Myönnän, että aika hanurista :laughing: No tämä lähinnä siksi, että olen saanut maailman helpoimman vauvan, itkee vain kun on nälkäinen tai väsynyt, iloinen ja ihana lapsi. No siinä ne hyvät uutiset…

Ukko oli selvänä synnytykseen ja synnytyksen jälkeenkin kuukauden päivät, no siitä se sitten taas lähti, ensin yhtenä päivänä viikossa, sitten kahtena päivänä jne. Aluksi pysyi paremmin kontrollissa, kun teki pelkkää aamuvuoroa, niin ei jaksanu viikonloppunakaan yötämyöten örveltää. Oli ittestään oikeen ylpeä, kun pääs viikonloppuisinkin ylös ennen puoltapäivää (yleensä mä ja lapset siinä vaiheessa oltu jo neljä tuntia hereillä) :unamused: :unamused: Sitten taas alko normaali kolmivuoro ja sitä kautta pitää “siirtää unirytmiä” ja tämähän luonnollisesti tapahtuu kaljan voimalla :laughing: Elikkä perjantaina aamuvuoron jälkeen illalla juodaan kaljaa niin myöhään kun jaksetaan ja aamulla nukutaan mahdollisimman pitkään ja sama toistuu lauantaina… Kyllä on niin juopon logiikkaa. Jostain syystä unirytmiä ei koskaan yövuoron jälkeen ole syytä siirtää takaisin aamuun, vaan iltavuoroviikko menee yörytmein ja aamuvuoroviikko onkin sitten yhtä helvettiä, kun rytmit on ihan sekaisin. Ja voitte kuvitella paljonko on apua ukosta, joka nukkuu päivät ja valvoo yöt, vaikka selvinpäin oliskin… Eihän se mitään kotihommia kukkuessaan todellakaan tee, vahtaa telkkaa tai pyörii netissä. :imp: Ja aina marisee niistä univeloistaan, eikä koskaan tule kysyneeksi olenko mä saanu nukuttua, onko vauva valvottanut jne. “Hauskaa” tässä on myös se, että vaikka valvoo öitä, ei syötä vauvaa vaikka olis hereillä, kyllä mä saan nousta… (Ja kännissä se on tietty poissuljettu mahdollisuuskin, ei tarvi silloin mitään nannya leikkiä.)

Nyt oli sitten nostanu luottokorttinsa rajaakin tonnilla ja oli käyttänyt sen kuukaudessa. Ei pelkkään kaljaan, mutta paljon meni siihenkin. Tässä vaan nyt järkeilen, että mistä sekin lyhennys sitten revitään, ei voi ymmärtää, miten joku on noin v*tun tyhmä! Että kun ei ole rahaa, niin teen lisää velkaa, voi elämä! Tekis niin mieli ottaa ja lähteä. Varovasti ehdottelin talon myymistäkin, kun ei ole tähän oikeen varaa, mutta hän oli sitä mieltä, että vuokralla asuminen tulee niin kalliiksi, ettei myydä. Pakkohan se sitten jossain vaihees on myydä, jollei varaa ole asua… Mielummin möisin nyt, ennenkun luottotiedot menee. Kaipa se epäilee, että nostan kytkintä, jos talo myydään, eikä totisesti ole ihan väärässä :mrgreen:

Ja sitä olen nyt pyöritelly päässäni paljon, eroa… Kun säälittää lapset, mun ajatukset pyörii niiden juovassa isässä, kun pitäis keskittyä niihin. Ja tollaista mallia ei kukaan lapsilleen halua antaa. On se vaan niin sairasta. Yksin ollessa tulee varsinkin välillä ajateltua ihan liikaakin, niin paljon, että alkaa ahdistaa. Tarttis tehrä jotain, mutta ei ole voimaa. Ja aina toivoo, että jotenkin sais sen juopon ymmärtämään, kuinka paljon pahaa se aiheuttaa (tosin pelkään, että mun ukko on itsekäs ihan muutenkin, ei vaan alkon takia)… Ajattelin tässä lähiaikoina tehdä pikku testin… Pyydän päästä ystävälle viikonlopuksi lasten kanssa, kun ukko kantaa kaljat kotiin, sanon, että nauttikoot nyt olostaan, että me mennään muualle…

Parempaa kevättä toivottaen Piki

Tulipa äsken mieleen, että meillä ukko puolustelee juomistaan sanomalla, että sähän tiesit millainen mä olen… Siis rivien välistä, miten voit nyt väittää, ettet jaksa enää… Ja mä aina menen täs kohtaa sanattomaksi, koska tiesinhän mä. :blush:

Aikuisen ihmisen ei kai tarvitse toiselta lupaa pyytää ystävän luo menemiseen , eihän ?

:unamused: Niin minäkin luulin, ennenkuin tapasin rakkaan holistini :imp:

Tai voihan sitä mennä ilman lupaa, tai luvan kanssakin, mutta motkotusta tulee joka tapauksessa. :open_mouth: :smiling_imp:
Ja auta armias, jos aikoisi mennä illalla yhtään mihinkään. :unamused:

Mutta tiesitkös sitä, mitä se tekee sulle?

Tai voihan siihen vastata, että nyt sä vasta tiedät oikeasti, millainen toinen on.

Sitäpaitsi, aina voi muuttaa mieltään, nainen ainakin. :laughing:

Vakavasti. Ihmisen pitää muuttua elämänsä aikana. Jos pysyy samanlaisena, se on taantumusta. Pitäkää kirkassilmänä, mutta mun mielestä ihmisen pitäisi kyetä kasvamaan ja jalostumaan elämässään. Tajuta, että me olemme täällä toisimme varten ja arvostaa sitä ihmettä.

Ei rakkaudella saa kiristää, siis “sä et rakasta mua kun sä et hyväksy mun tapojani”. Ihmisen arvo ja ihmisen käytös on kaksi eri asiaa. Tätä se läheinen on käyttänyt iänkaiken: jos sä rakastaisit mua, sä lopettaisit juomisen. Pattitilanne. Mitä rakkaudella on tämän kanssa tekemistä?

Sanan “Rakkaus” alle saadaan monenlaisia asioita. Pitäisikö tässä puhua muusta kuin rakkaudesta? Vai puhuttiinko siitä edes alun perin?

Mun mielestä oikeampi toteamus olisi, että jos hän rakastaisi itseään, hän lopettaisi juomisen. Rakkaudella on sen kanssa siis paljonkin tekemistä, mutta sen pitää lähteä juoposta itsestään, läheinen ei siinä oivalluksessa kovin paljoa voi auttaa.

Siihen että tiesi millainen toinen on… tiesitkö oikeasti? Kyllä mulla ainakin on vaaleanpunaiset silmälasit tipahtanut karusti maahan jo ajat sitten. En mä voinut kuvitellakaan, millaista meidän elämästä jossain vaiheessa tulee. alkoholismi on asteittain paheneva sairaus, ja siinä lähellä olija sopeutuu paljon sellaiseenkin, johon ei alkuaikoina ikinä olisi voinut kuvitella suostuvansa.

Kultakala on oikeassa, ihminen muuttuu ja kasvaa koko elämänsä, toivottavasti täydempään ja todempaan suuntaan. Sen takia me keski-ikäiset naiset ollaan niin “hankalia”, me tiedetään jo elämästä enemmän kuin silloin parikymppisenä, meitä ei enää pallotella kenen tahansa mielen mukaan sinne tänne. :slight_smile:

Emmä ukolta meinannukaan kysyä, vaan ystävältä, että sopiiko sille… :laughing:

Mutta ihan totta on, että meilläkin ukko yrittää kontrolloida mun menemisiä, joskus valitti jopa, kun kävin esikoisen kanssa leikkipuistossa ystävän kanssa jolla oli samanikäinen poika… :unamused: No se loppu siihen, kun sanoin, että lähde sitten itse lapsen kanssa leikkipuistoon, eihän se viittiny. Lapset on monella tapaa sitä kyttäystä vähentäny, kai mä olen “luotettavampi” nyt :laughing: Ja tosiaan yksin mihinkään baariin voi lähteä, siitä nousis niin kauhee elämä, että ei ole sen vaivan väärtti. Eikä ukolle voi lapsia jättää, kun ei ole mitään takuita olisko selvinpäin, enpä usko. Joskus sen piti jäädä esikoisen kanssa, mutta uhkas juovansa, tiesi etten jätä sille lasta… Tulipa tässä semmonenkin muisto mieleen, että suhteen alkuaikoina, kun puhuin ystävien kanssa puhelimeen, se tuli siihen suukottelemaan ja kutittelemaan, ei kestäny etes pientä hetkee ilman huomiota… Sillon se tuntu söpöltä, nyt nään asian vähän toises valos…

Jaha, se kirjoitus meni näköjään bittiavaruuteen, kirjoitan uudelleen…

Meillä oli viikonloppuna vieraita, ukon sisar miehineen. Oli oikein kiva viikonloppu, oli kerrankin lastenhoitoapua minullakin :slight_smile: Ja lisäksi sisko tietää tän meen tilanteen, niin ei tarvinnu jännittää, vetääkö ukko överit. Ukkokin pääsi jo kymmeneltä aamulla ylös, ei kyllä sillon nouse, jos mä ja lapset vaan ollaan, että vähän otti päähän, että mitä se oikeen esittää, jotain perheenisää vai… :unamused: Toinen syy, että saattaa nousta ennen puoltapäivää on, että töllöstä tulee urheilua. Ennen olin onnesta ymmyrkäisenä, kun kaveri viitti ajoissa herätä, nykyään lähinnä v*tuttaa, että ittensä takiahan se vaan nousee.

Eilen harrastin 2,5 h vihanhallintaterapiaa kirveen kanssa puupinolla. :mrgreen: Pihasta kaadettiin edelliskeväänä puu ja siellähän ne pöllit oli edelleen halkomatta, ensin ei ollu kirvestä ja kun sen hankin, niin ei ollu tarpeeksi korkeaa alustaa, jolla hakata (kuulemma). Ite olin silloin raskaana ja selkävaivainen, enkä uskaltanu alkaa hommiin. No siinä sitten opetellessani kirveen käyttöä, ainoa mitä pystyin ajattelemaan, että kyllä taas naapurit nauraa… :laughing: Mä leikkaan meillä kesäsin nurmikon (hemmetin kokonen plantaasi ja lykittävä kone) ja talvella luon lumet ja nyt näköjään hakkaan puutkin. Ukko osaa noista hommista kyllä luikerrella milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Mun mielestä se on vaan kroonisesti laiska. Tai sitten tekee vääriä asioita väärään aikaan, esim. eilen kävi prätkäajelulla sillä aikaa, kun olin lasten kanssa puistossa ja paisto sen jälkeen lettuja. Olis mielummin painunu sinne puupinolle, kyllä niitä lettuja ois voinu joku toinenkin päivä tehdä. Muutenkin hänellä se inspiraatio tehdä yhtään mitään iskee todella harvoin, että kai se pitää olla kiitollinen niistä letuista. Jos jollakulla on neuvoja, miten patalaiskan saa tekemään jotain, otan mieluusti vastaan. :laughing:

Kävin keskustelemassa pitkästä aikaa myös mielenterveyshoitajan kanssa. Vauvan kanssa oli niin kiirettä aluksi, että 4 kuukautta oli hurahtanu kun siivillä. Todella vaikeeta oli sitten 45 minuutissa kertoa mitä kaikkea oli tapahtunut. No lopuksi se rouva kysy, että minkä arvosanan nyt antaisin sille ajalle ja millainen olo mulla on. Sanoin viisi. Tämä siihen, että et sää nyt niin huonolta näytä, ihan pirteeltä hänen mielestään. Täytynee harjotella tota itseilmaisua, kun mun tapani käsitellä tätä asiaa keskustelussa on aika huumoripitoinen, ei kai sitten tunnu, että otan asian kuitenkin raskaasti. Ja olotilahan vaihtelee päivittäin silkasta kurjuudesta ihan tyytyväiseen, oli se hyvä päivä silloin.

Ensi viikolla pitäs saada ukkokin mukaan neuvolaan, on perhekerta. Saas nähä kuinka käy, raskausaikana kieltäyty, ettei tule sinne haukuttavaksi. Toisaalta omassa alkon käytössä ei ole mitään vikaa tietenkään… En tiedä mitä odotan sen neuvolantätin tekevän, mutta olo on kuitenkin vähän toiveikas (jos jonkun muun puhe olis uskottavampaa kuin mun). Vaikka tuskin kroonisen itsekäs ihminen ketään vierastakaan kuuntelee, niiden mielipiteellähän on vielä vähemmän väliä…

Kiitos Kultakala ja Zen näistä kommenteista, onpa seuraavaan “miksi sä et hyväksy mua tämmösenä” vähän lisää annettavaa :smiley: