Mun elämäni on mun

Mietiskelin tuolla lukupiiriketjussa, pitäiskö munkin tehdä “ihan oma ketju” tänne plinkkiin, ja pitäishän mun. :smiley: Lukeminen on mun mielestä kasvattavaa, välttämätöntä ja rauhoittavaa, mutta elämässä on muutakin kuin lukemista, kuten siinä on muutakin kuin miehen retkahtamisia. Erotettakoon siis ne reilusti toisistaan, eikä sotketa sitä luku-ketjua pelkästään tähän mun elämääni.

Ajatus siis lähti siitä, että mun pitäis opetella rakastamaan itseäni enemmän, ja koska rakkaus on verbi, niin ajattelin tehdä sen siivoamalla.
Syy miksi juuri siivoamalla, on siinä että mun kohdallani siivoamiseen liittyy niin paljon ahdistavia tunteita. En tykkää yhtään siivoamisesta. Olen monesti miettinyt, että miksi ei voisi vain siivota? Miksi se toiminto pitää täyttää kaikilla niillä ahdistuksilla, mitä elämä on eteen heittänyt. Lapsuusmuistotko sieltä työntyy esiin? Lapsuuskodin piti olla koko ajan järjestyksessä, äiti motkotti koko ajan kaikesta epäjärjestyksestä ja sotkemisesta. :confused:

Mä olen aloittanut nyt tämän siivoamalla rakastamisen.
Yksi ja tärkein alakerran huone on nyt tyhjennetty turhasta tavarasta, varmaan peräkärryllinen tavaraa meni kirpparille. :astonished: Jännä miten kaikissa taloissa tuppaa kertymään tavaraa aina johonkin tiettyyn paikkaan. Lapsuudenkodissa se oli vaatehuone, omaan talooni en siksi vaatehuoneita halunnut. Joskus mä mietin, että ei ole todellista millaisia taakkoja me sieltä lapsuudesta mukaamme haalitaan, ihan tiedostamatta.

Siivosin myös meidän makkarin kaapista käyttämättömiksi jääneet vaatteeni kirpparille. Viikonloppuna tavis-viikkosiivouksen lisäksi pesin keittiön ja olohuoneen lattian, hyvä minä! Lattianpesu on jostain tiedostamattomasta syystä mun inhokkisiivous-toimenpide, joten sen tekeminen rakkaudellisessa mielentilassa oli aika uusi kokemus. :slight_smile: Kävimme ostamassa myös uuden sijauspatjan parisänkyymme. Olkoon se symbolinen ele sille, että haluan uutta ja puhdasta, vanhoista murheista ja ajatusmalleista vapaata energiaa elämäämme. Mies siivosi saunan ja suihkun, oikein perinpohjin. Ihanaa raikkautta, ihana mies. <3 :smiley:

Mitään järjellistä järjestystä tässä meidän hiljakkoon tapahtuvassa “suursiivouksessa” ei näytä olevan. Teen sitä ihan fiiliksen mukaan siellä missä sen koen oleellisimmaksi juuri sillä hetkellä. Yritän keskittyä täydelliseen läsnäolemiseeen juuri siinä hetkessä. Tärkeintä mulle on nyt, että sitä tapahtuu pikkuhiljaa, asia kerrallaan, päivä kerrallaan, huone kerrallaan, “romukasa” kerrallaan. On aika vaikeaa opetella “rakkaus-siivousta” kaikessa rauhassa. Mun pitää oikeasti keskittyä sen rakastavan mielentilan synnyttämiseen ennen siivouksen aloittamista. Olen huomannut, että viikolla mä en (vielä) pysty siihen, jätän siis suosiolla tämän suursiivousurakan viikonloppuihin. Viikolla saa tällä hetkellä riittää, kun arki rullaa. Kaikkea sitä pitää vanhoilla päivillään opetella… :wink:

Sanoin miehelle viikonloppuna, että jos olen kotona kun hän tulee töistä, haluan heti pusuja ja haleja. Hänellä on tapana jäädä touhuamaan omia hommia autotalliin ja remppahuoneeseen, ja joskus hän kömpii sieltä syömään vasta kahdeksalta illalla. Eilen hän tuli suoraan mua halimaan. Kyllä tuntui hyvältä. Hän kuuntelee mua. Toki tää on win-win-tilanne, hänkin saa pusuja ja haleja. :slight_smile:

Hei Zen,
Ihana ajatus tuo rakkaudella siivoaminen. Minulta ei tahdo siivous millään onnistua. Neljän viikon siivoamattomuuden jälkeen mielialani alkaa rakoilla. Olen silloin kauhean kiukkuinen kaikille tapaamilleni ihmisille ja käyttäydyn huonosti.
Itsensä rakastaminen on vaikea asia. Kun on oikein sotkuista, aloitan huolehtimisen omasta itsestäni, ensin ruumiistani, sitten vaatteistani, makuuhuoneestani, keittiöst’äni. Laajennean sitä siitä vielä eteenpäin, kunnes jossainpäin taas kaikki pölyttyyy liikaa ja minun aloitettava alusta. Jatkuvaan siivoukseen (itsensä rakastamiseen) minusta ei ole.

Mielenkiintoista!!!
Mä myös inhoan siivoamista, se on minusta jotain turhanpäiväistä mitä tehdään pakosta silloin jos joku on tulossa kylään. Joskus mä nautin kun ihmisiä vaan tulee (harvoin tapahtuu) ja minä olen juuri sellaisessa paskakasassa kuin satun olemaan…repikööt siitä.
Mun eksällä oli sellasta siivousintoa sunnuntaisin kun se varmaan halusi puhdistautua edes ulkoisesti. Mä aina ajattelin, että ne siivoaa jotka on likaisia enkä liiemmin jaksanut hänen kodissaan yhtyä siivoushulluuteen.
MUTTA en ole koskaan ajatellut, että se voisi olla joku solmu mun omassa elämässäni – että kun en siivoa sen vertaa että olisin tyytyväinen kodissani, laiminlyön itseäni?? Mulla on myös sellaista, etten paljon välittele mitä mulla on päällä tai alla ja sen väitän että se on jotain luonteen kovuutta mitä tämä aihepiiri on minussa synnyttänyt - sellaista kovettamalla kovetettua itsevarmuutta - olemassaoloni ei ole kiinni siitä, näytänkö hyvältä vai en.
Tässä ketjussa on ajattelemisen aihetta… hmm… voi olla, että mä olen myös käyttänyt siivoamisen tai siistiytymisen kohdalla jotain elämää suurempaa symboliikkaa, tosin toiseen suuntaan kuin sinä Zen. Ehkä mun toipumistani hyväksi itsekseni edesauttaisi jos suhteeni siivoamiseen/pukeutumiseen olisikin vaikka ihan normaali? Mä kuitenkin ajattelen niin, että vanhat ihmiset ovat onnellisia kun he osaavat huolehtia kodeistaan ja mm. korjaavat tavaroita… hmm:rakkaudella?.. eivätkä vaan heitä pois. Tai kerää nurkkiin kuten minä.
Mielenkiintoista!!! Katsotaan muuttaako tämä oivallus minua johonkin suuntaan—

Näin mä sen koen omalla kohdallani. :slight_smile: Onhan tässä hommaa. Teknisesti mä olen taitava ja tehokas siivoaja (on tullut nuorempana siivottua ihan leipänsä eteen), “tunteellisesti” en. Mutta ehkä tämä möykky tästä liukenee, kun miettii mitä siellä takana on.

Ehkä siellä on jotain sellaistakin, että miehen retkahdusten aiheuttamat pettymykset on aiheuttanut sellaista “mitä väliä sillä on”-mentaliteettia. Se ei mun mielestä ole mun itseni kannalta kovin hyvä juttu. Tämän yli täytyy päästä. Minä haluan oppia siivoamaan levollisessa mielentilassa siksi, että minä haluan rakastaa ja välittää itsestäni. Outoja ahdistuksen tunteita tulee välillä siivotessa. Nehän tietysti menevät ohi, kuten kaikki tunteet aikanaan. Mielenrauhaan on siis pyrkimykseni tällä rakkaus-siivouksella. :slight_smile:

Mä näen myös samoin, että mä olen arvokas ihminen olen sitten verkkareissa tai korkkareissa. Se mikä tekee minulle hyvää ja lohduttaa, on sitä mitä mun pitää tehdä enemmän. Puen itselleni mieluiset ja ehkä kauniitkin vaatteet siksi, että olen ansainnut sen hyvän fiiliksen mikä siitä tulee. :slight_smile:

Olen luullut olevani kovin yksin tämän siivousahdistukseni kanssa. Mutta “onneksi” en olekaan, kiitos ajatustenne jakamisesta. :slight_smile: Lapset kyllä auttaa kovasti tuon säännöllisen siivousrytmin ylläpitämisessä, haluan näyttää heille ja edellyttää heiltä, että ainakin isoimmat sotkut on hyvä siivota pois viikottain ja päivittäin keittiössä.

Rakkaussiivous on jatkunut tuolla metsän puolella. :slight_smile:
Jokasyksyiset polttopuutalkoot on vähäksi aikaa syrjäyttäneet tämän sisäsiivouksen, mutta toisaalta se on niin mahtavaa koko perheen “laatuaikaa”. Metsässä siihen itsensä rakastamisen olotilaan ei tarvitse keskittyä, se tulee siellä luonnon keskellä ihan itsekseen. Mihinkään ei ole kiire, aurinko paistaa, moottorisaha soi, kroppaa tekee kovaa työtä omaa tahtiaan, ja kun voimat hupenee, pidetään tauko, syödään ja sitten taas uusin voimin hommiin.
Mikään ei voita puoliksipalanutta notskimakkaraa, eväsleipiä ja kuumaa teetä. Mieskin on ihan eri mies, kun pääsee toteuttamaan itseään moottorisahan kanssa. Poika ottaa miehen mallia, sytyttää nuotiota, vuolee makkarakeppejä ja kirves heiluu pienen ihmisenalun käsissä huisisti. Miehen kanssa hymyillään yhdessä toisen innolle. :laughing: Ihania metsäviikonloppuja takana siis, saldona yli 10 kuutiota lämmikettä ja mittaamaton määrä hyvää oloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. :slight_smile:

Nyt syyslomalla siivosin taas eilen yhden huoneen, tai oikeastaan kahden tuolin “päällykset”. Tavaraa ei sitten loppujen lopuksi ollut edes paljon, kaksi isoa muovikassia, mutta se aloituskynnys ihmetyttää. Ehkä se johtuu siitä, etten osaa päättää, mitä kannattaisi säilyttää, ja mitä vien pois. Kierrätyshenkisenä ihmisenä harmittaa, jos onkin vienyt pois jotain sellaista, mitä myöhemmin olisi tarvinnut. Vielä on yksi “säilytysalue” (tämän talon varsinainen Disaster Area) käymättä läpi. Lasten pieniä kenkiä, jotka pitäis viedä kierrätykseen tai roskiin, epämääräistä tavaraa, jolle ei ole omaa paikkaa, eikä oikein mitään käyttötarkoitustakaan. Pitäisi oppia luopumaan.

Jotenkin erilaiselta kyllä tuntuu jo tässä normi-viikkosiivouksessa, osaan tavallaan “laskeutua” siihen siivouksen rauhallisuuteen helpommin kuin ennen.

Neuleille ja langoille vois hommata olkkariin sellaisen säilytysarkun, se tekis yleisilmeestä siistimmän kuin nuo nurkissa ajalehtivat lankapussit. Ja ikkunat voisi vielä pestä ennen talven kylmiä kelejä. Siitä mä tykkään, se on mun lempparihommaa. :slight_smile: Mun elämäni siis sujuu tällä hetkellä hyvin, samoin miehen olo on kuulemma hyvä. Lapsetkin tykkää touhuta koko perheen kesken.

Pariterapiaan on kolmen kuukauden jonot, joten päätimme alkaa “yksityisen” terapian Kari Kiianmaan Rakentava valinta-kirjan pohjalta. Tälläkään ei ole kiire. Puhellaan iltaisin, kun talo on hiljainen.

Toiminnan jälkeen seurasi mietiskelyä. :smiley:

Mä olen niin pitkään jo miettinyt, että onko oikeastaan olemassa “vääriä” asioita? En enää oikein osaa ajatella, että niitä voisi olla olemassa. Jo vuosia sitten tutustuin buddhalaiseen etiikkaan ja jotenkin se tuntuu tutummalta ja omaan jalkaan sopivammalta kuin kristillinen tai länsimainen, vaikka niissä on pohjimmaltaan paljon samanlaisia ajatuksia. En kuitenkaan osaa nähdä itseäni mitenkään kovin puhtaana “buddhalaisena”, vaikka ehkä nickistäni ja avatarestani sellaisen kuvan voisi saada. :slight_smile:

Mä koen huonon kohtelun kyllä “vääränä” ja satuttavana, ja joskus tunnen vihaa sitä kohtaan, en kuitenkaan aina. Mutta ehkä kuitenkin on niin, että se ei kuitenkaan ole huonoa kohtelua, se on vain niin hyvää (tai buddhalaisin termein ilmaistuna “taitavaa”) kuin mihin toinen sillä hetkellä pystyy. Enkö olisi kohtuuton, jos vaatisin toiselta ihmiseltä käytöstä johon hän ei vielä pysty? Olisin kohtuuton myös itseäni kohtaan, jos vaatisin itseltäni tyyneyttä, silloin kun en vielä siihen pysty.

Eikä se “minua huonosti kohteleva ihminen” sitä todennäköisesti ajattele tekevänsä minulle, vaikka se on ensimmäinen reaktionomainen kokemukseni, itselleenhän hän sen “vääryyden” ensisijaisesti tekee, häntä itseään se “taitamaton toiminta” eniten satuttaa.
Täytyy olla uskoa siihen, että voi harjoitella taitavampaa toimintaa. Silloin tulevaisuuteen voi suhtautua levollisemmin. :slight_smile:

^Mulle aukesi nyt tämän viestisi kautta tuo sana “taitava” ensimmäisen kerran; olen aiemmin lukenut hyvää englanninkielistä buddhalaisuuden perusteosta, ja tuo “skillful” on siinä suorastaan pääosassa. Silti se on mennyt jotenkin ohi, päässyt unohtumaan :laughing: Toisessa isoista teoksistani, suomenkielisessä, jota olen nyttemmin enemmän lukenut, ei tuota taitavuutta niin korosteta. Mietiskeltävää, hmm!

^Kiva, että kirjoitukseni ja pohdintani on ollut sulle avuksi. :slight_smile:

Huhhuh, hurjia aikoja on takana. Uusi työpaikka on vienyt mehut tästä mimmistä ihan täysin. Työ on ihanaa, mutta on niin paljon kaikkea uutta opeteltavaa… :slight_smile:

Mies jatkaa edelleen raittiuspyrkimyksiään, ensimmäinen 90 päivän jakson loppu syksyn totaaliretkahduksen jälkeen alkaa kohta olla käsillä. Elämä soljuu mukavasti, kuivia huikkia ei näy, mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että korkki narahtaisi lähiaikoina. Hän on viettänyt jopa iltoja viikonloppuisin yksin kotona selvinpäin, kun olen käynyt ystävien luona kylässä illalla. Kotiin tullessa vastassa on ollut selvä ja ystävällinen, omasta seurastaan ja yksinolosta nauttinut saunaa lämmittävä mies.
Hän huomioi minut, tekee mulle pieniä palveluksia ja osoittaa rakkautta pienillä eleillä. Yritän huomioida häntä omilla tavoillani, hali tulee jo ilman ponnistuksia, kuten ennenvanhaan. Ollaan puhuttu asioista vähän kerrallaan ja tuntuu siltä, että ollaan lähellä toisiamme. Pariterapiaan ei olla vielä lähdetty, oikeastaan en tiedä onko meillä nyt edes tarvetta siihen. Tuntuu, että vanha lämmin ja ilkamoiva toveruus ja yhteys, josta suhteemme alussa pidin niin paljon, on palannut. Olenkin kaivannut sitä.

Olen kiitollinen ja iloinen tästä syksystä. Odotan ihanaa, hiljaista ja rauhallista joulun aikaa. :slight_smile:

Ihana ajatus siivoamisesta tuo itsensä rakastamisen liittäminen siihen. Hienoa, että siellä on mennyt niin hyvin. Onnea :slight_smile:

Kun on valtio jossa on 2 hyvin erilaista pääuskontoa, niin sellainen valtio on todennäköisesti hyvin jakautunut ja sisäisiä konflikteja täynnä. Hyvänä esimerkkinä Israel, jossa on Juutalaisuus ja Islaminusko.

Suomessa on ollut kristinusko pitkään, ja se onkin hyvin, hyvin olennainen juttu. Esimerkiksi opettajat, sotilaat tai poliitikot, niin heidänhän vuosirutiinit pitävät sisällään kirkossa käyntiä ja kristinuskoon liittyvää toimintaa. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että valtio pysyy vahvana. Sillä, kristinusko on tavallaan perusta ja sisältö, joka takaa sen ettei pääse syntymään ns. arvotyhjiötä. Käytännössä tällainen arvotyhjiö tarkoittaa sitä, että ihminen hakee syyntakeettomuuden toiminnalleen, mikä taas johtaa manipulaattoreiden syntyyn. Ja tämä tarkoittaa myös sitä, että silloin puhutaan tavalla, jossa peilaillaan omia juttuja muihin ihmisiin. Eli, kun 1 sormi osoittaa kohti muita, niin 3 sormea osoittaa kohti itseä, ja peukalo kohti taivasta. Manipulaattorin omatunto laittaa toimimaan niin, se on tavallaan hinta omasta syyntakeettomuudesta… Eli, Suomessa on syntynyt yhteisö (Kallelandia) valtion sisälle, ja siellä toimitaan juuri edellä kertomallani tavalla. Heidän syntakeettomuutensa johtaa sellaiseen ns. pyramidihuijaus-tilanteeseen, jossa pomotetaan toisia vailla mitään aikomusta itse toimia niin kuin muita kehoittaa toimimaan. Itse on kokenut ns. konkurssin sellaisessa kulttuurisidonnaisuudessa, ja se tarkoittaa sitä että tarvitaan aina uutta tykinruokaa pomotettavaksi. Esimerkiksi lapsien saamisesta tulee ainoastaan tuotekehittelyä, eli saadaan lisää tykinruokaa Kallelandiaan. Kuten myös kaverit / työkaverit… Silloin luonnollisesti ihmisten tietoisuudesta häviää kaikki idea mikä liittyy kotiin, perheeseen ja työhön. Ja juuri siis näin on käynyt Kallelandiassa. Ei enää sisäistetä oikein mitään.

Kristinuskon perustuu siis pitkälti anteeksiantamiseen. Kallelandiassa, tilaisuus tekee varkaan valopää-pikkucallesta. Ei siellä ”tarvitse” huolehtia katumuksesta / anteeksiannon pyytämisestä korkeammilta voimilta, ja omantunnon ongelmat hoidetaan peilailemalla omia juttujaan ”kavereihin” yms… Tilaisuus tekee varkaan siis sillä tavalla, että pomotetaan tykinruokaa ja ollaan niin syyntakeettomia. Puuttu sellainen toiminta mitä vaikkapa oikean yhteiskunnan opettajat tekevät; mennään yhdessä kirkkoon joulun alla oppilaiden kanssa, ja ollaan (erittäin vaikeasti selitettävien) kristinuskon elementtien ja lainalaisuuksien alla yhdessä, tasa-arvoisena. Eli, kissa nostaa itse kissanhäntänsä ! Sillä, jos sen joku muu nostaa, niin ei se ole enää aitoa.

Tästä päästäänkin sellaiseen aiheeseen, että Oopas nyt rehellinen sen suhteen miten omia tuntemuksia tuodaan esille muille ihmisille. Ei voida teeskennellä rakkautta muille, se on todella julmaa ja väärin. Kun kissa itse nostaa kissanhäntänsä, niin sitten se voi lähteä etsimään muita kissoja jotka nostavat oman kissanhäntänsä suunnilleen samassa tahdissa, ja saattaa syntyä rakkautta !! Niin paljon yhteiskunnassa lähdetään oikaisemaan tämän reitin kanssa, mutta sitten se koko juttu onkin pelkkää fuulaa, epärehellisiä parisuhteita jne.

Jokaisella meistä ainakin nyt aikuisia olevista ihmisistä on yhteiskunta pystynyt tarjoamaan nämä mahdollisuudet oman kissanhäntänsä nostoon. Suomi on ollut vahva valtio, miten kristinusko on toiminut täällä, miten yhteiskunnan tärketä osa-alueet, kuten koulut, armeija, eduskunta ovat olleet toimivasti mukana. Mutta viime vuosina kiistatta koko paketti on lähtenyt Kallelandian puolelle… Jolloin lapset eivät enää saisikaan mahdollisuutta kissanhäntänsä nostoon, mikä olisi totaalinen katastrofi. Siksi innostuin kirjoittelemaan näitä tarinoita, koska huomasin niille olevan suurta kysyntää ja tarvetta, ja näkemystä ja ideaa niihin löytyy.

En nyt aivan ymmärtänyt, miksi romeR olet kirjoittanut ketjuuni? :slight_smile:

Toki olet tervetullut, mutta ketjuni tarkoituksena on ollut pohdiskella itselleni vaikeita, mutta tärkeitä asioita henkilökohtaisella tasolla, mitään yhteiskunnallista tai toisten ihmisten henkistä kehitystä koskevaa agendaa minulla ei ole. Toki olen iloinen, jos joku näistä pohdinnoistani saa näkökulmaa omiin juttuihinsa, mutta se on vain sivutuote, ei itsetarkoitus. En katso kristinuskoa pahalla silloin kun sillä on aito sisältö, en vain koe sitä itselleni sopivaksi tavaksi suhtautua tähän elämään. Kun usko Jumalaan puuttuu, se olisi melkoisen falskia.

Olen opettanut (eli myös opiskellut) uskontoa peruskoulussa sen verran, että tiedän mitä kristinusko on, ja tiedän myös, että Raamatun ihmiskäsitys ei vastaa omaani. :slight_smile: En koe synneillä syyllistämistä mitenkään hedelmällisenä nöyryyttä opetellessani. Buddhalaisuudessa ja kristinuskossa on paljon samoja elementtejä, myötätunto → lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto. Etsin mieluummin niitä yhteisiä piirteitä, koen ne jotenkin aitoina, sillä ne ylittävät kulttuurien väliset rajat ja myös uskontojen väliset rajat.

Olen vähän hämmentynyt. Mitä tarkoitat tällä ylläolevalla kommentillasi?

Minulla ei ole mitään syytä teeskennellä rakkautta. Itseasiassa en ole kirjoittanut tai kertonut omista rakkauden tunteistani mitään, päinvastoin, olen tässä syksyn aikana pohtinut vakavasti sitä, että voinko enää rakastaa miestäni. Mies sanoo ääneen rakastavansa minua, ja osoittaa sitä monin eri tavoin. Itse en vielä tiedä, onko tämä toveruus ja ilo yhdessäolosta rakkautta vai mitä se on. En ole esimerkiksi miehelleni sanonut pitkään aikaan rakastavani häntä. Teen palveluksia ja huomioin häntä arjessa, mutta sanat ovat kadoksissa.

Tämä on erilaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin aiemmin, samanlaista toveruutta ja iloa, mutta vaikeiden aikojen jälkeen syvempää, vakavampaa. Olen kiitollisempi näistä hyvistä päivistä, olen kiitollinen jopa yhdestä aamun tunnista. Meillä on pitkä historia, 20 vuotta yhdessä tekee suhteessa läikkyvistä tunteista erilaisia.

Kuka osaa määritellä tarkasti mitä rakkaus on? Onko kaikkien ihmisten rakkaus samanlaista? Täytyykö kaikkien rakastaa parisuhteessa samalla tavalla? Onko rakkaus tunne, vai onko se asenne? Jos rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen sairauksineen päivineen, suree sitä, kun toinen tekee itselleen pahaa, ja yrittää ymmärtää, että siltikään minulla ei ole mitään oikeutta puuttua hänen elämäänsä, niin silloin rakastan miestäni. Jos minun ymmärrykseni siitä mitä rakkaus on, on erilainen kuin jonkun muun, onko se teeskentelyä?

Tarinamme jatkuu edelleen, odottelemme Joulua kaikessa rauhassa. Mies on jotenkin rauhoittunut. Miten paljon sitä voikaan rakastaa niitä naururyppyjä toisen silmäkulmissa. Ne ovat syventyneet tässä vuosien mittaan. Vai kuvittelenko vain. :wink:
Oma uusi työni vie edelleen paljon aikaa ja päänvaivaa. On ihanaa oppia uusia asioita, hommat alkaa pikkuhiljaa olla sillä tavalla perushanskassa, ettei koko ajan tarvitse tarkistella ja huolehtia. :slight_smile:

On. Se on tunne, jonka älyllistäminen tappaa.

Kirjoitit niin kauniisti rakkaasi naurunrypyistä että tuli kova ikävä eksääni ja hänen “ryppyjään". Oli hän ihana! Harmi vaan oli niin kova hinta kaikella kauniilla hänen kanssaan. Mutta plus ja miinus ei ole yhtäkuin nolla. Suhteeni ei ollut nolla vaikka se oli manipuloiva ja mahdoton. En tiedä miten voisin ymmärtää teoriaa suomalaisesta yhteiskunnasta kun en ymmärrä sitäkään miksi rakkauteni pakotettiin loppumaan. Oivalluksia odotellessa harkitsen siivoamisen aloittamista :slight_smile:

Niinpä niin ja taas sitä mentiin. Lauantai-iltana mies hävisi naapuriin. Kuuden aikaan illalla, kun hän ei ollut tullut sisään, tiesin jo, mitä tuleman pitää. Ilman ilmoittamista mies on hävinnyt, se on niin selvä merkki, että oksat pois. Jos hän ilmoittaa iltamenostaan, juomista ei ole ohjelmassa. Minä menin nukkumaan, ja nukuin hyvin, en kuullut enkä kuunnellut hänen kotiintuloaan, en ole tätä vahtinut oikeastaan enää vuoteen. Lähis tai kotivammaisuus, miten sitä nyt kutsuukaan, alkaa olla aika lailla parantunut.

Aamulla alkoi olkkarin sohvalta leviävä vanhan viinan haju kuitenkin ärsyttää ja sanoin, äkäisesti, että jos meinaat ryypätä niin hommaappa siihen sitten oma kämppä, tämä on meidän, mun ja lasten koti, ja me ei haluta tuollaista kattoa ja haistella. Ois taas saanu jäädä tuokin sanomatta, mutta lipsahti ennenkuin ehdin ajatella nenääni pidemmälle. Mutta tottahan se oli, aito ajatukseni asiasta. Kyllä se kahden päivän mykkäkoulu on parempi kuin tuommoiset idioottimaiset tiuskahdukset.

Jossain toisessa perheessä olis varmaan ihan normaalia, että mies käy 2-3 kertaa vuodessa otilla, ja pikkujouluissa kavereitten kanssa. Mua tää harmittaa niin paljon, että en jaksa ottaa sitä normina. Ei ota kyllä mieskään. Hän pyysi eilen lapsilta anteeksi, mitä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Lapset ei kyllä tällä kertaa nähneet kuin sohvalla haisevan krapulaisen isän, mutta sekin on mun mielestä liikaa.

Turtunut en ole, mutta en murheen alhoissakaan. Ärtymys ja harmitus omasta, lasten ja miehen puolesta on tällä hetkellä eniten pinnalla oleva tunne. Töissä omat työt sujuu hyvin, keskittyminen onnistuu kuin ei mitään, ja perhetilanne tulee mieleen vasta kun painan työpaikan oven kiinni perässäni. Mun elämäni on mun, katotaan mitä mies saa aikaan tässä kevään aikana.

Jotenkin taas alman vaistolla aavistin jo perjantaina, että kohta repeää. Paljon hapankorpun raksuttelua, levotonta olemista jne… tehän tiedätte. En kuitenkaan kysynyt mitään, kun hyväntuulisesti kuitenkin vitsaili normaaliin tapaan ja pidin aavistelujani ylireagointina, ehkä olisi pitänyt nostaa kissa pöydälle. Edellisenä viikonloppuna juuri kysyin, mikä on olo. Ja oli kuulemma hyvä olo, juteltiin vähän asiasta. Joo. :confused: Toinen merkki oli tietysti se, että lauantaiaamun lukutuokiot jäi pitkäksi aikaa, marraskuun lopusta lähtien hän ei niihin “ehtinyt” laittaa aikaa. Sunnuntai menikin sitten hänellä niitä kirjoja lukiessa. Ehkä hän tarvitsee monta opetusta ja kertausta. Ole varuillasi, on ensimmäinen.
“Juuri kun luulit unohtaneesi, tuodaan telefaksi pöydällesi, Kaliforniasta se faksasi, se tulee takaisin…” -Ne Luumäet-

Nyt on enemmän harmitusta omasta käytöksestä ilmassa kuin surua miehen repsahduksesta. Ehkä se johtuu siitäkin, että “kierros” jäi tällä kertaa yhden illan mittaiseksi. Häpeän sitä, kun sanoin niin rumasti sunnuntaiaamuna. Siitä olen hänessä ylpeä, että ei siitä kettuilusta lähtenyt uudestaan juomaan, usein on senkin tehnyt. Nyt valitsi kirjat ja lukemisen. Taitaa olla anteeksipyynnön paikka, puolin ja toisin. :confused:

Tuntuu kuitenkin, että kaikesta huolimatta on tulossa hyvä joulu, mies pysyy päätöksessään käsitellä asiaa, enkä mä halua olla pitkävihainen. Se vie liikaa energiaa.

Ihana ja rauhallinen joulu on takana. Edes sähkökatkot eivät vaivanneet meitä kovin paljon. Ihanaa kynttilänvaloa pitkin pimeitä, pitkiä “kahdenkeskisiä” iltoja. Paljon emme ole jutelleet, nauttineet vain hiljaisuudesta ja pysähtymisen tunnelmasta. Ehkä se riittää nyt tähän tilanteeseen. Aina ei jaksa, muuta kuin olla.

Repäisimme yhteisellä päätöksellä ja jätimme joulusiivouksen tekemättä, aika rajua. :smiling_imp: Kävimme mummoloissa joulunvietossa, joten eipä sitä sotkua ollut kukaan kotona edes katsomassa. Siivottiin sitten yhdessä tuumin vasta joulun pyhien jälkeen, rakkaudella ja ilkikurilla :laughing: .

Mies on pojan kanssa ostellut huomiseksi papatteja ja raketteja. Uudenvuoden aattona mies ei yleensä ole juonut paria kuoharilasia enempää, yhden kerran on tainnut olla kännissä näiden 20 vuoden aikana. Kun on kivaa tekemistä ulkona, ei kaljakaan kiinnosta.

Uusi vuosi oli ihana. :slight_smile:

Loppiainen oli… en vielä tiedä mitä se oli. Huonoa, joka lopulta kääntyy hyväksi? Onko me molemmat opittu jotain, edes ihan pieni askel? Mulla on ainakin sellainen olo, liittyen omien tuntemusten ilmaisun tapaan.

Tehtiin pieni remppa, eteisen väliovi muutettiin seinän sisään liukuvaksi liukuoveksi. Tämä on ollut mun monen vuoden haave, joka vaikuttaa lasten kanssa tehtävään aamusähellykseen ihan olennaisesti sitä helpottaen, vaatekaapeille pääsee helposti, kun kääntyvä iso ovi ole tiellä, ja kolme ihmistä mahtuu liikkumaan helpommin eteisessä yhtäaikaa. Nyt toteutimme sen yhdessä, mies tosin lähti hommaan hieman vastahakoisesti, lupasi tehdä uuden seinän jos minä puran vanhan. Aloitin rempan irrottamalla oven ja purkamalla vanhan seinän. Mies osti lupauksensa mukaan vanerilevyt seiniin ja minä olen hankkinut muut varusteet jo kauan sitten.

Torstai-iltana haistoin kaljan, kun mies mittaili seinälevyjen mittoja ja kävi sahailemalla niitä autotallissa. Ensin olin hiljaa ja laskin varmaan tuhanteen. Mies ehdotti oven yläpuolelle ikkunaa, ei vaikuttanut yhtään humaltuneelta. Jotain outoa kuitenkin oli, koska jos olisi ollut selvinpäin, ikkunaa ei todennäköisesti olisi ehdotettu. Sanoin ihan rauhallisesti, että en mä halua miettiä sitä nyt, kun mua harmittaa niin paljon tuo sun kaljanjuonti.
Selitys: tää remppa ahistaa mua, mä oon väsyny, niskaa särkee ja pomo ei maksanu lomarahoja.

Huoh. :confused: Laskin taas noin tuhanteen. Me on saatu tää talo aikanaan rakennettua hirmuisessa työväsymyksessä, velkojen painaessa mieltä ja ihan ilman kaljaa, joten kysyin, että millä logiikalla kaljanjuonti auttaa väsymykseen, stressiin ja lomaraha-v*tutukseen (ihan ilman kettuilua tai vihaa, olin oikeasti rauhallisessa mielentilassa). Sanoin, että en mä koskaan ole halunnut, että millään rempalla tehdään meidän kodista mitään työleiriä. Jos väsyttää, niin pitää sanoa se ja mennä lepäämään, ei se väsy sillä kaljalla lähde.

No, mies hohhaili ja mittaili levyjä eteisessä kymmeneen asti, meni sitten autotalliin ja minä yksin nukkumaan. Aamulla hän tuli pyytämään anteeksi. Tällä kertaa mun oli helppo antaa anteeksi. Hän ei puhunut mitään juoduista määristä, mutta mun kokemuksen mukaan hän ei ollut juonut enempää kuin pari olutta, koska ei haissut pahalle, eli ryypänneelle. Anteeksiantoa helpottava lieventävä asianhaara. Pienikin vastuunottamisen osoitus juomisen lopettamisen prosessissa tekee mut onnelliseksi. :wink:

Ymmärsi itekin, että vaati itteltään liikoja. Yritin selittää mun näkemystä, että remppa kotona tehdään aina omien voimien mukaan, työviikon jälkeen saa ihan varmasti ja hyvällä omallatunnolla maata sohvalla, kunhan tekee sen ilman olutta. Yhdessä tehdään ilman kiirettä. Jos niskaa särkee, niin mua voi pyytää hieromaan sitä, illalla hieroinkin ja kuulemma auttoikin vähän kipuun. Mun on vaikea ymmärtää, että sitä niskaa särkee, kun itellä ei ole mitään särkyjä koskaan. Voisin parantaa tässä kohden omaa huomioimistani ja kysyä, särkeekö ja voiko hieroa. Sovittiin, ja kummallekin tuli parempi mieli.

Täähän on vanha ongelma, hän näyttää jaksamisensa rajat korkkaamalla kaljan. Mä taas tunnen oloni aika loukatuksi; millaisena natsina hän mua pitää, kun stressistä, väsymyksestä ja levon tarpeesta ei voi kertoa ihan normaalisti sanoilla? :open_mouth: Kyllä mä myönnän, etten aina osaa ajatella toisen osaa, mutta ei kai meistä kukaan ole ajatustenlukija?

Lopputuloksena hänen osansa remontista tuli eilen valmiiksi. Hiljakseen tehtiin ja käytiin ihan ilman kiirettä “normaaliviikonlopun” ohjelman mukaan kaupassa ja lenkilläkin, eli pelkäksi huhkimiseksi tämä pitkä viikonloppu ei mennyt. Mun loppuosuus eli tapetointi ja oven maalaus on vielä tekemättä, mutta ne ehtii ens viikonloppunakin. :slight_smile:

Hmm. Tätä jäin miettimään. Olen nimittäin jo pitkään ajatellut, että rakkaus, siis sellainen rakkaus, josta voi sanoa tuomarin edessä, että “tahdon”, on jotain muuta kuin romanttista rakkauden tunnetta. Nyt löysin Kemppisen sivuilta omaa ajatteluani muistuttavaa pohdintaa.

Tuo onkin mielenkiintoinen näkemys, rakkaus on usko. Mitähän se todella tarkoittaa? Uskoa ihmiseen, uskoa ihmisen hyvyyteen, uskoa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuteen?

Mielestäni tämä ei ole rakkauden älyllistämistä, vaan sen pohdiskelua, millaista on sellainen luja rakkaus, joka voi muuttaa omaa ja toisen ihmisen elämää paremmaksi. Rakkauden tunne on ihana asia, mutta oman kokemukseni mukaan kovin heikko peruste avioliitolle. Rakkauden tahto on nähdäkseni lujempi. Elämän perusasia on kaiken muuttuvaisuus, siksi rakkauskin muuttuu, sillä ihminen muuttuu.

[quote=“Zen”]
Uusi vuosi oli ihana. :slight_smile:
Mä taas tunnen oloni aika loukatuksi; millaisena natsina hän mua pitää, kun stressistä, väsymyksestä ja levon tarpeesta ei voi kertoa ihan normaalisti sanoilla? :open_mouth: Kyllä mä myönnän, etten aina osaa ajatella toisen osaa, mutta ei kai meistä kukaan ole ajatustenlukija? [quote

Tämä on asia missä meilläkin on mieheni kanssa todella paljon työtä! Liittyen muuhunkin kuin alkoholin käyttöön. Mieheni on todella huono keskustelija, menee lukkoon heti kun yritän jostain vakavammasta asiasta puhua. Kuuntelee kyllä ja varmasti ottaa sanoistani vaarin - ainakin yrittää - mutta jotenkin minulle tilanne on vaikea, kun en saa palautetta häneltä. Olisi vaikka selvästi eri mieltä! Itse olen sanavalmis - naisten tapaan - mutta aina mietin tarkasti miten sanani asetan kun jostain vakavasta on kyse. Meillä ei juuri riidellä tai huudeta (lieneekö sekään niin hyvä juttu). Kun haluan keskustella jostain, pyydän hänet yleensä kävelylle ja jo siinä vaiheessa hänen varmaan tekisi mieli liuteta paikalta, koska tietää että jotain “vakavaa” on kyseessä. Pyrin kuitenkin aina jättämään hänelle aikaa vastata mutta usein vastaus on vain, että “joo, sä olet oikeassa tai emmä tiedä…” Arghh, se välillä rasittaa! Luulen, että hänelle tuo periytyy kotoa, heillä ei ole koskaan keskuteltu vaan kaikki ovat kai eläneet aikalailla omaa elämäänsä perheen sisälläkin. Sen sijaan meidän perheessä myös isäni on ollut innokas keskutelija ja sitä välillä kaipaan!

Mutta tämä meni nyt kyllä asiasta sivuun…sorry. Tuli vain tuosta ajatustenluvusta mieleen, että kumpa sitä osaisikin jos toinen ei kerro selvästi ja rehellisesti mitä ajattelee.

Hauskoja ja mielenkiitoisia muuten nuo ajatuksesi budhalaisuudesta, en ole koskaan siihen mitenkään tutustunutkaan. Mutta tuo ajatus siitä, että ihminen rakastaa tai elää sen hetkisillä taidoillaan, on tosi mielenkiintoinen ja varmasti oikea! Tuskin meistä kukaan haluaa läheisilleen pahaa tai huonoa, taidot vain juuri sillä hetkellä ovat sellaiset. :slight_smile:

Hauskoja myös nuo sun siivousajatukset, enpä ole siivousta koskaan noin syvällisenä toimintana ajatellutkaan. Me kyllä pidämmekin kotimme aika siistinä ja nautin siitä että se on - päällisin puolin - siisti, kaapit ovatkin sitten eri asia, mutta luotan Marttojen vinkkiin, että ei niillä ole niin väliä kun oven saa kiinni, eikä asu komerossa… :slight_smile: Mutta hyvää toki tekisi päästä ylimääräisestä roinasta komeroissa eroon! Onnea saatuvuksestasi sillä saralla!

Sorry, en osannutkaan tuota lainaus-kohtaa käyttää oikein, eli ei tullut ylläolevaan viestiini sinisellä tuo alku, joka oli lainausta sinulta Zen.
Opettelen vasta…

^ei mitään, näitä sattuu. :slight_smile:

Mä taas olen nainen, joka on toki sanavalmis, mutta kun ne sanat, jotka vihaisena tulevat ulos suusta, eivät ole millään tavalla niitä rakentavia sanoja. Ja siksi arvostan omaa hiljaisuuttani enemmän tuossa vihan noustessa. Tästäkin me ollaan keskusteltu, olen sanonut miehelle, että mä en halua levittää vihaa, siksi tarvitsen päivän tai kaksi aikaa olla yksin, hiljaa. Sen jälkeen keskustelu on rakentavampaa. Ehkäpä miehesi hiljaisuus johtuu samasta syystä; tunteesta, jonka ilmaisu ei rakenna, vaan tuhoaa? Jotkut meistä tarvitsevat enemmän aikaa tunteidensa käsittelyyn. Mun mies onneksi ymmärtää, että mä vaan tarviin aikaa rauhoittumiseen. Eli mun motiivini hiljaisuuteen ei ole vaikean asian välttely, vaan oman tunnehallinnan kehittäminen.
Mies on meillä se, joka ensimmäisenä osaa puhua rakentavasti. Tuo loppiaisviikonloppu oli itselleni merkityksellinen juuri siksi, että huomasin pystyväni puhumaan heti, ilman vihaa.
Tässä linkissä olevia asioita olen alkanut opettelemaan, kun tämä alko-ongelma meillä nosti päätään:
kirkkonummenseurakunnat.fi/d … avasti.pdf

Meilläkään ei riidellä. Minä en huuda, ja jos minä normaalilla äänellä olen ilkeä, mies on hiljaa. Jos minä olen hiljaa, mieskin on hiljaa. Silloin on riitaa vaikea saada aikaiseksi. Keskusteluyhteys meillä on ollut oikeastaan aina, vaikka nämä ajoittaiset “kyvyttömyyspäivät” sitä pätkivätkin. Mies on mun kanssa samaa mieltä siitä, että huutaminen nyt varsinkaan ei auta mitään. :confused: