Mukavuudenhalu vs täysraittius

Olen siis onnistunut vähentämisessä kiitettävästi siihen nähden mitä alkoholinkäyttöni aikanaan oli. Silti lopettanut en ole, enkä tunne että haluaisinkaan. Tässä taustaa.

Oma alkoholinkäyttö oli aikanaan vuositolkulla päivittäistä, join kännit joka ikinen päivä (kohdallani 12 kaljaa) ja halusin kuolla. En tiedä kumpi oli ensin, kuolemanhalu vai juominen, mutta uskon että yleisesti taustalla on ollut negatiivinen asenne kaikkeen. Samalla pari suurempaa menetystä vaikutti tähän varmasti, joiden lisäksi viha elämää, ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Kävin pohjalla ja pilasin muutamia ihmissuhteita kännissä riehumisellani. Mutta sitten kävi niin, että sain vain tarpeekseni sekoilusta ja aloin vähitellen vähentää juomista. Huomasin, että se oli helpompaa kun pääsin myrkyllisestä suhteesta pois, joka oli aiheuttanut itsetuhoisuutta. Join silti pitkään (pari vuotta ainakin) riskirajoja koetellen edelleen. Tämäkin lähti lopulta vähentymään ja nykyään juon noin 10 olutta viikossa, en tosin kerralla vaan useampana päivänä. Välillä olen kuukauden selvinpäin. Tämä on seurausta siitä, että huomaan alkoholin pahentavan ahdistuneisuusoireitani, enkä yksinkertaisesti jaksa niitä juominkien jälkeen. Saatan kuitenkin muutaman kerran vuodessa juoda humalat, mutta se ei onneksi lähde käsistä. En usko että jaksaisin enää juoda samalla tapaa kuten aiemmin, ilman että saisin hermoromahduksen tms.

En kuitenkaan tunne mitään halua jättää alkoholia pois elämästä. Näillä määrillä saan ainakin itse siitä irti lähinnä myönteisiä asioita. Silti taustani perusteella olen alkoholisti, ja alkoholistithan eivät saa juoda ollenkaan. Tämä taas on se asia, joka itselläni hankaa vastaan. Olen selvästi alkoholisti, sillä nautin alkoholin tissuttelusta yksin(!) ennen nukkumaanmenoa eräänlaiseksi palkkioksi jaksamisesta. Lisäksi se tekee viikonloppuilloista huomattavasti mielenkiintoisempia: leffoja on kiva katsella ja musiikkia mukava kuunnella. Tuntuisi, että ilman tätä elämä on vain tylsää ja kuivaa arkea. Asia mitä en jaksa enkä siedä. Alkoholin lisäksi olen addikoitunut myös herkutteluun. Tätä tulee harrasteltua joka päivä, sillä täytyy olla jotain mukavaa, mitä odottaa. Tuntuu ettei muuten jaksa nousta edes sängystä ylös.

Olen siis yksinäinen ja yksin viihtyvä ihminen, jolla on eriskummallisia harrastuksia. En nauti tavallisesta arjesta, enkä halua elää ns “tavallista elämää” vaan boheemia taiteilijaelämää, näin limaisen kärjistetysti ilmaistuna. Tämä ilmaisutapa auttanee kuitenkin ymmärtämään olennaisimman. Olen herkkä kaikelle ulkopuolella ja erilaiset energiat ympärilläni kuluttavat nopeasti loppuun. Tunnen vaistoavani ihmisten mielialat ja se väsyttää myös itseni. Tämä on yksi seikoista joka vaikeuttaa tavallisessa arjessa selviytymistä. Tästä syystä en myös tykkää olla ihmisten kanssa tekemisissä erityisen paljoa, sillä en siedä “vääränlaisia piirteitä”.

Ongelmia jaksamiseen tuottaa ahdistuneisuus ja liika vaativuus/ankaruus itseäni kohtaan. En ole tyytyväinen mihinkään. Ruoska heiluu omasta toimesta, mutta usein se tuntuu viuhuvan myös ulkoapäin. En jaksa suorittaa tarpeeksi ja arjen pakkopulla tuntuu vievän kaiken jaksamisen.

Näistä päästäänkin ydinongelmaan eli mukavuusalueeseen ja elämän raskauden sietämättömyyteen. Esimerkiksi täysraittiuteen pyrkiminen ei itseäni kiinnosta yhtään, enkä usko sen edes kohdallani onnistuvan. AA-kokouksissa en ole kiinnostunut edes käymään, sillä siellä tuskin pientäkään tissuttelua katsotaan hyvällä. En ole valmis hyväksymään elämää sellaisena kuin se on: sitä pitää vain jaksaa, ja se ei ole aina mukavaa. Olen jollain tapaa kasvanut pilalle ja liian heikko kestämään ulkoa tulevia paineita (kun niitä tulee jo sisältäkin tarpeeksi) ja sitä että elämä on vain “tavallista arkea ja puurtamista ilman merkitystä”. Haluan paeta omaan maailmaan, jossa tämä ihmisen rakentama kurjuus ja merkityksettömyys (rahan ja byrokratian hallitsema systeemi) unohtuu. Herkuttelu, tissuttelu, videopelit… kaikki jotain, jotka vievät hetkeksi pois tästä, mitä en pysty sietämään. Kaikki näistä riippuvuuksia. Jos nämä otettaisiin pois, en usko että pystyisin jaksamaan. En ainakaan jaksaisi käydä töissä tai tehdä muuta pakkopullaa, koska elämässä ei olisi silloin enää mitään mieleistä. Jos ei ole mitään, mitä odottaa esimerkiksi illoissa (herkuttelu) tai viikonlopuissa (tissuttelu), niin tuntuu ettei oikein ole mieltä edes nousta sängystä. Ja sanotaanko näin, että siinä vaiheessa kun elämä on oikein kurjaa paskaa pelkkine odotteineen ja ilman mitään “kiksejä” niin varmaan tapan itseni.

Sellainen pullapitkomiehen tarina tässä.

Moi.

Itellä tää mukavuudenhalu vs. täysraittius on se kiistakapula, joka mullakin nyt raittiina nousee mieleen.
Minäkin olen alkoholisti, mutta koen, että viime syksynä kun onnistuin vähentämään todella reilusti ja join kerralla vähemmän ja harvemmin → sain myös enemmän
(kuin aikaisemmin liikaa kuluttaessani)

Pidin pienestä hiprakasta ja elämä on kovin tylsää ja ikävää, kun pitää olla oman selvän mielen kanssa yhdessä 24/7. Ja esim. saunakalja oli tärkeä mulle kerran viikossa, nyt ei ole kaljaa eikä saunavuoroakaan tosin (kiitos koronan :angry: ) Eli kaipaan satunnaisesta kaljoittelusta sitä vapautumisen tunnetta.

Olen kuitenkin mennyt AA:han ja saanut sieltä paljon kavereita ja koen jotenkin, että pettäisin ehkä itseni ja muiden luottamuksen, jos alkaisin tissuttelemaan.
Nää on vaikeita asioita.

Mutta tsempit kuiteski!

Kiitos Nortti hyvästä vastauksestasi! Tuohan se juuri on, että pitäisi jaksaa selvää mieltä 24/7. Ja oma mieli kun on se kamala syyttävä ja vaativa kiusaaja. En osaa rentoutua oikein mitenkään niin tuntuu, että palan loppuun omien vaatimusteni kanssa. Ja tylsistyminen on yksi pahimmista asioista myös, koska se johtaa aina näihin kelailuihin. Ja tylsistyminen johtuu minulla vain siitä, että olen vaativa kaiken suhteen, en meinaa innostua mistään. Mutta jos innostun niin hurahdan totaalisesti johonkin. Se tosin on erittäin harvinaista.

Ehkä vaakakupissa vaan painaa enemmän ne alkoholin hyvät ominaisuudet tällä hetkellä, koska tosiaan tällä hetkellä niitä huonoja vaikutuksia ei tunnu olevan. Niitä kyllä tulisi jos alkaisin juomaan humaloita. Se, että myöntäisin avoimesti alkoholismin vaatisi sitä, että sitoudun raittiuteen. Mikä puolestaan johtaisi siihen, että ratketessani pettyisin itseeni ja tuottaisin pettymyksen myös muille. Ja todennäköisesti en pystyisi elämään sen kanssa, sillä otan tuollaiset asiat usein liian raskaasti. Jos stressiä tai ahdistusta pukkaa päälle niin sitä haluaa vain unohtaa sen että on alkoholisti, enkä oikeastaan ole sitä edes valmis myöntämäänkään. En ole valmis myöntämään sitä, että kaiken tämän paskan lisäksi joudun vielä kärsimään tällaista paskaa hautaan asti ja ravaamaan joka päivä kokouksissa. Mieluummin tosiaan jatkan tissuttelua, josta ei tällä hetkellä ole harmia. Tietyllä tapaa vaivaa kuitenkin tämä “alkoholismin” mörkö, sillä olen sen identifikaation saanut. Haluaisin sen pois keinolla millä hyvänsä, sillä en ole valmis muuttamaan elämääni. Tai en usko, että se onnistuu ilman että vaadin ympäröivältä maailmalta mahdottomuuksia. En vain ole valmis sietämään sitä, mitä elämä todellisuudessa on. Ja ihmisiä. Olen liian vaativa kaikelle ympärilläni. Ja kaikesta.

Mutta toisaalta selvinpäin on mukavaa juomattomina päivinä. En uskoisi että se olisi samalla tapaa mukavaa täysraittiina tietäen, että en enää koskaan ikinä saa juoda, koska sairastan hengenvaarallista sairautta joka johtaa rumaan kuolemaan ja kaiken kauniin tuhoutumiseen. Tavallaan tarvitsen jotain mitä odottaa. Mieluummin uskottelen itselleni, että ei tässä mitään hätää ole. Ei ole miestä myöntämään, että kaiken tän paskan lisäks mulla menee vielä paskemmin. Uskon ymmärtäväni miksi kaikki alkoholistit kieltävät sairauden. Jokainen alkoholisti varmasti ymmärtää olevansa riippuvainen, mutta onhan tuo nyt aika paha sairaus ja siinä on aika isot vaatimukset ympärillä. Ei sitä niin vain halua sulattaa tai myöntää.

Varmaan pahin motivaation tappaja on kun olen kuullut todettavan, että on väärin odottaa raitistumisen parantavan elämää tai muuttavan sitä helpoksi. Juuri ne odotukset on ne jota siihen olisi pakko laittaa, että siihen ylipäätään jaksaisi motivoitua. Jos tiedän, että sen ison päätöksen tekeminen ei edes johda mihinkään parempaan välttämättä, niin se ei kauheasti houkuttele. Eri asia olisi, jos alkoholi tekisi elämästäni kurjaa.

Olipahan pakko avautua. Pahoittelen aggressiivisia sävyjä, mutta nämä on niitä tuntemuksia mitä käyn läpi mieleni sisällä ja tuon niitä tässä ketjussa eräänlaisena itseterapiointina. En tosin tiedä johtaako tämä mihinkään, kun en aio kuitenkaan muutosta tehdä (ainakaan vielä).

PS. Täytyy myös todeta eräs tätä palettia sotkeva tekijä, joka saa minut ehkä jopa oikeuttamaan juomista. Olen hyvin vainoharhainen ja kelailen asioita liikaa. Tämä johtaa siihen, että kaikki paisuu mielessä ja olen elämäni aikana diagnosoinut itselleni vaikka mitä sairauksia, jotka eivät ole pitäneet paikaansa. Saatan miettiä jotain aina siihen asti että sekoan ja kirjoitan siitä nettiin. Nyt kävi myös näin. Mutta tässä tapauksessa kyllä totuuspohjaa löytyy, enkä usko kuvittelevani mitään riippuvuutta. Kyllä sellainen on, sillä en muuten alkoholia joisikaan.

Hei Ruttotohtori!

Joitakin ajatuksiasi minäkin allekirjoitan, esim. sen että minäkään en halua lopettaa alkoholinkäyttöä kokonaan vaan juoda vain niin vähän että se pysyy kivana. Pidän itseäni alkoholistina, mutta en kykenisi sitä (ikinä) myöntämään kenellekään muulle kuin teille plinkkiläisille. Ajattelen että olen alkoholisti lopun elämäni, mutta tällä hetkellä tämä sairauteni on hyvässä hoitotasapainossa.

Motivaatio-ongelmia minullekin on tämän pitkän vähentämismatkan varrella tuonut se, että alkoholin reipas vähentäminen ei korjannutkaan kaikkia elämäni ongelmia, mm. ylipainoa.

Tsemppiä meille kaikille. Yritetään löytää myös alkoholin kulutukseen se kultainen keskitie, joka toisi elämään enemmän hyvää oloa kuin kurjuutta ja murhetta.

Niin, samankaltaisia ajatelmia minulla myös. En tiedä pystynkö lopettamaan holin käyttöä kokonaan, tai että haluanko edes sitä? Juomat maistuvat hyvälle, nousuhumala tuntuu hyvälle… Olen ns. kertakäyttäjä (viikonloppukäyttäjä), ts. hankin paljon juotavaa ja vedän tukan sekaisin sitten. En koskaan tissuttele tai ‘ota vaan muutamaa’. Kaikki tai ei mitään, kirjaimellisesti.

Jos näin perheettömänä, vain itsestäni vastuussa olevana 40+ miehenä koen että se tuottaa hetkittäistä iloa elämään, niin miksi ei? Miksi olisin täysin raitis? Ketä varten? Kuka tietää milloin aika omalta kohdalta koittaa, ei ole mitään säästötiliä mihin elämää tallettaa tulevaa varten. Serkku kuupahti kuntopolulle minun ikäisenä pari vuotta sitten (piilevä sydänvika). Eletään sitten näin. Myönnän, ja tiedän kokemuksesta putkareissuineen ja arpeutettuine ihmissuhteineen, että käytöllä on myös tuhoisat puolensa. Onneksi nuo ovat vuosien takaista historiaa nyt, ihminen tasaantuu, ja suhteet läheisiin nyttemmin korjaantuneet koska kaikille tullut lisää ikää ja siten ymmärrystä. Mutta se arpi on silti siellä. Kaduttaa.

Nykyään vain olen rauhassa kotona (silloin kun alkoa käytän) ja puuhastelen omiani elokuvia katsellen, musiikkia kuunnellen ja chattaamalla. Voikaa hyvin kaikki!

Kiitos vastauksistanne! Juuri tuo alkoholinkulutuksen kultainen keskitie on se mihin tässä pyrin. Muutama olut kuitenkin tuottaa suuremmoista nautintoa ja saa ajatukset juoksemaan paljon positiivisemmin. Silloin kun se pysyy siinä muutamassa niin eipä niitä haittoja juuri ilmene. Onneksi kuitenkin se yksi tai pari riittää eikä tule sitä hinkua että pakko saada lisää ja vetää pää täyteen.

Perheetön olen itsekin, tosin parisuhteessa mutta asun erillään. Eipä tämä maltillisempi juominen lähipiiriäkään haittaa kun en kuitenkaan herätä huolta niin kuin ennen jolloin riehuin humalassa ja puhuin paljon huolestuttavia asioita. En edes mitenkään kaipaa sitä humalatilaa, vaikka siinä onkin se oma hohtonsa. Silti, siinä on niin paljon ikäviä sävyjä, että en halua pilata nykyistä tasaisempaa oloani sillä. Samalla myös tuntuu jotenkin turhalta, että aloittaisin vuosia ja vuosikymmeniä kestävän taistelun täysraittiina pysyäkseni ja laskisin päiviä selvänä olemisesta. En jotenkin näe sitä mielekkäänä, en halua ehkä elää “normaalia elämää”, jossa arki kohdataan arkena. Tämä on heikkouteni. Eskapismi. Eristäydyn mieluummin omiin mielikuvitusmaailmoihini ja nautiskelen omassa kuplassani olostani. En esimerkiksi itse pystyisi perustamaan perhettä ikinä, koska en pystyisi olemaan läsnä. Tarvitsen aina vain omaa aikaa ja on ne omat oudot mielenkiinnon kohteet, jotka kiinnostaa. Tavallaan tuntuu että elämä on liian lyhyt siihen että lähden nyt opettelemaan täysin uuden, itselleni vastakkaisen tavan elää. Mahdollisesti jossain vaiheessa jos sellainen fiilis tulee niin varmasti alkoholikin saisi jäädä pois, mutta en halua itseäni stressata sillä nyt kun en näe mitään tavoiteltavaa sillä toisella puolella. Täysraittius kun vaatisi muitakin elämäntavan muutoksia ja pitäisi luopua aika monesta muustakin tavasta.

Tsemppiä teille kaikille! Jospa sitä jokainen löytäisi jonkun mielekkään ja mahdollisimman vähän vahingollisen tavan olla.

Eskapismin tunnistan itsessäni. Ehkä syy-seuraus -suhde on siinä että käytän alkoholia vaimentaakseni jotain, ja vaimentaakseni jotain, käytän (lääkitsen) käyttämällä. Hmm. Hyvä.

Moi ja tervetuloa! Sä kirjotat todella hyvin ja niin paljon on samaistuttavaa tekstiä. Mun kokemus on, että ajan kanssa tää helpottuu. Ja uusien tapojen opettelulla ja niiden toistamisella. Alussa on vaikeaa ja juovina aikoina on vaikea miettiä tulevaisuutta. Oonkin lopettanut itteni ressaamisen asioilla silloin. Selvinä kausina sitä on taas ihan eri mielentilassa ja sillon kannattaa miettiä että miten tästä eteenpäin. Tee suunnitelma ja pitäydy siinä. Kun on vuosia juonut ja toistellut samoja kaavoja, niin niitä on vaikea rikkoa. Mutta ihan mahdollista. Siihen tarvii vaan vähän aikaa. Ja joku päivä se 24/7 tylsyys ei enää tunnukaan niin tylsältä. Paljon tsemppiä! :slight_smile: