Moi. Liityin juuri tänne ja tuossa vähän lueskelin ihmisten tarinoita. En nyt kaikkia keskusteluita käynyt läpi, mutta haluaisin kertoa oman kokemukseni alkoholista, johon liittyy illuusio. Eli olen käyttänyt alkoholia noin 17 vuotiaasta asti. Nyt olen 25 v ja siis mieshenkilö. Alkolinkäyttöä ollut 8 vuotta. Olen aina pitänyt itseäni fiksuna rajansa tietävänä ihmisisenä. Olen opiskellut paljon tuon alkoholinkäytön aikana, joka toisaalta voi selittää mahdollisuutta käyttää alkoholia vapaammin, koska ei ole velvoitetta mennä töihin ja koulustakin pystyi olla poissa jos ei ololtaan voinut sinne mennä. Tälläistä koulusta lintsaamista en koskaan kyllä harrastanut. En ollut töistä pois tai, että olisin sekoillut mitenkään ihmeellisesti. En ole edes oksentanut kuin pari kertaa. Rahaa on mennyt ja nyt tuhansien eurojen velat joita nöyränä poikana maksellaan takas. Aina olen mielestäni hallinnut juomistani jota harrastin oikeastaan vain viikonloppuisin. Annokset ovat pyörineet 10-20 välillä. Ei suomalaisen mittapuun mukaan siis mitenkään perseet olalle meininkiä. Masennus ja muut ongelmat ovat olleet läsnä enemmän ja vähemmän, myös ilman alkoholia luulisin, mutta varmasti laimeampina ilman sitä.
Illuusio oli siis valmis. Kuvittelin aina, että kun en käy viikolla opiskelijabileissä ja rajoitan juomisen viikonloppuun 1-2 kahteen päivään niin tällöin hallitsisin juomista. Moneen kertaan “uran” aikana tullut mietittyä vähentämistä/lopettamista, mutta aina se “järki” on sanonut, että onhan tämä juominen hallinnassa ja onhan se mukavaa rentoutumista.
Kaiken juomisen alle on peittynyt ne oikeat tarpeet olla läsnä ihmisten kanssa aidosti ja kokea muiden ihmisten rakkaus ja välittäminen. Juodessa rajat katoavat ja omat kyvyt kasvavat. Näihin alkoholintäyteisiin vuosiin olen perustanut paljon persoonaani, jonka olen kuvitellut olevan kaikkien kaveri ja, että minulla on voima selviytyä kaikesta. Alkoholi on aina pilannut henkisen kasvun ja itsensä tutkiskelun. Juodessa ei todellakaan asiat puristele tai ärsytä omat ujoudet yms. Olen ollut välissä juomatta max. 3kk, jonka jälkeen ajattelin luultavasti, että onhan se juominen hallussa kun pystyin olemaan niinkin pitkään juomatta. Se oli itsepetosta ja johti vain asioiden kieltämiseen ja todelliseen minään tutustumisen.
Nyt olen ollut noin 3 viikkoa juomatta ja arvon edelleen, että lopetanko täysin vai haenko rajaa. Tuntuu niin raskaalta ajatella, että enkö enää koskaan saisi ottaa sitä lohduketta joka lämmitti aina sisintä ja antoi mahdollisuuden lentää kaiken yläpuolella ja unohta omat “heikkoudet”. Tällä hetkellä hahmottelen elämää ilman alkoholia ja ehkä jopa uskaltanut miettiä, että mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä kaikella sillä ajalla ja rahalla mitä jää itselle. Kaikki se toisaalta ahdistaa, koska elämä olisi helpompaa kuin voisi elää vain kännistä toiseen viikko kerrallaan. Itse en olisi varmasti selvinnyt ilman ammattiapua, ystäviä ja omaa sisäistä selviytyjää.
Tarinallani halusin ilmaista sen, että vaikka ei ole kerrottavana raflaavia kokemuksia tai äärimmäisiä olosuhteita, niin kuinka se alkoholi silti on vienyt niin suuren osan elämästäni. Lisäksi itsensä löytäminen sellaisena kuin on ja sen hyväksyminen taatusti viivästynyt alkoholin säännöllisen käytön takia. Nyt jotenkin pelonsekaisin tuntein ja uutta oppiessa mennään elämää eteenpäin.
Tervetuloa palstalle Juiccia. Aina jollain lailla toivoa antavaa kun ihmiset heräävät suhteellisen nuorella iällä näkemään alkoholismin realiteetit. Mainitsit ulkopuoliset tukihenkilösi. Koet alkoholin olevan ongelman tai ainakin sen verran häiritsevän tekijän, että olet ryhtynyt työstämään sitä. Erittäin hyvä.
Sulla on tällä kertaa jo 3 viikkoa raittiutta “lasissa” ja aivokemiat sen verran kunnossa, että voisit mielestäni heittää selvän joko/tai- vaihteen kokeilumielessä päälle. Eli ei mitään arvuutteluja tai toiveita kohtuukäytöstä
Aika usein kuulee sinuakin arvelluttavan pelonsekaisen raitisteluesteen “eikö koskaan enää”.
Pointti 1: Täysin riippumatta raittiusvelvotteestasi elämäsi voi saada muistakin syistä johtuen käänteen joka lyhentää raittiuspakon pituutta - esim. sairaus tai onnettomuus. Tämä hieman mustana huumorina.
Pointti 2: Ei kestä kovinkaan pitkää aikaa kunnes alkoholi menettää merkitystään elämässäsi. Fyysinen juomapakko hellitti mulla muutaman päivän/viikon kuluessa, psyykkinen parissa kuukaudessa. Ensimmäisen raittiin vuoden jälkeen raitis elämä alkoi mennä omalla painollaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että riippuvuus on alkkiksella elämän loppuun asti kovalevyllä ja aktivoituu erittäin helposti.
Olet nyt 25-vuotiaana tienhaarassa. Valitse tällä kertaa oikea reitti. Ihan vain päivä kerrallaan-mentaliteetilla ja “toistaiseksi raittiina”-moduksella.
Tai voithan tietysti tehdä kokeiluja seuraavat 25 vuotta. Ja todeta 50-vuotiaana (kuten minä), että oli paska reissu, mutta tulihan tehtyä!
Tsemppiä ja pysy linjoilla tapahtukoon mitä tahansa!
Kiitos vastauksesta. Olen aina jotenkin taistellut sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihan tavallinen taaplaaja joka ei todellakaan ole addiktioiden yms. tasolla. Tekee kyllä herkkää kun tajuaa, että esim. alkoholi teki mulle temput. Tännekin tulo oli jonkinlainen, että “mennääs kattoo mitä ne siellä lätisee”. Kaikki tänne tulleet jonkinlaisten ratkaisujen äärellä. Tukea tarvitsen, paha myöntään
Tietysti se hieman tekee kipeää kun tajuaa päätyneensä psyykkiseen koukkuun etanolin suhteen. Mutta mielestäni on erittäin hienoa, että olet herännyt omaan tilanteeseesi jo kuitenkin tuossa vaiheessa. Väittäisin 80-85% sinunkaltaisistasi/ikäisistäsi kieltävän oman ongelmansa jos sellainen on olemassa koska vielä välttämättä ei ole tullut vastaan niitä musertavia haittavaikutuksia (esim. vakavia viinasta johtuvia fyysisiä sairauksia tai mielenterveysongelmia).
Se, että ajattelet sen olevan tavanomaista, että aikuiset ihmiset yleensä juovat 10-20 annosta alkoholia 1-2kertaa viikossa kertoo tosiaan hyvin paljon psyykkisen etanoliriippuvuuden aiheuttamasta “ajatusvääristymästä”. Mietis jos joku kaveri tulisi sanomaan sinulle, että hän käyttää perjantaisin ja lauantaisin jotakin kovaa huumausainetta päihtyäkseen ja pitää sitä ihan normaalina… Ei, se ei ole normaalia, on se huume sitten heroiini, etanoli tai amfetamiini.
Tsemppiä tienristeykseen ja hyvien valintojen/päätösten tekemiseen. Andantella oli paljon hyvää asiaa yläpuolella…!
Oon tohon ylle lainannu noita siun sanomisia. Ne on minusta vähän ristiriidassa keskenään. Tuttuja ajatuksia itsellenikin. Siis ihan kuin omasta päästäni. Nyt oon ollu kuukauden selvinpäin ja vieläkin pohdin noita, mutta pikkuhiljaa oon alkanu sisäistää yhtä asiaa.
Vaikka sitä pitää alkoholia just jonain lohtuna, niin mikä lohtu ja ystävä se sellainen on joka vetää siut maahan? Kerta kerran jälkeen. Jos elämässä ois sellanen ihminen kuvioissa, niin siihenhän katkaisisi välit.
Miksei siis voisi tehdä alkoholille samoin?
Itse oon kyllästyny siihen kohtuuden opettelemiseen (vähän kuin opettelisi pitämään kättä kuumalla levyllä polttamatta kättään), joten tulin siihen tulokseen, että parempi olla ilman. Ja jos siihen pystyy muutkin, niin siihen pystyn minäkin ja myös Sinäkin!
Siun kannattaa ainakin kokeilla käydä esim. A-klinikalla juttelemassa. Siinä ei häviä mitään. Keinoja raitistumiseen on monia. Jos on koittanut kauan siirtyä kohtuukäyttöön siinä onnistumatta, niin kannattaa todellakin miettiä täysvaltaista raitistumista. Itse sain siitä lisää voimavaroja. Siis siitä, että tajusin, että kohtuukäyttö ei onnistu. Ei tarvitse siihen tasapainoilemiseen ja pohtimiseen kuluttaa energiaa, vaan voi keskittyä raitistumiseen.
Hyvä pointti tuo, että se on huono ystävä. Onkohan siihen joku “perverssi” suhtautuminen, että se antaa sen lohdun, mutta jättää kuitenkin yksin kärsimään. Tiedä sitä sitten. Tässä paljon miettinyt elämää ja mihin kiinnittää sen kiintymyksen ja välittämisen. Se alkoholi on ollut se johon on varmaan kohdistanut paljon. Nyt jollain tapaa harjoittelen ystävien kanssa toimimista niin, että annan sen verran kuin pystyn ja sitten vedän niitä rajoja. Vaikeaa kun samalla muu arkinen elämä painaa päälle. Tekisi mieli vain nostaa kädet pystyyn ja antaa asioiden mennä persiilleen. Mutta joku sisällä aina löytää jonkin keinon pysyä pinnalla. Ehkä liiaksikin etsii ratkaisua ympäriltään kun se kuitenkin täytyy löytää sisältä. Huoh. Ihanaa saada kuulla, että samanlaisia ajatuksia ja tukea saa A-klinikan palveluita eilen tuossa kattelin, pitää palata asiaan. Oishan se mahtava homma mennä sinne Tuohon epäröintiin liittyy kohdallani se, että haluan aina itse pärjätä.
Siitäkin kun osais kiittää itseään, että paljon tekee asioita selviytyäkseen. Surettaa ja ärsyttää se kun ei osaa kiittää itseään, että kuinka paljon sitä on taistellut ja tuon alkoholiasiankin myöntäminen sais enemmän tuottaa mielihyvää. Kai se ajan kanssa, puhun itselleni nykyään enemmän ja sanon konkreettisesti itselleni kiitos yms.
Jotenkin tuo viikottainen ryyppääminen on tullut tavaksi ja on yleensä löytynyt kaveri mukaan. Mut varmaan tunnetaankin tyyppinä joka lähtee baariin jos vain pyytää. Ystävyyssuhteet jääny ehkä pinnallisiksi kun paljon liittynyt tuohon juomiseen. Ympäristö myös viestii paljon, että juominen ok. Onneksi töissä ei juuri ollenkaan puhuta alkoholin riemuista. Se osaltaan tuo lisävoimaa taistelussa kun siellä sitä ei katsota hyvällä.
Kovin tutulta kuulostaa kuvaamasi hauskan seuramiehen rooli. Kovin raskasta se vain on pääosan esittäjälle. Minullakin oli opiskeluaikana lukuisia toisistaan erillisiä kaveripiireejä, joita viihdytin aina pyydettäessä. Olin roolistani jopa ylpeä, kovakuntoinen kaveri joka ei koskaan sanonut ei. Suurinpiirtein sinun iässäsi alkoivat sitten ongelmat, joita on riittänyt tähän päivään asti. Hienoa, että olet herännyt ongelmaksi ja haluta muutosta.
Millaisia keinoja itse löysit? Mä luen paljon erilaisia aiheita ja poimin niistä jotain. Liäsksi mietin tässä, että kuka oikeasti ansaitsee seurani. Vaikea sekin ilmaista, että ei kiinnosta toisen seura.
Täällä kanssa yksi “virallinen viihdyttäjä” ilmoittautuu. Tämä hovinarri vain jatkoi “uraansa” lähes kymmenen vuotta pidempään. Nyt on vuosi raittiutta takana ja puolitoista vuotta kuntoutusterapiaa ja alan pikkuhiljaa hyväksymään, etten olekaan oikeasti ja pohjimmiltani kaikkien bileiden keskipiste, joka jaksaa aamuun asti, ei sammu koskaan ja jota ilman monen eri porukan bileet jäävät puolikkaiksi.
Monet “kaverit” ovat pitäneet ainoastaan tuosta “instant bilepakista”, eivät oikeasta minusta, jota eivät ole edes tunteneet/tavanneet. Tällaiset ihmiset eivät myöskään raitistumistani ole välttämättä ymmärtäneet tai hyväksyneet ja nämä ihmiset ovat tämän raittiin vuoden aikana myös elämästäni kovin luonnollisesti jääneet ja poistuneet. Tällaiseen kaveripiirin muutokseen voi varmasti varautua etukäteen, kun raitis elämä vie pidemmälle. Mutta se saattaa tuntua jopa helpottavalta, kun saat rauhassa valita ympärillesi niitä oikeita ihmisiä, joista on oikeasti tukea. Puolin ja toisin.
Ja tuo oli hienosti ilmaistu: “Kuka ansaitsee seurani?”. Tuosta on varmasti monen hyvä lähteä liikkeelle tuttavapiirin muotoutuessa uudelleen raittiuden myötä.
Ihan mahtavaa, että olet tiedostanut ongelmasi ja löytänyt myös tänne p-linkkiin! Tsemppiä matkallesi!
Vielä täältäkin yksi “bileiden vetonaula” ilmottautuu. Ihan osuu suoraan minuun tuo, että eivät ne ihmiset edes tunteneet oikeaa minua. Vaikeaa oli myös itselleni irrottautua siitä roolista, sillä vaikka niin paljon kuin se aiheuttikin pahaa niin silloin sai kuitenkin olla “kaiken keskipisteenä”. Oli muodostunut tällainen valheellinen käsitys omasta itsestään ja kun siihen liittyi se, että oli paljon sitä “egon ruokaa” eli sai sitä huomiota ja muistan joskus junnumpana ajatelleeni kuinka siistiä on se, että kaikki tietää. Kaikki tietää = Tärkeä ja hieno tyyppi - ikzu 19v
No tämäpä ajatusmalli se sitten takakautta löi näpeille aika muikeasti.
Ja kyllähän se satutti siinä alussa se tyrkyttäminen ja ihmettely, että sitäkö te minusta vaan haluatte, että on se yksi pelle joka sekoilee ja munaa itsensä illasta toiseen? Että on joku kelle voi sitten porukassa naureskella?
Siinähän sen sitten näkeekin, että ketkä on niitä oikeita ystäviä ja hyväksyvät sut sellaisena kuin olet. Itse tunsin alussa näitä kohtaa suurta vihaa, josta olen sittemmin ymmärtänyt alkaa luopua.
Olen kokenut, että näille jotka joutuvat elämään sitä samaa “roolielämää” jota itse ennen eli ja eivät ole sinut itsensä kanssa, niin heille se toisen raitistuminen ottaa koville. Siinä toimii se sama mekanismi kuin itselläkin ennen, eli kun puuttuu täysin se rakentava tapa tarkastella itseään ja toimiaan siitä terveen itsetunnon puutteesta johtuen, niin silloin vika on AINA kaikissa MUISSA ihmisissä. Tarve syyttää toisia ihmisiä rupeaisi poistumaan sitä mukaa, kun ihminen alkaisi pitää itsestään. Pitkälti tuo lähtee sieltä alitajunnasta ja on sellaista tiedostamatonta. Aina on paha olla, mutta ei oikein hajua että miksi. Ja siinä kun sitten tulee kohdelleeksi itseään huonosti, eikä osaa rakastaa itseään niin väistämättä ei sitä sitten osaa oikein antaa arvonantoa toisillekaan ja näin jää terveet ihmissuhteet syntymättä. Ne ovat pikemminkin sellaista riippuvaisuutta, jossa pelätään hylätyksi tulemista. Ja tämä noidankehä toisten syyttelemisineen, jossa se kurjuus itse aiheutetaan, niin se jatkuu niin kauan kunnes se ihminen itse siitä tulee tietoiseksi.
Mutta ihan noin yksinkertaistettuna ihmisellä, joka on addiktoitunut se perusongelma on se itsensä kohtaamisen pelko. Kaikki riippvuuudet ovat sitten vain siitä seurausta. Ja siitä ongelmasta toivutaan kohtaamalla oma itsensä ja ne kaikki asiat joita niihin riippuvuuksiinsa on paennut.
Kyseessä on monimutkainen ongelma, johon kuitenkin on olemassa äärettömän simppeli ratkaisu.
Kyllä lämmittää sydäntä lukea näitä. Raskasta on todeta, että ei olekaan niin ihmeellisen upea tai mitenkaan erikoisempi kuin muutkaan. Ystäviä olen karsinut ja osaan pidän “kliinisempää” linjaa niillä ehdoilla mikä lähtee minun hyvinvoinnista. Itseensä tutustuminen on ollut niin hankalaa, että olen miettinyt, että tätäkö tämä elämä sitten on, eli aivan perseestä Mutta päivä kerrallaan.
Jotenkin sitä lakkaa uskomasta hyvään kun tuntuu, että kaikki menee alta kun alkoholi jää pois ja oikeasti joutuu miettimään kuka on ja mitä haluaa. Raskasta, mutta palkitsevaa. Niin haluan uskoa <3
Suurin ongelma on ollut myöntää oma inhimillisyytensä ja kuinka sitä tarvitseekaan aitoja ihmissuhteita. Myös itsensä kanssa olo on hankalaa ilman alkoholia tai muuta viihdykettä. Nyt mennään itseensä tutustuen.
Kun ihmiset on oppinut tuntemaan minut tietynlaisena niin jollain tavalla pelkää aiheuttavansa heille pettymyksen kun ei olekaan niin hupsu ja hilpeä. Sittenhän näkee kuka oikeasti välittää
Aikamoista tasapainoilua tämä näyttää sinulle vielä oleva. Toisaalta haluat uskoa, että alkoholilla on sinulle vielä annettavaa ja toisaalta järki sanoo, että näin ei ole. Eikä tietenkään olekaan. Lopulta alkoholi ottaa monin verroin enemmän kuin antaa, mieluiten se vie lopulta kaiken. Juomisen takia velkaantuminen on jo yksi merkki maksumieheksi joutumisesta.
Sinulla on jo raitistuminen hyvällä alulla. Kannattaa katsoa mitä sillä on annettavana, ei siinä voi mitään hävitä!
Tasapainoilua tosiaan. Helposti sortuu siihen, että miten se huominen ja ensi viikko. Vaikea ajatella, että päivä kerrallaan. Kyllä se tästä, näin uskon
Kuinka voi ollakaan näin identtisiä ajatuksia sulla ja mulla… Tuo toisille pettymyksen aiheuttaminen olemalla selvin päin on ollut minulle todellinen haaste. Vasta nyt pikkuhiljaa alan ymmärtämään, ettei minun kuulu dokata vain miellyttäkseni muita. Tuntuu aivan hämmentävältä, kuinka usein sitä on vetänyt kännit vain miellyttäkseen muita?! Käsittämätöntä.
Minulle tämä uudelleen tutustuminen itseeni on ollut todella mielenkiintoinen matka tähän saakka ja olen tajunnut, kuinka en pitänyt enää ollenkaan siitä itsestäni, jonka alkoholi toi minussa esiin. Ihan kuin olisin muuttunut takaisin siksi syvälliseksi ja empaattiseksi pojaksi, joka olin vielä 18-vuotiaana.
Kun pääset aikanaan sinuiksi ajatuksen kanssa, ettet enää voi käyttää alkoholia eikä se tunnu enää uhraukselta, kaikki muukin helpottuu. Mutta aikaa se vie. Sitä pitää ikään kuin tottua olemaan selvin päin, samoin kun olet aikanaan tottunut dokaamaan säännöllisesti.
Erittäin tuttu teema itsellenikin tuo muiden miellyttäminen. Niin tekemällä kieltää omat tunteensa ja tarpeensa, ja asettaa muiden toiveet omien edelle. “Seuramies” illuusiolla voi sitten uskotella itselleen, että on oikeasti hauska tyyppi jonka seurassa kaikki viihtyvät. Ainakin itselleni kaikenlainen riiteleminen on vaikeaa, koska itsetunto ei kestä sitä, että minusta ei joku satu pitämään. Seremoniamestarina illuusio täydellinen ennen seuraavaa aaamua.
Kiitos sanoistasi Lohduttaa kummasti kuulla, että samansieluisia useampi matkassa. Mä olen yhdistämässä tätä mun känneilyä hieman tohon läheisriippuvuuteen, mutta myös siihen että en ole luottanut omaan “viehätysvoimaan”, jos en joisikaan. Kaikissahan kuitenkin on se jokin, tulee siihen omaan johkin tutustuttua ja pikku pikku hiljaa löytää itsestään sen rakastettavan puolen joka on aina ollut minussa, mutta on jäänyt kaiken sen pelleilyn ym. alle. Se alkohli tekee kyllä elämän niin näköalattomaksi. Ehkä tässä etsii sitä omaa sisäistä lastaan joka on itkenyt huomiota, mutta jonka on kylmästi taitamattomuuttaan jättänyt sivuun.
Karuun maailmaan joutuu kun alkoholi jää pois ja oma alastomuus tulee esiin. Olen kuitenkin huomannut, että kun näyttää oman heikkoutensa niin saakin sitä tukea. Se lohduttaa paljon. Kaikki on vastuussa omista tunteistaan, tämä teettää ainakin minulle haasteita.
Ajan kanssa sitä alkaa pikkuhiljaa luottamaan itseensä niissä sosiaalisissa tilanteissa. Itse olen ottanut mallia siitä, kuinka käyttäydyn töissä. Siellä kaikki sosiaalinen status ja ihmissuhteet on luotu selvinpäin. Siellä olen aina ollut jotenkin itsevarmempi, kun ei ole sillä tavoin tarvetta miellyttää niitä työkavereita; ne eivät katoa tai jätä, vaikkeivät minusta pitäisikään omana itsenäni tai olisin heidän mielestä tylsä tms.
Mä oon töissäkin ollut sellanen kaikkien kaveri ja olkapää. Nyt uudessä työpaikassa olen miettinyt omaa rooliani ja se ei todellakaan pidä olla mikään terapeutti. Voi hemmetti ku ihmiset kyllä ottaa kaiken irti toisesta jos ei tajua laittaa rajoja. Nyt oon ollu siellä aikalailla sellanen ku oon ja silloin kun oon kokenut tarpeelliseksi avata suuni niin oon tehny sen.
A-klinikan palveluita eilen tuossa kattelin, pitää palata asiaan. Oishan se mahtava homma mennä sinne 
Tuohon epäröintiin liittyy kohdallani se, että haluan aina itse pärjätä.
Kaikki tietää = Tärkeä ja hieno tyyppi - ikzu 19v 
