Muita raskaana olevia/ pikkulapsiperheen äitejä?

Kaipaan samassa tilanteessa olevia äitejä vertaistueksi/ juttuseuraksi.
Laskettu aikani on 9.7.20, ja lapsen isä on päihdeongelmainen.
Asumme erillään ja on hyvin epäselvää onko isä edes lapsen elämässä mukana.
Minulla on myös 8v esikoinen.
Toivoisin keskustelua päihdevanhemman/ läheisen kanssa perhearjen keskellä, vertaistukea ja tottakai uusia tuttavuuksia.

Voisin aloittaa oman vuodatukseni, jos se saisi muitakin liittymään keskusteluun.

Erosimme ja muutimme erilleen kun raskauskuukausia oli 2. Miehelle raskaus oli shokki ja hän painosti aborttiin, siinä kohtaa suhde oireili jo juomisen vuoksi aika paljon. Itse olin päättänyt pitää lapsen ja lapsi oli minulle ainakin hyvin odotettu ja iloinen uutinen. En nähnyt kovin kirkkaana tulevaisuutta eri näkökulmiemme vuoksi ja voisi sanoa että mies oli todella järkyttynyt asiasta ja toi sen erittäin selkeästi esille, eikä mitenkään hyvällä tai edes ymmärrettävällä tavalla. Hän toivoi sanallisesti lapsen kuolemaa ja haukkui minut äitinä.

Mies joi tavalliseen tapaansa ja yhtenä iltana hän joi taas liikaa ja tilanne ajautui perheriidaksi viimeisen päälle, taas. Tilanne kriisiytyi siihen että aamuyöllä pakenin turvakotiin. Sen kautta muutin omaan asuntoon. Muutto oli vaikea, minulla ei ollut ketään kantamassa tai auttamassa muutossa kuin puolikuntoinen tuttava kuskina. Tein muuton hampaat irvessä, kantaen kaikki huonekalut itse ja peläten samalla keskenmenoa. Ensinnäkin tavaroiden saaminen jo edellisestä kodista oli haastavaa koska mies ei päästänyt hakemaan tavaroita. Olin koditon 3 viikkoa eikä mies päästänyt takaisin kotiin ( jonne jossain vaiheessa olin kodittomana valmis jo menemään) eikä halunnut että pääsisin mihinkään asettumaan muuallekaan.

Voin kertoa että ilmapatjalla keskellä asuntoa yksin ei kyllä paljon lohtua tuonut.

Koska en silti vihaa entistä puolisoani ja koen että hänellä on oikeus jälkikasvuunsa kaikesta huolimatta, on odotusaika tähän päivään asti ( raskaana 7 kk) ollut äärimmäisen vaikeaa. Olen pyytänyt että mies yrittäisi edes ryhdistäytyä ennen syntymään mutta vaikeaa se on ollut. Mistään sovituista asioista hän ei ole pystynyt pitämään kiinni, koska juominen. Ajatusmaailma on muuttunut onneksi positiivisempaan suuntaan mutta se toive että joku huolehtisi minusta ja vauvasta on päinvastoin, ja tuntuu että minä huolehdin edelleen hänestä ja olen kyllä aivan loppu. Mies kuormittaa minua niin paljon että raskauteen ja omaan jaksamiseen on ollut vaikea keskittyä.

Miehen juominen vaikuttaa edelleen minuun, koska huolehdin aina niinä aikoina kun tiedän että hän juo eikä hänestä kuulu mitään 1,5 viikkoon, viimeistään krapulassa saattaa sitten jotain kuulua. Olen erehtynyt hoitamaan hänelle vauvatavaroita hänen asuntoonsa, että lapsi voisi käydä sielläkin kanssani mutta on se raskasta etsiä kahdet tavarat kun ei minun niitä tarvitse hänen puolestaan etsiä.

Aina kun mietin ettei mies voisi enää pahentaa tilannetta, hän keksii uutta. Viimeisin on se että hän ilmoitti viime viikolla ettei aio tunnustaa isyyttään. Tilanteemme oli hyvä siihen aamuun asti. Tuo ilmoitus tuli minulle täysin puun takaa. Olen ollut todella järkyttynyt ja asian hyväksyminen on ottanut koville. Sen jälkeen hän on taas juonut monta päivää, viestit ovat olleet sekavia eikä mitään kontaktia ole mieheen saanut.

On helppo sanoa, anna olla, unohda se mies jne. Tottakai tiedostan tuon ja tässä kohtaa en voikaan toisen päätökseen vaikuttaa. Mutta satuttaahan se ja loukkaa tavalla mitä en osaa edes sanoittaa.

Onko jollain apuja tai vertaisneuvontaa tähän asiaan? Myös muiden kokemukset kiinnostavat.

Kuinka usein miestä näät? Jos olette eronneet, niin sullahan on oikeus nyt keskittyä omaan elämääsi. Miehen ja vauvan suhdettahan voi miettiä sitten, jos mitään suhdetta ylipäätään heidän välilleen muodostuu ja kai se aloite siihen täytyy tulla miehen puolelta. Ei sitä väkisin pysty toinen luomaan.
Vauvaa ei heti voi miehelle imetyksenkään takia hoitoon antaa ja pakkohan sitä on seurata, pystyykö olemaan selvänä, ettei känniraivossaan ravistele itkevää lasta.

Jos hän aio isyyttä aio tunnustaa, eikä mitenkään valmistautua vauvan tuloon, niin ei kai toisen asuntoon voi ominpäin vauvatavaroita hankkiakaan? Pahimmillaan menee rahat hukkaan, jos mies paiskoo ne roskiin.

Joillekin on yllätysvauva aika kova pala ja asian hyväksyminen vie kauan. Osa ei myöhemminkään halua olla lapsensa elämässä mukana. Onhan julkkiksistakin Jörn Donnerin kommentit ja toiminta siitä aika hyvä esimerkki. Toivotaan, että lapsen synnyttyä isällä heräisi tunteita pientä kohtaan.

En nyt oikein ymmärrä, miksi käytät voimiasi mieheen, jos ette ole edes parisuhteessa. Jos sulla on pelkkä kuvitelma, miten mies isän osaa alkaa hoitaa, niin eihän se ilman miehen omaa halua toteudu. Vaikka miehen asunnossa olisi vauvatarvikkeita, niin miten siellä voi vauvan kanssa edes käydä, jos hän on humalassa ja luuhaa kännissä ties missä ja saa mahdollisesti koronatarutunnankin. Siltäkin vauvaa voi joutua varjelemaan kuukausitolkulla. Epidemiahan voi kestää ensi vuoteen.
Ottaako mies yhteyttä ja mitä hän on vailla, jos ottaa? Mitäs jos joku miettimisaika auttaisi teitä kumpaakin? Rauhassa omilla tahoillanne miettisitte, mihin kumpikin on valmis. Tuskinpa ennen lapsen syntymää mistään on järkeä edes yrittää sopia. Alkoholistin sopimukset ja niiden pitäminen kun on sitä mitä on. Etukäteen niitä joutuu jauhamaan sata kertaa turhaan, eikä ne silti pidä eli hukkaan heitettyä vaivaa. Kaipa me jokainen juopon muija on se niin nähty.

Pahimmillaanhan ainoa kontakti on elatusmaksut ja jos mies on vaikkapa työtön, nekin maksaa kai Kela.
Eihän sitä isää voi väkisin pakottaa synnytykseen mukaan tai olemaan mitenkään läsnä lapsen elämässä. Jos te olette eronneet, niin minusta on vähän hassua, jos kovin paljon nyt häneltä odotat. Eihän teillä kummallakaan ole mitään velvollisuuksia toisianne kohtaan. Kummallakin on oikeus luoda suhde lapseen, kunhan hän syntyy. Osa isistä ei sitä oikeuttaa halua käyttää ja joskus se voi olla hyväkin ratkaisu.
Kumpi teistä nyt enemmän ottaa yhteyttä toiseen? Jos se olet sinä, niin olisiko lähipiirissä joku muu, josta olisi enemmän apua ja tukea? Jos taas ex pommittaa sinua, niin pystytkö jotenkin rajaamaan jotain rauhaa itsellesi? Eron jälkeen ei ole velvollisuutta auttaa tai tukea toista, eikä sitä kannata itsekään vaatia tai toisaalta sitä exääkään oman hyvinvointinsa kustannuksella auttaa. Eikä yhteinen lapsikaan oikein siihen oikeuta. Omillaanhan sitä eron jälkeen ollaan.

Kiitos kommenteistanne.
Kirjoitukseni jälkeen oivalsin aika pitkälti asiat joita sanotte. Ehkä olen jotenkin peilannut oman isäni hylkäämistä tähän. Toivonut että toinen ymmärtää mitä on mahdollisesti heittämässä hukkaan, ehkä jopa painostukseen asti.

Mies on yrittänyt, se on ollut vaihtelevaa. Siksi ehkä se toivo on pysynyt itselläni yllä. Että välillä hän näyttää vihreää valoa ja välillä taas ei. Itselleni perhe on hyvin suuressa osassa, joten välillä tuntuu että ehkä silläkin ratsastetaan jonkin verran. Että annetaan vähän vettä janoiselle. En ole väkisin kuitenkaan tarvikkeita tuonut, vaan juurikin tämä “vihreä valo” on ollut esimerkiksi sitä että hän on ihan halunnut lähteä luomaan vaikka huonetta vauvalle ja sinne tavaroita mutta puutteellisen aloitekyvyn myötä, olen sitten tyytyväisenä jo koko ajatukseen, rientänyt apuun. Ei mitenkään fiksua, tiedän.

Eromme on suurimmassa määrin epäselvä. Se mitä suhteestamme on jäljellä, on rippeet ja niistä on aika heikosti enää mitään jälleenrakennettavaa, mutta yritystä on kuitenkin ollut. Muuten olisikin helppoa, jos ero olisi ollut virallinen ja varmasti olisin jatkanutkin elämääni heittämällä.

Saattaa olla että molemmat ruokimme toistemme yhteydenottoja, eli puolin ja toisin.

Olen avoin muutokselle, jos ihminen haluaa jossain kohtaa muuttua, hän tekee sen. Siihen asti kuitenkin meillä on omat asunnot ja omat elämät. Vauvan suhteen hän voi olla läsnä sen mitä pystyy.

Sama usein on ihan erossakin; asiaa ajattelee omalla päällä ja oman arvomaailmansa kautta. Ihmettelee, eikö toinen ymmärrä, mitä on heittämässä viinan takia hukkaan ja yrittää kaikin tavoin saada sen toisen ymmärtämään. Sillä puolisolla voi olla ihan toinen tärkeysjärjestys ja se mikä itselle on suuri menetys, ei hänelle olekaan niin iso.
Saattaa olla vaikeaa hyväksyä, ettei se parisuhde, lapsi tai itsekään ole toiselle niin tärkeä kuin mitä on luullut. Eikö arvostus näykin ihan hyvin ihmisen teoissa? Siinä mitä on asioiden eteen valmis tekemään ja mihin haluaa aikaa ja rahaa käyttää. Jos lapsi olisi niin tärkeä, kai mies hakeutuisi oma-aloitteisesti hoitoon, että voi olla isänä hänelle?

Joillakin työ, viina, harrastukset tai joku muu ajaa perheen ohi. Itselleen järjestää vaan loputtomiin pettymyksiä, jos odottaa joltakulta asioita, mitä hän ei halua tarjota tai siihen kykene. Tai vaatii ryhdistäytymään tai tekemään jotain sopimuksia, jotka lähinnä itse sanelee. Eihän teilläkään 5kk painostus ole miehen kantaa lapsen suhteen juuri muuttanut.

Mua surettaa tämä uutisoitu 4kk ikäisen vauvan tappo Oripäässä. Vauva oli hoidossa isällään. Onko isä hänet sinne halunnut vai puoliväkisin painostettu ottamaan? Painostaminen ei oikein auta luomaan tunnesidettä lapseen, eikä siten saa ketään päihdehoitoonkaan. Joskushan käy niin, että kun lopettaa painostamisen, toinen saa rauhassa ajatella asioita ja saattaa itse siten tehdä jonkun aloitteen joko hoitoon hakeutumisesta ja saa tilaa esittää oman käsityksensä, millaiseen isyyteen kokee kykenevänsä.

Sitä mukaan kun tätä kuviota puin täällä, sitä enemmän ehkä hymähtelen itsekseni, ajatellen että mitä minä oikeastaan " itken" täällä. Asiat ovat hyvin yksinkertaisia, jos niitä oikeasta näkökulmasta katsoo. Yhdestä näkökulmasta näyttää siltä että olemme eronneet ja erilleen muuttaneet ja isä on halutessaan mukana lapsen elämässä. Toisesta eli omasta näkökulmastani katson tilannetta edelleen parisuhteena, missä asumme erillämme mutta kasvatamme lapsen yhdessä.

Tässä kohtaa ei ihme että ajatukseni eivät mene yksi yhteen tilanteen kanssa. Tuntuu että tarvitsen aikaa sopeutua vielä kaikkeen ja siinä kohtaa olisi hyvä oppia olemaan armollisempi itselleen. Näillä mennään mutta se vaatii itseltään paljon hyväksyntää. En minä tätä eroa ja poismuuttoa olisi missään nimessä halunnut joten siinä riitää sulateltavaa. Siksi minä varmaankin asiaa täällä pohdin.

Minulle tietyt asiat ovat edelleen hyvin tärkeitä enkä ole niistä kovin helposti pystynyt luovuttamaan. Tottahan se on että meillä on eri prioriteetit ja joka kerta yllätän jopa itseni kun huomaan että emme ole samoilla linjoilla ja keskustelukin on yhtä tyhjän kanssa, että kuka seisoo ja missä. Tai sitten se on hyvin selkeää mutta en vain tajua sitä :laughing:

Sanalla sanottuna petyn jatkuvasti, juurikin liiallisten odotusten vuoksi. Odotan kai jotain ihmettä joka palauttaisi perheeni paikoilleen. Eikä se varmaan tapahdu kuin sairaskohtauksen tai uskoon tulon kautta ja sekin EHKÄ. Vaikka se ei olisi mikää edellämainituista mikä menee kaiken edelle, on silti olemassa ne mielenterveyspuolen ongelmat ( masennus, uupumus…) jotka tekevät ajoittain toisesta kuin toisen ihmisen joka sanoo ilkeitä asioita ja loukkaa tahallaan.

Saattaa olla että minun olemukseni ärsyttää, kun " roikun" kiinni. Mutta kuten tuossa noista yhteydenotoista oli puhetta, niin yhtä lailla hän on kontaktissa minuun. Vähän kuin tule lähelle ja mene pois, eli hyvin raskasta. Eikä minun sitäkään tarvitsisi sietää. Kuka osaisi sen selittää miksi tavallaan ei osaa elää muulla tavalla kuin näin vaikka se onkin todella voimia vievää?

Jaa-a. Elämä ja ihmisen mieli on monimutkaisia asioita. Oletko perehtynyt yhtään kiintymyssuhdeteoriaan? Löysin siitä itseeni ja omaan elämääni jotain selityksiä. Olen aika itsenäinen ja yksin viihtyvä, toisaalta parisuhteessa helposti kadotan itseni. Mulla ei ole koskaan ollut ketään turvanani, ei edes lapsena. Tuin henkisesti isääni, äiti oli aika kylmäkiskoinen ja mollaava ja jäin kaikkien vaikeiden asioiden kanssa aina yksin. Pahimmillaan lisänä sain rangaistuksen äitini huudosta tai viikkojen mykkäkoulusta. Nyt kun aikuisena mietin, tuntuu käsittämättömälle, miten joku jättää lapsensa niin yksin. Olen etsinyt pelastettavia, mutten oikein ole edes odottanut, että joku minusta huolta pitäisi… olen hoitanut parisuhteissa yksin omat asiani ja usein valtaosan puolisonkin asioista. Päin helvttiähän se sillä tavalla menee. Ei sellaisiin suhteisiin edes lähde miehet, jotka kykenisivät johonkin vastavuoroisuuteen… eli jäin samalla tavalla yksin kuin lapsena.

Varmaankin ex-mieheni oli välttelevästi/turvattomasti kiintynyt. Hän oli kuin liukas saippua, valehteli ja pakeni vaikeiden asioiden käsittelyä. Jos se on lapsena opittu tapa; kun luikertelee ja väistelee, tulee vähemmän hakatuksia, mutta ei sekään aikuisena toimi. Hän hylkäsi minut suhteen aikana ja minä lähtemällä. Molemmille siitäkin uusi raskas hylkäämiskokemus… Ei rikkinäiset ihmiset pysty toisiaan rakastamaan ehjäksi. Ei ainakaan ilman kummankin saamaa ulkopuolista apua ja päihdeongelma on hoidettava myös. Jos näihin ei ole kummallakin halua, ei tilanne korjaannu.

Luulen, ettet sinäkään saa toivomaasi turvaa ja huolenpitoa mieheltä, jonka takia olet jo turvakotiin joutunut lähtemään. Eikö sen toivominenkin ole aika hassua, jos näin sitä mietit?

Voiko lopulta muuta, kuin yrittää saada oma mielensä jonkinlaiseen tasapainoon ja elämänsä uomiinsa? Ja jos lapsia on, rakastaa heitä parhaansa mukaan, ettei heille kehity vastaavia tunnevammoja mitä itsellä on? Muita ihmisiä ei voi korjata tai pakottaa hakemaan apua. Useat erot ja yhteenpaluut rikkoo vaan lisää kumpaakin, eikä se suhde ole sen kummempi kymmenennelläkään yrityksellä, jos apua ei ole haeuttu ja oikeaa muutosta tapahtunut. Pahimmillaan se pahentaa keskinäistä riippuvuutta.
Pääsin omasta exästäni eroon henkisesti, kun otin kunnolla etäisyyttä. Säälinhän minä meitä kumpaakin… että miten pahat jäljet vittumainen lapsuus jättää. On kumminkin kaipuu toisen luo ja läheiseen ihmissuhteeseen, mutta niistä ei tahdo tulla yhtään mitään, kun kaikki traumat ja toimimattomat tavat aktivoituvat juurikin niissä vaikka muuten elämä sujuu suht hyvin.

Luulen, että mulle tulee niin äreä olo jonkun vanhemman roikkuessa juovassa puolisossaan nimenomaan siksi, kun nään siinä äitini ja muistan oman osani läheisriippuvaisen lapsena, joka on uhrattavissa riitaisan ja kaikin tavoin kammottavan parisuhteen taistelutantereelle. Sinä pienenä ihnisenä, jolle kenelläkään ei ole aikaa, ei voimia, eikä mielenkiintoa, kun se parisuhdehyrrä vei kaiken. Eivätkä he onnellisia ole olleet. Silloin kun siellä jaksoin vielä käydä, olin allapäin monta päivää sen rähinän ja ahdistavan ilmapiirin takia. Siksikin itse erosin. En halunnut päätyä syyttelemään katkerana vanhuksena exääni siitä kaikesta mitä olisin halunnut ja mitä hän ei pystynyt tarjoamaan. Nyt jos se oma elämäni ei miellytä tai tyydytä, syyllinen katsoo peilistä ja näin tunnevammaisenakin on helpompi ottaa vastuu omasta onnellisuudesta itse kaatamatta sitä kenenkään niskaan.