Motivaatio katosi hoitoa odotellessa (subun käytön lopetus)

Teimme siis noin 2kk sitten avopuolisoni kanssa päätöksen subun käytön lopettamisesta ja ilmoitauduimme A-klinikalle. Odotan nyt paikkaa viroitushoitoon ja avokkini korvaushoitoon. Tässä odotellessa on minulta kuitenkin motivaatio lopettamiseen hävinnyt kokonaan. En ole puhunut tästä kunnolla kenenkään kanssa. En haluaisi kertoa hirveästi avokilleni tästä, koska hän on niin innoissaan, kun asiat näyttävät vihdoin menevän oikeaan suuntaan. Pääsemme elämään “normaalia” elämää, jossa subu ei ole kaiken keskipiste. Olen kyllä sanonut vieroitushoidon pelottavan ja että en ole varma pystynkö vieroitautumaan. Hänellä on kuitenkin oma hoito vielä kesken/edessä ja haluan hänen keskittyvän siihen ja sen onnistumiseen.

Oman hoitajani kanssa olen keskustellut tästä tilanteesta (siis siitä, että haluan lopettaa subun käytön), mutta en osaa oikeen pukea ajatuksiani sanoiksi. Viimeksi, kun olen hoitajani kanssa jutellut olin vielä aika varma, että pystyn ja haluan lopettaa. Tästä motivaation hukkaamisesta en ole hänenkään kanssa puhunut. Hän on myös osoittanut huolensa siistä, että kuinka realistista on käytännössä, että minä lopetan ja avokkini on korvaushoidossa. Hän on kertonut kh.ssa lääkemäärän olevan niin pieni ettei se päihdytä, mutta saattaa kuitenkin sivusta katsojasta näyttää, että henkilö oilsi päihtynyt. Ainakin alkuvaiheessa, kun annoksia vielä kokeillaan.

Ajatuksen tuntuvat muutenkin olevan sekaisin asian kassa ja tunnen olevani hieman masentunut. Haluan kyllä lopettaa, mutta ajatus tuntuu nyt kaukaisela ja himan pelottavalta.

On aika sekavaa tekstiä, mutta jos joku vaan jaksaa lukea ja jotain kommentoida tai antaa jotain neuvo tilanteeseeni niin kiitos!

Kaipaisin kovasti nyt jonkun jonka kanssa jutella näistä asioista, koska en tiedä ketään kenen puoleen kääntyä lähipiirissäni.

Selitin asiani aika huonosti. Olin aika sekaisin tunteitteni kanssa tuota kirjoittaessani ja olen edelleen.

Niin siis minun olisi tarkoitus lopettaa ja avopuolisoni menee korvaushoitoon. En luulekkaan, että suhteemme kästää jos en lopeta vetämistä. Ja motiavaatio on aika huono sana kuvaamaan tunteitani vieroitusta kohtaan. Enemmänkin “pelkää” vieroitusta. Pelkään etten kestä vieroitusoireita tai että lähden suutuspäissään lätkimään hoidosta. Siellä tuskin otetaan takaisin hoitoon, kun kiukku on laantunut. Pelkään myös, että vieroituksen jälkee retkahdan. Tuntuu myös etten saa kumppanintani mitään tukea tässä asiassa. Ymmärrän kyllä, että hänellä on oma hoito kesken, mutta itse tuen häntä parhaani mukaan. Jotenkin tuntuu, että hänen hoitonsa on nyt tärkein ja minä lopetan siinä sivussa.

En kai missään vaiheessa sanonut, että en pidä käyttöäni ongelmana? En olisi hakeutunut hoitoon jos se olisi ongelma.

Lime, tosi kiva että oot funtsinu tota. Se että edes miettii vieroituksessa “onko tää sittenkään sitä” “kyllä mä pystyn yksinkin” tyylisiä kuuluu asiaan. Asiahan on tämä. Suurin osa vieroituksessa olevat eivät pidä alkuun sitä ongelmana. Ja se että pelkkä “vieroitus” ilman henkistä kehitystä ja parantumista tuntuu aivan käsittämättömältä. Niinhän se onkin. Vaikka olisimme olleet kuinka monta vuotta tahansa “kuivilla” kokoajan joudumme taistelemaan enemmän tai vähemmän. Tulee aikoja jolloin kaikki on hyvin ja seuraavalla viikolla tuntuu että ei jaksaisi enää.

Ehkä se on aluksi tarkoitus että vain totuttelet olemaan vähemmällä/ilman. Opit tuntemaan miltä tuntuu olla kun ei tarvi miettiä mitä seuraavaksi. Polku on raskas mutta ANTAVA. Se on kuin uuden opettelua. Osaat varmaan elää ilman mutta voi olla että siitä on niin kauan tai et enää muista millaista on olla ilman. Se tunne tulee ajan kanssa.

Leikitään oletusleikkiä. Oletetaan että olet ollut ilman mitään jonkin aikaa. Tunnet että elinvoimasi ovat palaamassa. Jaksat tehdä asioita ja olet kiinnostunut aijempaa enemmän tavallisiin arjen hommiin. Sisälläsi silti roihuaa. Mietit onko tässä mitään järkeä koska olet kärsinyt henkisesti siitä asti kun jätit “pahat asiat”. Jatkuvasti tulee muistutuksia aijemmasta, tunnepohjalta jonkun tavaran, musiikin tai hajun kautta. Saattaa ehkä tulla ajatus “olen ollut jo näin kauan ilman, ei yhden tee mitään”
Nämä ovat asioita joita ei voi päästä pakoon. Ne eivät katoa mihinkään. Ainoa mitä voit tehdä on oppia elämään niiden kanssa. Mielesi ja tunteesi ovat avain asemassa. Se mitä ole JO saavuttanut, sillä on merkitystä. Henkisesti olet vielä vetämässä. Ruumiisi on voiton puolella. Kokonaisuutena olet parantumassa. Se ei ole helppoa mutta näinkin pitkälle on jo päästy, pelkällä sisulla. Vanhan elämän jano on sammutettava jollain muulla keinolla.
Voit tutkia mitä olet viime ajat tehnyt, rahaa ehkä säästynyt, terveys parempi ja tutustunut ehkä uusiin ystäviin. Miksi heittää tämä kaikki pois vain sen takia että haluaa kokeilla.

Puhuminen yleensä auttaa. Avopuoliso olisi hyvä paikka aloittaa. Hän tuntee sinut ja tietää historiasi. Hän rakastaa sua vaikka sanoisit mitä. Se on oikeasti TODELLA hyvä asia että hän on samassa veneessä. Suurin osa puolisoista ei ole kokenut samoja ongelmia kuten riippuvuutta ja silloin heidän on vaikea tuoda omaa näkökantaa asiaan. Vaikka he haluavat vain parasta mutta se että on joku jolla kokemusta samasta vaivasta on paljon parempi. En siis tarkota että puoliso joka ei ole ikinä ollut samassa tilanteessa olisi huono.

Toivottavasti tajuat ees jotai tästä tuli vaa mielee kaikennäköistä. Vähä varmaa offiakin.

Opiaatit kun on vallannut elämän, niin ihmehän se ois, jos ei viimestään irtaantumisvaiheessa alkais tulee “epätoivoisia”, motivaation hukkaus- ja alkukäytön ihanuus-ajatuksia. Kaikesta voi kuitenkin selvitä, ja kuiville voi päästä. Muttei ilman OMAA motivaatiota, joka kullakin kumpuaa ja löytyy niin eri asioista…