Morkkis morkkiksen ilosta?

Onko tämä ilmiönä tuttu plinkkiläisille, vain olenko minä ainoa, joka tästä kärsii? Mulla on takana 3kk selvinpäin, ilman pisaran pisaraa. Tämä topikki koskee sosiaalisen elämän hankaluutta ja kummallisia tuntemuksia.

Olen aina ennen ottanut viinaa rohkaisuksi, jos olen lähtenyt jonnekin tai mennyt paikkaan, missä täytyy tavata ihmisiä. Ja sitten tietenkin törttöillyt kännipäissäni ja sen jälkeen vellonut armottoman morkkiksen kourissa. Ja sitten ottanut lisää viinaa jne jne… :unamused:

Nyt opettelen, josko minkäänlainen sosiaalinen elämä onnistuisi ilman sitä viinaa. Hirveällä pinnistämisellä olen saanut itseäni liikkeelle ja muutaman kerran käymään jossakin. Mutta mitä ihmettä?? Miksi minulle tulee morkkis? Onko se vain opittu “tapamorkkis” vai mistä on kyse? Oletteko törmänneet tällaiseen? Aivan samanlainen, kuin krapulassa koettu, kylmää hikeä nostattava ja ahdistava tunne siitä, että on hölmöillyt kamalasti. Masentavaa :frowning:

voisiko johtua siitä alkoholistin alemmuuden tunteesta? itse tosin ollut vasta 18pv juomatta,mutta huomaan että kun keskustelen “normi” ihmisten kanssa,niin minut valtaa häpeän tunne,että onko minulla nyt edes oikeutta osallistua keskusteluun ja pitäiskö minun vaan seisoa nurkassa katselemassa varpaitani ja pitää turpani kiinni,koska olen ollut tuhma poika ja olen juopotellut…kai se ajanmyötä helpottaa :slight_smile: mutta tsemppiä sinne ja leuka ylös :slight_smile:

Joku vanha muistijälki, joka liittää illanvieton aina nolona heräämiseen? Jospa se siitä haihtuisi. Hatunnosto kuitenkin, ettet ole jäänyt neljän seinän sisälle. Kyllä niitä uusiakin muistijälkiä alkaa vielä muotoutua. :slight_smile:

Muistatko millaista sosiaalinen elämä oli ennen kuin aloit käyttämään rohkaisuryyppyjä? Itselläni on viime aikoina ollut hyvin samanlaisia tuntemuksia, olen uskaltautunut ilmaisemaan itseäni hieman enemmän sosiaalisissa tilanteissa ja jälkeenpäin tuntuu, että mieli hakemalla hakee niistä mitä tahansa töppäystä joka oikeuttaisi ahdistuksessa ja riittämättömyyden tunteessa vellomisen. Omalla kohdalla tämä ajatusmalli on kuitenkin perua jo lapsuudesta, vaikken epäile yhtään, etteikö alkoholi olisi sitä ruokkinut.

Pointti tuntuu nyt hukkuvan jonnekin pään sisäiseen sumuun, mutta yritän kai sanoa, että tällaisen ajatusmallin alkuperän paikantaminen kannattaa, jos sitä haluaa muuttaa.

Punakuonon ajatus alemmuudentunteesta voi pitää osittain paikkaansa, mutta se ehkäpä vaikuttaa enempi juuri sillä sosiaalisella hetkellä? Minun kohdallani ainakin juuri nyt, kun on niin kauan jo siitä, kun on viimeksi juonut. Toisaalta, voi siinä olla perää siinä mielessä, että “en olisi saanut niin sanoa” tai että “kuka mua nyt täällä haluaisi nähdä”. Joo, kyllä tääkin tuntuu ihan mahdolliselta vaihtoehdolta.

Voi olla kyllä muistijälki, joka nimenomaa sitten yhdistettynä siihen väsymykseen, mikä aamulla on kun on nukkunut vähemmän. Muistuttaa ehkä fyysisestikin krapulaa. Ehkä näiden yhteistekijä on asia, mikä vaikuttaa?

Tässäkin on perää! Tuo, että hakemalla hakee sitä töppäystä sieltä, mitä sitten saisi hävetä. Tunnistin itseni nyt heti tuosta, että näinhän minä taidan toimia. Ja sitten sitä syyttää kovasti itseään siitä, että miksi minä sellaisia menin puhumaan jne. Ihankuin se nyt olisi niin kummallista? Kai se sitten on. Tuo alkuperän paikantaminen voi myös olla hyödyksi. Itse tätä hetken pohdittuani huomasin, että olen aina tuntenut itseni “oudoksi” ja “joukkoon kuulumattomaksi”.

Olipa hyvä, että avasin tämän topikin :slight_smile:
Heti tuli hyviä ajatuksia kaikilta, ne ovat kyllä avuksi!

Tunnistan itseni, ja uskon sen ainakin omalla kohdallani johtuvan huonosta itsetuntemuksesta; koen seurassa käyttäytyväni usein vastoin omaa “ihanneminääni”, siis tavalla tai toisella annan muiden käyttäytymisen (ja oletettujen asenteiden) vaikuttaa omaani. Ja jälkeenpäin hävettää.

Uskon ongelman ratkaisun piilevän ensiksikin siinä, että yksinkertaisesti annan ajan kulua - näin saan etäisyyttä siihen idioottiin, joka on juova minä. Toisaalta taas pyrin kasvamaan kohti sitä persoonaa, joka haluaisin olla: aion muuttaa käytöstäni siis fiksumpaan suuntaan, mutten väkinäisesti.

Kuulostaa aika psykobabblelta, mutta ainakin just tällä hetkellä uskon tähän.

Jos ei tahallaan loukkaa keskustelukumppaniaan, ei ole syytä harmitteluun. Kaikki me sanomme joskus vähemmän fiksuja asioita. Meillä on myös itsekeskeisesti virheellinen kuvitelma, että ihmiset miettisivät jälkeenpäin ankarasti meidän puhumisiamme. Tuskin muistamme toissapäivän keskustelujamme ja kumppaniemme kommentteja.
Minua on tietenkin auttanut se, että ryhmissä olen kuullut tuntemattomien ihmisten puhuvan herkistä ja arkaluontoisistakin alkoholismiin liittyvistä asioista. Samoin minuakaan ei enää pelota puhua asioistani, lähes mistä tahansa, kunhan sanomiseni eivät loukkaa toisia.

Ei tossa mielestäni mitään psykoa ole. Eiköhän parane harjoittelulla? Mitä seuraa olet viimeiseksi etsinyt? Kokeile pienimuotoista kanssakäymistä täysin vieraiden henkilöiden kanssa. Sellaisten,jotka eivät tiedä mitään taustastasi. Äläkä ohjaa keskustelua alko-teemoihin.
Oletettuja ennakkoluuloja ei useimmiten ole olemassakaan- useimmiten vain päässäsi. Eikä kukaan voi katsoa otsasi sisään.
Jos joku vihjailee jotain, käytä tappajalausettani.Kysy, teetkö vastapuoleesi jollain lailla sekavan vaikutuksen. :mrgreen: Onnistuu- edellyttää ainoastaan selvänä oloa.

Tätä juuri tarkoitin, ehkä ilmaisin itseäni epäselvästi. Eli siis toimin omien (yleensä negatiivisten) ennakkoluulojeni varassa, joista sitten myös tuppaa tulla itseään toteuttavia ennusteita. Sitä saa mitä pyytää.

Ja mitä tuohon seuranhakuun tulee, se on sitten jossain tulevaisuudessa. Toistaiseksi koen yksinolon vähän hedelmällisemmäksi, tarvitsen aikaa ajatusteni järjestelemiseen. Se, onko tästäkään lopulta hyötyä, testataan toki vasta sitten ulkomaailmassa, muiden ihmisten seurassa.

Minä ainakin olen tarvinnut ihan kunnon vetäytymistä tuolta ulkomaailmasta, itse asiassa aika pitkäksikin aikaa. Yli puoleksi vuodeksi rajasin ihmiskontaktit vain harvoihin ja valittuihin silloin, kun ensimmäistä kertaa aloin raitistella. Ja koin se todella hyväksi ajaksi. Jotenkin alkoi hahmottua se, mikä on todellista ja mikä ei. Niin ulkomaailmassa, muissa ihmisissä kuin itsessänikin. Ja nyt olen tehnyt come backia ihan uusilla eväillä. Eikä yksin oleminenkaan ole minulle enää mikään kauhistus, päinvastoin, pidän siitä. Sopivassa määrin.

OK mitajos. Tietoinen vetäytyminen oli myös minulle erittäin tärkeää. Vetäytyminen vanhoista ympyröistä oli edellytys kokonaistilanteen arvioimiseksi. Vasta etäisyyden päästä opin näkemään silloiset nykykuviot. Parhaiten tämä toteutui 12/2008- 4/2009 klinikkaterapian aikana täysin häiriövapaassa ympäristössä. Arkioloissa kontaktien jäädyttäminen tai katkaiseminen oli tärkeää.
Pari päivää sitten minulle poksahti sellanen vertaus päähäni, että jotkin ihmiset toimivat oikeastaan samalla lailla kuin vanginvartijat. He joko pitävät sinua vanhoilla puheillaan menneisyytesi vankilassa taikka jos ovat hyvänsuopia, tarjoavat sinulle omalla muutoksellaan avainta sellisi lukkoon. Pointti on, että vain raittiina tunnistat kenen kanssa olet tekemisissä.

Kiva vertaus. Tosin ihan ensimmäisenä kaipaisin kai anteeksiantoa itseltäni (kuulostaa itsekkäältä, mutta sekin kai on sallittua?). Tervettä itsekkyyttä (tai oikeastaan itsekunnioitusta) vaatinee myös kyky valikoida lähimmäisensä ja sulkea vahingolliset ihmiskontaktinsa ulkopuolelle; en kai koskaan voi tulla “paremmaksi ihmiseksi”, jos en ensiksi keskity itseni korjaamiseen.

Kiitti mitajos. :smiley: Syvälle menit. Itsensä hyväksyminen ja itselleen anteeksi antaminen vaati minulta pitkää työstämistä. Parhaiten onnistuin kun ajattelin vanhoja aikoja siinä valossa, että olin antanut sairauteni aktiivisesti vaikuttaa tapahtuneisiin. Vuosia poikkeustilassa ja pimennossa, tavallaan.
Itsekkyys on mielestäni jopa välttämätöntä jos aikoo murskata kahleensa. Tapahtuu itsesuojeluegoismin nimissä. Eihän sen tarvitse lopullista olla. Riittää kun saa rajat selviksi.
Itseni korjaamiseen käytin toki huolellisesti valittuja ihmisiä peilinä ja suunnan vahvistajina tai korjaajina. Käytän vieläkin. Päihdeneuvojaa ja sosiaalityöntekijää tarpeen mukaan.

Kiitos vastauksista. Helpottaa miettimään tilannetta. Kuitenkin, tuntuu, että monien kokemukset ovat hyvin “yleisvaltaisia”. Mulla on siis hyvin spesifisesti näin, että kun käyn jossakin viettämässä iltaa, niin seuraavana aamuna jumalaton morkkis, joka voi jatkua useamman päivän hirveän masiksen saattelemana. Vaikka ei tosiaan ole viinaan koskettukaan.

En tiedä sitten, onko toi masis nyt sitten jo mun sairauden (kaksisuuntainen) syytä… Mutta ei kai tuo varsinainen morkkis voinut olla? Minä olen kuitenkin luullakseni saanut itsekunnioituksen edes jollakin tasolla kuntoon (ainakin olen persoonana vahvempi). Äh, tätä on niin vaikea selittää.

Huoh. :frowning:

Minulla ainakin on niin krapulan kaltainen olotila, kun olen valvonut liikaa. Vähän niin kuin nytkin on. Jospa oletkin vain tosi herkkä sille ja tuo olis sitten lähinnä fysiologinen reaktio?

voisiko olla kyse huonosta itsetunnosta ja häpeästä?
eli on tunne, että on mokaillut, tehnyt ja toiminut väärin, vaikkei olekkaan.
on vääränlainen: liikaa esillä, liian hiljaa…liian mitä vaan…
tuo väsymys on itselläkin mielialaa vähentävä, ainakin viimeaikoina.
vaikka on nukkunut ihan kohtalaisen hyvin, on usein tai useimmiten väsähtänyt olo…
ja yksipuolinen ruoka kai myös…
mistä noita kaikkia syitä tiennee…kai niitä oppii ajan kanssa taas tajuamaan enemmän…
olo on mikä on eikä se siitä ainakaan juomalla parane…
mahtaako antabus aiheuttaa väsymystä ja alakuloa?hmmm…