Mitta täynnä minullakin

Taidanpa nyt esittäytyä minäkin. Olen silloin tällöin täällä käynyt lueskelemassa, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Toisaalta, en ole aiemmin oikeastaan edes yrittänyt päästä juomisongelmastani eroon.
Nyt on vaan tosiaan mittari tullut täyteen.

Olen päälle 30v nainen, opiskelen korkeakouluasteella ja minulla on oikeastaan kaikki mitä olen halunnutkin. Mies ja lapsia. Oikein “perus idylli” kaksi lasta ja kultainen noutaja. En tiedä milloin tämä juominen muuttui sairaudeksi vai onko minulla ollut tämä sairaus aina.
Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja, itseasiassa suurin osa suvustani on alkoholisteja, itselläni oli hyvin lasinen lapsuus ja nuoresta asti olen juonut humalahakuisesti ja usein. Raittiit kauteni ovat olleet raskauksien aikana ja silloin kun lapset oli ihan pieniä. Siitä se sitten lähti jossain vaiheessa lapasesta, tissutella tietokoneen ääressä tai telkkarin edessä kaikessa rauhassa. Lapsuuden kodissani juotiin aina viikonloppuisin perseet olalle ja sen jälkeen tapeltiin, rikottiin paikkoja ja isä lähti kännissä ajelemaan autolla. Itse päätin, että omat lapseni eivät koskaan joudu kärsimään vanhempiensa juomisesta. Siksi olen sepitellyt itselleni, että eihän lapset edes huomaa sitä, että illalla otan sen pari siinä sivussa. Ja pariinhan se ei koskaan jää, vaan aina viimeistään 20.45 pitää vielä äkkiä juosta lähikauppaan, tai sitten toiseen vähän pidemmälle riippuen siitä, onko siellä sama myyjä useampana päivänä peräkkäin, ettei ne myyjät vaan kuvittele, että minä olen alkoholin suurkuluttaja.

Olen koko ajan kuvitellut, että minä pystyn lopettamaan milloin haluan. Ja se on kyllä toisaalta tottakin. Minä pystyn olemaan ilman alkoholia jos en ota sitä ensimmäistä. Nyt mennään siis sillä että en enää yritä ottaa sitä “vain yhtä”. En aio hakeutua mihinkään klinikalle, en aio mennä mihinkään kerhoon. Aion saada tämän ongelman hallintaan itse- siksi avaudun nyt täällä, koska nyt täällä lueskeltuani muiden kirjoituksia, huomaan, että täällä on aika monta samanlaista tarinaa. Minulla on mennyt monta ihmissuhdetta sen takia, että olen tyytymätön itseeni, puran kiukkuani avoimesti ystäviini. Toisaalta minua ei harmita se, että olen joitakin ihmisiä menettänyt, tällä hetkellä minulla on sellainen tunne, että en jaksaisikaan olla ystävä ihmisten kanssa, jotka eivät kuitenkaan todellista ongelmaani tiedä, enkä tunne ketään, kenen kanssa tästä keskustelisin. No, katsotaan miten käy.

Tätä minäkin tein, kunnes lapsi kasvoi niin isoksi, että alkoi tosissaan tajuta, mitä alkoholi oikein on ja miten minä muutun, kun juon sitä vähänkin. Nyt tietysti asia on kääntynyt niin, että heti, kun lapsi menee kaverille tai mummolaan yöksi, minulla on tulenpalava kiire ostamaan viiniä tms. kotiin, sillä se on muka ainutlaatuinen tilaisuus olla humalassa. Puolisoa minulla ei ole “kyttäämässä” tekemisiäni.

Tsemppiä sinulle! Minulla ei ole ollut helppoa tässä parina viime viikkona, paitsi hetkittäin. Nytkin parhaillaan on aikamoinen myllerrys pään sisällä. Kirjoittele tänne lisää kuulumisia, juomattomuudesta tai sitten vaikka niistä repsahduksista. Sillä tavalla autat meitä muitakin.

Levollista iltaa!

Kiitos, Daphne.
Koitan nyt pysyä aktiivisena täällä:)

Niin joo ja muokkaus vielä… tosiaan minulla on tuo olevinaan-mies-olemassa tuossa mutta suhteeni häneen onkin sitten toinen juttu. Hän siis on samanlainen tissuttelija joten on vakka kantensa valinnut. Täällä nyt kuitenkin taidan keskittyä vain oman juomiseni hallintaan enkä parisuhdeongelmiin:D vaikka olisi niistäkin kyllä muutama rivi kirjotettavaksi…

Tervetuloa Lopettajien kirjavaan joukkoon Twyla. :smiley:
Alkoholista luopuminen silloin kun siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä on ihan tolkullinen ratkaisu. Ongelmallinen juominen kun ei kuitenkaan ole järjen asia, niin enemmän usein jotuu tekemään töitä sen kanssa, että saa sen oman tunnepuolensa mukaan ratkaisuun. Yhden ihmisen on helpompi kulkea yhteen suuntaan kerrallaan. Tsemppiä valitsemallesi tielle. :smiley:

Tervetuloa mukaan!
On yllättävää, miten paljon kirjoittaminen (tänne tai päiväkirjaan tjsp) auttaa oman ongelmansa kirkastamisessa. Kun joutuu jollekin tuntemattomalle asiaansa selvittämään, kiteyttää ajatuksensa aivan toisella tavalla kuin pyörittelemällä sitä yhtä ja samaa edestakaisin päässään.
Onnea ja menestystä!

Kiitos teille:)
Huomaan, että kirjoittaminen todella auttaa. Varsinkin kun tietää, että tätä lukevat ihmiset, jotka aidosti tietävät mistä on kysymys. :bulb:

Huomenia Twyla

Lopettaessa kannattaa muistaa, että apua on saatavilla. Itselläni tuli jo vuosi täyteen, mutten millään ilveellä olisi selvinnyt yksi.

A-Klinikka on ehdoton ykkösmesta. Siellä käyn joka perjantai hakemasssa lääkkeeni ja uusimassa reseptejä; lisäksi mulla on n. kuukauden välein puolen tunnin juttelutuokio “omahoitsun” kanssa. Lääkärille pääsee, jos on tarvetta. Eikä maksa mitään.

Toinen apu on ollut mulla Antabus. Sen kun ottaa aamuisin, tietää, että nyt tämä päivä on pelastettu, ts. tänään en voi juoda.

Kolmas, mikä minua on auttanut, on AA. Kunhan löydät itsellesi sopivan ryhmän, siellä käyminen on jopa todella hauskaa; ei mitään jököttämistä ja puumaisuutta, niin kuin usein (erheellisesti) luullaan. Itse käyn 1-2 kertaa kotiryhmässäni.

Tsemppiä sulle,

-Kannusaarinen, 1 vuosi 1 kk

Tämä nyt ei ole varsinaisesti mikään vinkki kuinka lopettaa juominen, mutta joskus lopettamispäätös ja juomisen lopettaminen voi tapahtua myös tapaturman kautta. Joskus jos itseään sattuu telomaan tarpeeksi kännipäissään, niin voi olla ettei sen jälkeen halua enää ottaa ollenkaan. Se voi olla hyvinkin ratkaiseva asia. Tällaisen telomisen seurauksena on saattanut esim. lyödä päänsä ja saada siitä lievän aivovamman, josta sitten yleensä kyllä toipuu parissa päivässä. Tämä kokemus voi olla sen verran ikävä, ettei enää uuden sellaisen pelossa eikä muutenkaan enää halua ottaa. Se on ikään kuin varoitus.

Totta. Ja sen itsensä telomisen ei aina tarvitse olla fyysistä. Oman psyykensä telominen on yhtä vaurioittavaa. Minä olen viimeisten vuosien aikana muuttunut aika mahdottomaksi ihmiseksi. En aina oikein ymmärrä itsekään, miksi olen niin vihamielinen ihmisiä kohtaan, jotka tarkoittavat viime kädessä vain hyvää. Päällimmäisenä se on kai sitä turhautumista, kun ei ole ollut ketään, kelle olisi kehdannut myöntää mikä se todellinen ongelma on. Onhan se huomattavasti helpompaa sanoa, että on masentunut tai vaikka että sairastaa jotain muuta mielenterveyden häiriötä mutta menepä sanomaan että ongelmani on juominen.

Kiitos tsempistä. Ja arvostan sitä, että ihmiset hakeutuvat hakemaan apua klinikoilta ja ryhmistä. Itsekin olen saatellut apua hakemaan esim. oman isäni. Valitettavasti omalla kohdallani ja oman ammattini puolesta nämä eivät ole minulle vaihtoehtoja.

Minä ajoin autolla AA-kokoukseen 80km:n päähän :open_mouth: , vaikka lähistöltä olisi löytynyt ryhmiä joka lähtöön joka viikonpäivälle. Pelkäsin juuri törmääväni tuttuihin tai puolituttuihin tai ihmisiin, joiden kanssa olen ollut tekemisissä töiden kautta. A-klinikalle sen sijaan varasin ajan mahdollisimman läheltä kotia, ja sinne oli jostain syystä helpompi mennä kuin AA-kokoukseen. Näistä molemmista hain apua siis viime vuonna, ja jonkin aikaa juomattomuus sujuikin hyvin.

Lopun jo tiedätkin: kohtuujuomista kokeilemalla olen päätynyt takaisin aloituspisteeseen ja joudun taas punnitsemaan juomisen ja raittiuden hyviä ja huonoja puolia päivittäin, välillä jopa monta kertaa tunnissa. Kamalaa on se, että hetkittäin juominen ihan oikeasti tuntuu kaikkein parhaimmalta ratkaisulta kaikkien ongelmien keskellä. Siitä asenteesta kun pääsisi eroon!

Alkoholin käyttäminen lääkkeeksi vitutukseen on ollut minullakin monta, monta kertaa se syy ottaa “pari.” Tällä hetkellä itselläni ei ole sellaista tunnetta, että minä haluaisin juoda, eikä minulla ole vieroitusoireitakaan. Sunnuntaina join, koska mieheni sanoi minulle, että ota tuo kaapissa oleva punaviininloppu pois kuljeksimasta, kun mietin, mitä joisin pihvini kanssa. Ja minä todella kuvittelin, että pystyn juomaan vain sen lasillisen. Tästä nimenomaan opin sen, että niin kauan kuin pysyn pois siitä kuvitelmasta, että pystyisin muka hallitsemaan juomista sen aloittaessani, en ota sitä yhtäkään ja pysyn ruodussa. Tämä muu henkinen tuska asiasta on sitten eri juttu. Sen tajuaminen, että minun juomatapani viittaa alkoholistiseen juomatapaan.

Jee, meitähän on jo vaikka miten monta! Miten käy valtion, jos Alkot joudutaan sulkemaan? :laughing: :laughing:

Huomenia

Raittiin elämän pluspuolia: tänään meen päivällä paikallisen mielenterveysyhdistyksen ruotsinkielen kielikylpyyn. Joskus on vaan hauska tuntea olevansa paremi kuin muut;-)

-Kannusaarinen, 1 vuosi 5 viikkoa :laughing:

Painaisin peukkua, jos tämä olisi facebook :smiley:

Tervetuloa Twyla minunkin puolestani!

Rohkean (ja oikean) päätöksen olet tehnyt. Voimia vaikeisiin hetkiin. Itse olen yrittänyt ottaa nuo huonot hetket vastaan “kokemalla” ne täysillä läpi. Ajattelen niin, että tämän olon (ketutuksen, masennuksen, ahdistuksen… mikä nyt sattuukin päällänsä olemaan) normaalisti pysäyttäisin lääkkeellä tai viinilasillisella. Nyt otan sen vastaan, tervetuloa kipu ja tuska. Tarpeeksi monta vuotta kun on näitä oloja pakoillut, ne saattavat tullakin kovalla voimalla. Mutta sekin menee ohi… Alussahan tässä vielä ollaan, mutta päivä kerrallaan taaperretaan eteenpäin.

Kiitos sinullekin Sitruunapippuri. Luinkin sinun aloittamaasi ketjua myös ja kiinnitin etenkin huomiota sinun yhteen lauseeseen, jossa kirjoitit olleesi jatkuvasti ahdistunut ja vihainen.
Tämä on niin tuttu olotila. Itsekin tunnen koko ajan vihaavani koko maailmaa ja erityisesti jään välillä miettimään jonkun lähipiirin ihmisen sanomisia ja mitä kauemmin jotain tiettyä sanomista mietin, sitä suuremman ylivallan ajatus minun päässäni saa ja mitä kauemmin asia minun päässäni pyörii sitä enemmän tunnen vihaa sanojaa kohtaan vaikka kysymys olisi vaan ihan mitättömästä ja alunperin hyvää tarkoittavasta kommentista. Minulla on lähipiirissäni niin monta neuvojaa ja ihmistä, joilla on valmis vastaus kaikkeen, miten tulee olla, mitä tehdä missäkin tilanteessa. Tekisi mieli huutaa kaikille että olisivat hiljaa etteivät yrittäisi antaa minulle neuvoja koska kukaan ei oikeasti tiedä minusta yhtään mitään. Jatkuvasti ahdistaa. Olen kyllä myös harkinnut sitä mahdollisuutta, että olen masentunut. Mutta olen ajatellut, että en lähde puhumaan masennuksesta ennenkuin olen ollut riitävän kauan juomatta pisaraakaan. Jos puolen vuoden päästä olen kuivilla eikä vitutus helpota, ehkä sitten lähden hakemaan apua muualtakin. Mutta hienoa, että täällä on “kanssataapertajia:)”

Huomenia

Mää en oo vihainen itselleni, vaan viinalle.

Sille, etten voi nauttia sen tuomasta jumalattoman ihanasta olotilasta.

Joskus, kun oikein vituttaa, olen vihainen myös kavereille, jotka osaavat viinan kanssa pelaamisen; älytöntä, eihän se oo multa pois.

Nyt just tekis mieli mennä kauppaan tasan klo 9.00 ja ostaa pari laatikkoa III:sta ja pistää ne kaappiin kylmeneen.
Mutta onneksi aamu-Antabus on otettu.

Tää on yhtä vuoristorataa. Välillä nauttii raittiudesta ja sen mukanaan tuomista hienoista hetkistä, välillä taas on niin pirun vaikeaa.

Mutta koitetaan pärjäillä,

-Kannusaarinen :imp:

Kannu, yritä kestää vuoristoradan kyydit. Vihan tunteetkin ovat hyvästä. Anna vihan tulla ja mennä, sanotaan että seuraavaksi kun on sitten surun vuoro, jos psykologeihin on uskomista. Minä olen jämähtänyt siihen vihaan, mutta onneksi sekin pitää välillä taukopäiviä, niin että välissä voi vähän hengähtää. Vihallakin on monta astetta, ärsyyntyminen, kiukku, raskas musta viha, raivo… Kaikki vain tunteita, jotka eivät sinällään ole hyviä tai pahoja. Helppo sanoa nyt, kun ei nyt ole päällänsä :slight_smile:

Mutta olet Kannukka päässyt jo pitkälle, tsemppiä ja voimia, anna matkan jatkua! Kun ohitat ne mieliteot, niin illalla on jo voittajan fiilikset. Luulisin.

Twyla, tämä on niiiin tuttua, suoraan minun näppiksestäni. Minäkin saatan tarttua johonkin asiaan/lauseeseen/tapahtumaan, ja pyöritellä sitä pitkään päässäni. Käyn loputtomia riitaisia vuoropuheita mielessäni, ja koko ajan verenpaineet nousevat, ja ahdistus kasvaa… Ajatusmyllyäni en tahdonvoimalla saanut pysäytettyä. Tämä vaivasi minua niin paljon, että aloin tutkia asiaa, ja hakea siihen apua. Arto Pietikäisen kirja Joustava Mieli oli kirjastolöytö, jonka ahmin muutamaan kertaan. Kirjassa on harjoituksia ja neuvoja, jotka toimivat ja oikeasti auttavat, ainakin minun tapauksessani. Suosittelen! Pietikäisen idea on, että ajatuksiaan voi oppia katsomaan matkan takaa, huomioimaan ne. Ymmärtämään, että “ne eivät ole totta”. Ne ovat VAIN ajatuksia. Niitä vastaan ei kannata taistella, mutta niitä voi “katsoa” kokemisen sijasta.

Tietty tunne (esim. suuttuminen, viha) voi olla takauma vaikka lapsuudesta, jolloin tämä tunne on jäänyt kokematta (tukahdutettu), ja nyt kun sillä on raittiissa ympäristössä mahdollisuus nousta pinnalle, se tulee vuosikausien voimalla ja palolla. Tunne on sinällään ok, mutta tullessaan se herättää erilaisia ajatuksia ja nämä ajatukset pyörivät sitten päässä miten sattuvat. Eli esim. saatan syytellä mielessäni liikennettä; edessäni ajelee toivottoman huonoja kuskeja, joille jäkätän pään sisälläni ohjeita ja sättimissanoja. Tai sitten kaupan kassa, työkaveri, poliitikko, kuka tahansa saattaa toimia mielestäni ihan väärin, ja saa viha-ajatukseni niskaansa. Onneksi vain mielessäni, ääneen en näitä lauo. Viha-ajatukset muuntuvat pääni sisällä katkeruudeksi, katkeruus ahdistukseksi… Se että otan näihin ajatuksiin etäisyyttä, auttaa minua. Mylly ei käynnisty silloin niin herkästi. Nykyään saatan jopa pystyä kokemaan tunteen läpi ilman näitä “selittely” -ajatuksia, jotka yleensä vievät minua vaan kauemmaksi tästä alkuperäisestä perustunteesta.

Olipa sekavaa sepustusta… mutta peruspointtini on siinä, että viha ja suuttumus ovat “terveitä” tunteita, mutta jos ne herättävät minussa pitkäkestoisia, ahdistavia ajatusrumbia, olen eksynyt itse tunteesta.

Pahimman vihan/suuttumuksen/kiukun riehuessa yritän myös muistaa miettiä, minkä ikäiseksi koen itseni juuri nyt. Jostain syystä sekin auttaa, antaa etäisyyttä. Välillä olen onnistunut jäljittämään vihan tunteeni lapsuuteen/teini-ikään/ varhaisaikusuuteen, johonkin tiettyyn tapahtumaan. Silloin mietin tuota tapahtumaa, ja annan itseni luvan kanssa olla vihainen. Koen ns. oikeutettua suuttumista, vihaan vaikka minua henkisesti nujertanutta opettajaani. Tämä “oikean kohteen” löytäminen vihalle auttaa. Silloin saavat edellä ajavat kanssa-autoilijat jäädä rauhaan. Läheskään aina se kohde ei löydy, mutta alussahan tätä rosessia vielä ollaan. :slight_smile:

Olet kuitenkin Twyla jo tiedostanut nämä viha-ajatuksesi, tiedostaminen on se tärkein askel. Teet nyt työtä itsesi hyväksi, et itseäsi vastaan. Yritä jaksaa, eteenpäin vain askel kerrallaan sanoi mummokin lumessa!

-Sitruunapippuri-