Sain tietää rakkaan tyttäreni kannabiksen käytöstä noin vuosi sitten, kun hän alkoi oirehtimaan psyykkisesti. Siitä asti hän on sanonut toisinaan lopettaneensa käytön ja toisinaan käyttävänsä vain joskus. Urheilullinen ja iloa pursuava tyttö on vuodessa muuttunut näyttämään ulkoisesti lähinnä elävältä kuolleelta. Hän on laihtunut aivan olemattomiin, iho ja hampaat on mennyt todella huonoksi, hän nukkuu päivät ja valvoo yöt… Ystävä piiri on vaihtunut ja supistunut valtavasti. Valehtelee itselleen ja läheisilleen, ettei ole mitään ongelmaa. Raivostuu ja itkee aina kun otan asian puheeksi ja ei halua hetkeen pitää yhteyttä. Aihe on sellainen josta puhumista hän ei hyväksy. Kertoo olevansa vaan pettynyt kun lähipiiri ei luota häneen. Hän täyttää juuri 20, mutta en voi katsoa enää vaan sivusta kun hän tuhoaa itsensä… pelkään pahoin, että hän käyttää paljon muutakin kuin kannabista. Itse en huumeista tai niiden käyttäjistä tiedä mitään. En ikinä itse kokeillut, enkä edes ole tuntenut koskaan ketään huumeiden käyttäjää… Tilanne on kamala, sillä mitä voin väkisin raahata tyttäreni hoitoon?? Olen niiiiin neuvoton…
Hei Amanda10 ja tervetuloa kirjoittelemaan.Tilanteenne on kamala, sinun ja tyttäresi. Valitettavasti et voi pakottaa tyttöäsi hoitoon, hän valitsee itse avun hakemisen.
Kuvauksesi tyttösi muutoksista käyttäytymisen ja ulkonäön yms. suhteen, on täydellinen kuvaus poikani voinnista, kun hän oli siirtynyt käyttämään subutexiä suonensisäisesti ja kun hänellä “meni lujaa”… Hän ja narkomaanikaverinsa olivat luurangonlaihoja ja kumaria. Henkilökohtainen hygienia unohtui ja mm. hampaat olivat kamalassa kunnossa. En tiedä, että vaikuttavatko huumeet hampaisiin vai unohtavatko pestä niitä vai molempia ja ymmärtääkseni esim. subutexi on kipulääke, että hampaat voivat mädäntyä rauhassa, ilman kipua…
Huumeriippuvuus muuttaa täysin sen oman rakkaan lapsen. Hänestä tulee valehteleva, kieroileva, varastava paskiainen, he ovat kuin kaksinkertaisia korkkiruuveja. He voivat varastaa lompakkosi ja auttavat tyynenrauhallisina sinua etsiessäsi lompakkoasi! Kuitenkin siellä syvällä riippuvuuden alla on se alkuperäinen persoonallisuus.
Suosittelen sinulle lämpimästi, että hae apua itsellesi, pelasta itsesi. Avun hakeminen ja siitä kertominen käyttäjälle, on selkeä viesti hänellekin, että apua on saatavilla, sitä täytyy käyttäjänkin itse pyytää.
Itse olen todella pahasti sairastunut läheisriippuvuuteen, mm. poikieni päihteilyn myötä, ja olen “ylikiinnostunut” tästä läheisen ahdingosta. Meillä on jo aikamoinen kirjasto itseapuoppaita, 12-askeleen ohjelmista ja kaikenlaista luettavaa, mikä liittyy aiheeseen. Ja tietenkin netti on täynnä tietoa…
Lainaankin sinulle Melody Beattien “Irti läheisriippuvuudesta”-kirjasta: sivu 145, "Ehkä kipein, monia läheisriippuvuuteen joutuneita kohtaava menetys on unelmien menettäminen, toiveikkaiden ja joskus ihanteellisten tulevaisuudenodotusten menetys, jollaisia useimmilla meillä on. Tätä menetystä voi olla kaikkein vaikein hyväksyä. Katsoessamme lastamme synnytyssairaalan vauvaosastolla meillä oli hänen varalleen tiettyjä toiveita. Näihin toivomuksiin ei kuuluneet alkoholi- ja huumeongelma. Ne eivät kuuluneet unelmaamme…
Kannattaa lukea aiempia viestejä, tarinat ovat puhuttelevia ja surullisia. Itse olen kertonut tarinaamme mm. Lamaantunut narkkarin äiti-ketjussa. Ja vaikka meillä on nyt asiat hyvin, niin oma toipuminen takkuilee…
Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia
Hei Amanda10,
Tuossa kertomassasi on niin paljon samaa, kuin mitä minä olen kokenut ja koen parhaillaankin oman 20-vuotiaan tyttäreni kanssa.
Hän oli todella kaunis nuori nainen, harrasti paljon ja oli hyvä koulussa, tunnollinen, luotettava ja iloinen.
Pari vuotta sitten hän sairastui masennukseen ja sen jälkeen luonne muuttui täysin. Masennuksen myötä päihteily alkoi heti, ensin tupakasta ja alkoholista, sitten jatkui rauhoittavien lääkkeiden väärinkäytöllä ja sitten tuli kannabis, subu ja amfetamiini ja vaikka mitkä.
Ulkonäkö muuttui radikaalisti jo muutaman kuukauden käytön jälkeen, ryhti huononi, laihtumisen myötä kasvonpiirteet muuttuivat aika lailla. Häntä on luultu jopa alle 14-vuotiaaksi. Ulkoinen olemus on tässä viimeisen vuoden aikana ollu useimmiten epäsiisti ja hiukset todella likaiset. Ei ole pystynyt pariin vuoteen opiskelemaan ollenkaan, muisti- ja keskittymishäiriöitä.
Ollaan tosiaan huomattu, että suuttuu pahiten aina silloin kun osutaan puheissamme arkaan paikkaan, eli sivutaan totuutta. Tuntuu että kertoo yhäkin välillä asioita, mitä haluan kuulla, ei totuutta. Toki välillä on tuntunut puhuvan tottakin, varsinkin silloin kun myönsi ensimmäistä kertaa että hänelllä on aineiden kanssa ongelma.
Tuo valvominen ja laihtuminen voisi viitata myös amfetamiinin käyttöön?
Ei siinä voi oikein äitinä tehdä muuta kuin odottaa, että lapsi itse haluaa muutosta. Tärkeää on varmastikin se, että tyttö tietää, että vanhemmat rakastaa ja pitää lastaan tärkeänä, vaikkei tekoja hyväksykään.
Jotain radikaalimpaa täytynee tapahtua, jotta nuori huomaa, että tämä huumetouhu on tosi vaarallista ja kuinka siitä elämä menee vain huonommaksi hetken helpotuksen jälkeen.
Se voi olla jonkun päihdeystävän kuolema yliannostukseen, tai jopa omat vähältäpiti-tilanteet yliannostusten kanssa.
Minun kokemukseni mukaan mitkään puheet ei tunnu auttavan niin kauan, kun nuori itse on sitä mieltä, että ei ole mitään ongelmaa…
Jaksamista sinulle, ja koita tosiaan tiedostaa se tosiasia, että sinun tekemisilläsi ja sanomisillasi ei kovin paljoa voi edesauttaa tytön halukkuutta lähteä hoitoon, se täytyy lähteä hänestä itsestä. Niin ja siitä kaikesta “taudinkuvaan” liittyvästä valehtelusta, kieroilusta ja manipuloinnista mistä särkynytsydän mainitsi, niistä ei kannata ottaa itseensä. Minä otin siitä itseeni aluksi aika lailla, ja hyvä ettei oma pääkoppa hajonnut. Sitä oli välillä ihan raivona, ja varsinkin yksin ollessa asiat alkoivat pyöriä päässä vimmatusti ja teki mieli soittaa ja haukkua tyttö pataluhaksi. Sikäli mikä hän olisi vastannut edes, kuukauden aikana n. 15 puhelusta ehkä yhteen vastattiin… Mutta hyvä ettei näitä vuodatuksia tullut tehtyä kovinkaan usein, ei tuo raivoaminen yleensä mitään edistä… Eniten varmasti auttaa, että vanhempi on tasapainoinen ja luotettava jos sitä apua jossain vaiheessa otetaan vastaan.
Toivotaan parasta että käänne parempaan tapahtuisi mahdollisimman pian.
Tietyllä tavalla pitäisi suojata nyt itseään, ettei mene itse siihen huume-elämään liiaksi mukaan henkisesti, vaan koittaisi kaikesta huolimatta elää mahdollisimman normaalisti itse.
Tuo toiveiden murskaantuminen mistä särkynytsydän kirjoitti oli minun kohdallani juuri niin. Onneksi osaan nykyään olla kiitollinen pelkästään siitäkin, että hän on elossa.
t. toivo elää
Hei amanda 10
Tervetuloa Vilpolaan minunkin puolestani. Olet saanut hienoa vertaistukea ja tiedät ettet ole yksin näiden asioiden kanssa.
Tärkeintä todella on että haet itsellesi apua ja tietoa. Paljon linkkejä ja yhteystietoja löytyy Vilpolan viesteistäkin.
Vilkaise myös Irti-Huumeista ry:n etusivu.
Lapsen huumeiden käytölle/kokeilulle ei ole kirjoitettu loppupäivämäärää.
Siinä on yksi syy miksi se on niin tuskallista läheisille.
“Särkyneen sydämen” lainaus Melidy Bettien kirjasta on niin totta kuin vain voi olla.
Alussa käyttäjä itse kokee voivansa lopettaa koska vain , kunnes totuus käytön jatkuessa valkenee.
Onneksi näitä lopettajia on tänä päivänä paljon. Moni joutuu käymään todella pohjalla mutta selviytyy.
Kun läheinen pitää huolta itsestään hänelle jää voimia tukea käyttäjää silloin kun tämä aidosti haluaa nousta sieltä pohjalta.
Omaa elämää täytyy myös kaikesta huolimatta elää.
Niistä hampaista sen verran että kaikki päihteet vaikuttavat hampaiden kuntoon.
Niillä on vaikutusta syljen eritykseen ja ikenien kuivumiseen, hampaiden kiinnityksiin, tulehduksiin ym.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Valitettavasti minunkin täytyy sanoa, että kuvauksesi perusteella lapsesi käyttää jo muutakin kuin kannabista. Amfetamiinin käytön aloitettuaan minun tytöstäni tuli todella ailahtelevainen, laihtui eikä pitänyt ulkonäöstään enää juurikaan huolta. Oli pitkiä aikoja tavoittamattomissa, tuli lapsuudenkotiin syömään (hirmuisia määriä) ja nukkumaan kellon ympäri. Sitten taas mentiin… Suuttui nollasta sataan sekunnissa, jos jollain tapaa arvostelin hänen elämäntyyliään tai kaveriporukkaansa. Syyllisti, etten rakasta jos en antanut rahaa tai ollut valmis kuljettelemaan häntä paikasta toiseen. Ei päästänyt minua käymään asunnollaan viimeiseen pariin vuoteen kuin 1-2 kertaa (?).
Jos esitin huoleni, nauroi, ettei hänellä mikään ole. Sitten persoonallisuus muuttui, alkoi tulla pelkotiloja ja vakavaa unettomuutta. Ajatteli välillä kaikista ihmisistä pahaa, että ihmiset on kaikki kääntyneet häntä vastaan (mikä ei pitänyt paikkaansa, esim. pappansa yritykset jutella käänsi päässään sellaisiksi, että pappa vihasi ja häpesi häntä ja halusi katkaista välit kokonaan).
Oli aikoja että emme nähneet tyttöä viikkokausiin. Hän ei halunnut näyttäytyä meille siinä kunnossa. Minulle kyllä soitteli, suojeli kai lähinnä sisaruksiaan. Tyttöni käytti suonensisäisesti amfetamiinia. Lisäksi Subutexia, opiaatteja, lääkkeitä ja alkoholia.
Näin meni, kunnes tyttö itse halusi apua tilanteeseensa. Oli jo todella väsynyt. Hän pyysi hoitoa itse, oli jollain tapaa motivoitunutkin, mutta ei täysin. Surullista on, ettei se riittänyt eikä tyttöni ehtinyt kaikkea mahdollista hoitoa keretä saamaan, kun kuoli huumeisiin.
Olen keskustellut niiden päihdetyöntekijöitten kanssa, ketkä tyttöni asioita hoitivat. He sanoivat samaa minkä jo tiesinkin, mutta jota ei vaan voi täysin uskoa ; en olisi voinut tehdä mitään enempää. Huumeriippuvaisen hoito lähtee täysin hänestä itsestään. Voit vain olla tukena, sitten kun hän sitä haluaa. Ja silloinkin tee se oman jaksamisesi kannalta. Ei huumeriippuvaiselle lapsellesi ole hyötyä masentuneesta, väsyneestä vanhemmasta… itse tein sen virheen, etten pitänyt huolta itsestäni yhtään. En myöskään hakenut apua mistään, enkä juurikaan kenellekään asioista puhunut. Se kostautuu nyt. Vaikka jo vuosien ajan pelkäsin tyttöni kuolemaa, en olisi koskaan voinut kuvitellakaan sitä millaista se sitten oikeasti on. Tyttöni kuolema oli järkyttävä shokki, joka ei mene ohi. Sairastuin masennukseen ja nyt opetellaan elämää alusta saakka … masentunut kai olinkin jo kaikki ne vuodet. Kirjoituksiani voit lukea ketjusta “vertaistukea kaivataan miten tästä eteenpäin”.
Hei ja voimia kaikille teille toisille tässä ryhmässä! Huomasin tämän keskustelun vasta nyt myöhään illalla, joten kirjoitan hiukan lyhyesti nyt tänään. Poikani on huumeiden käyttäjä. Tätä ylös ja alas elämää on menty nyt 15 vuotta ja taas tuli takapakkia, jota jo pitkään pelkäsin. Pyysi minua hakemaan joltain juna-asemalta, kun oli ensin ollut pidätettynä verikokeissa Pasilassa. Yleensä olen auttanut ja lähtenyt heti hakemaan, mutta eilen en jaksanut ja ajattelin myös, että nyt saa ruveta pärjäämään itse ja ajattelemaan asioita etukäteen. Niin oli ajatukseni, mutta en kyllä saanut yöllä kunnolla nukutuksi, kun ajattelin, jos hän värjöttelee ulkona pakkasessa. Tänään päivällä hän soitti, että oli saanut joltain kyydin. Tässä 15 vuoden aikana on ollut välissä 5 suhteellisen hyvää vuotta, kun käytti ainoastaan alkoholia ja yritti välillä olla pitkiä aikoja myös ihan raittiina. Poikani on ollut n. 13 vuotta sitten Auroorassa pari kuukautta, jolloin sai skitsofrenia-diagnoosin amfetamiinin käytön jälkeen. Viime aikoina on ollut taas psykoottisia oireita ja nopeaa puhetta, kun amfetamiinia on käyttänyt. Poikani on 44-vuotias. Epäämääräinen, kuin joku olisi kuollut, olo taas minulla.
Hei kaikille. Nimimerkille w-eiltotte haluaisin sanoa, että aivan samoja ajatuksia minullakin on. Olen samantapaisessa tilanteessa kuin sinä, joskin lapseni on muutamia vuosia nuorempi. Tunnen että en itse enää oikein jaksa ja olenkin hakeutunut terapiaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun haen ulkopuolista apua tosissani ja olen kuitenkin ollut tässä tilanteessa jo kohta 20 vuotta. On kuitenkin ollut parempia hetkiä ja ehkä ne ovat kannatelleet sen verran että olen jaksanut. Tai sitten en ole tiennyt millä tolalla asiat on ja olen kuvitellut että asiat ovat hyvin. Rahaa on mennyt, mutta sitä on turha näin jälkikäteen miettiä, tehty mikä tehty.
Nyt yritän tehdä asioita toisin, en tiedä onnistunko. Se huoli omasta lapsesta, olkoon minkä ikäinen tahansa, on niin syvällä.
Kaipaan kovasti sellaista vertaistukea joka ymmärtää mistä on kysymys. Moni sanoo ymmärtävänsä, mutta ei se pidä paikkaansa, ellei ole omaa kokemusta.
Voimia ja jaksamista.