Olen uusi täällä ja olen lukenut sivustoa ja uskaltauduin kirjoittamaan itsekkin. Painin tilanteen kanssa, missä varmasti moni muukin on tai on ollut. Mieheni on alkoholisti. Elämä tuntuu välillä todella vaikealta, varsinkin juomisputkien aikana. Tuntuu kamalalta katsoa vierestä, kun toinen juo eikä pysty lopettamaan. Olen huolissani miehen terveydestä ja minua pelottaa, että kroppa ei jaksa noin isoja määriä. Olemme jonkin verran puhuneet tilanteesta ja mies itsekkin ymmärtää ongelman. Hän haluaa ainakin vähentää, mutta suunnitelmat eivät pitkään pidä ja olen oppinut, että sanoo yhtä ja tekee toista. Lupaukset ovat tyhjiä. Ei siis lupaa vain minulle, myöskin itselleen. Krapulat ovat kamalia, ei pysty nukkumaan, syömään. Yrittää tehdä kotitöistä oman osansa, mutta huomaan kyllä, että ei se helppoa ole. Krapulat kestävät päiviä ja näihinkin tarvitsee tasoittelua. Kamalinta on, kun herään aamulla ja mies etsii jääkaapista ryyppyä, että pärjää siihen asti, kun kauppa aukeaa.
Rakastan miestäni ja yritän ymmärtää, että hän on sairas. En usko, että hän loppujen lopuksi nauttii olostaan, mutta tuntuu, että hän ei voi nauttia elämästään ilman tätä rakasta alkoholiaan. Tuntuu, että viina on aina numero 1. Haluaisin auttaa, mutta tiedän, että minä en voi tehdä mitään. Hänen täytyisi itse haluta tehdä asialle jotain. Joskus olen aika kärkäs ja tiedän pahentavani tilannetta nalkuttamalla. Miten päin tässä tulisi itse olla? En halua ajaa miestäni juomaan olemalla ärsyttävä ja nalkuttava vaimo, mutta vierestä katsominen on rankkaa ja vie voimiani. Haluan uskoa hyvään ja että kaikki vielä joskus muuttuu hyväksi, mutta en tiedä tuleeko sitä päivää oikeasti koskaan. Viikot opiskelen ja aina yhtä jännittyneenä ja ahdistuneena aukaisen kotioven ja mietin mitä on vastassa ja missä kunnossa mies on. Halauaisin kannustaa ja auttaa häntä, mutta en osaa. Hoitoihin hän ei halua lähteä vaan haluaa selvitä tästä ongelmasta itse.
Miten tässä tulisi elää ja suhtautua, ettei itsellä olisi aina niin ahdistunut ja pahamieli?
