Puoliso on ollut juomatta vuoden päivät. Silti välillä tulee mieleen, että koskakohan retkahtaa taas juomaan. Pääseekö tällaisistä ajatuksista koskaan? Onko se tosiaan niin, että vaikka olisi ollut vuosia juomatta, niin yks kaks voi retkahtaa taas? Vai onko siinä merkkejä ollut sitten ilmassa jo pitempään?
Mies juomatta puolitoista vuotta. Pikkuhiljaa alkoi puhumaan ja tekemään oikeutusta juomiselle. Käytös muuttui niinku olis ollut päissään, vaikkei ollut. Kiukutteli, oli negatiivinen jne. Piti yhteyttä juoviin ystäviin. Piti juomattomia ihmisiä tyhminä. Ja siitä se sitten alkoi. Pystyy kuulemma ottaa vaan yhdet ja hallita juomista. Mutta kun se koko persoona muuttuu, vaikkei niin paljon joisikaan.
Vuosienkin jälkeen voi näköjään retkahtaa, mun mie oli juomatta 20v ja sitten yhdet syntymäpäivät kun sai lahjaksi viinapullon. Tosin ei se silleen heti käsistä lähtenyt mutta nythän tää on ihan melkosta pyöritystä…
Vuosista en tiedä, edellisessä suhteessani puhuttiin kuivista viikoista ja kuukausista. Varsinaista raitistumista ei siis tapahtunut. Monesti juomaan lähtemisen syy oli jokin seuraavista:
- halusi kohtuukäyttää
- ei ole enää sosiaalista elämää kun ei voi juoda
- kehitteli riidan että sai hyvän syyn
- lääkkeitä ei voi syödä kun tuli niin hirveät sivuvaikutukset/ hupsista, pääsi unohtumaan
- voi kamala kun onkin taas stressaava elämäntilanne
Luulisin että merkkejä on ilmassa jo jonkin aikaa ennen rapsahdusta, siis oikeasti raitistuneella ihmisellä. Siis että yrittää pedata tilannetta ajautumalla vanhoihin vänkyröinteihin, eli valivali ja mutkumutku.
Kyllä niistä ajatuksista pääsee, kun hyväksyy sen ettei tulevaisuutta voi tietää.
Mulle on käynyt niin ettei mua enään kiinnosta, juoko joku vai ei.
Jos mies retkahtaisi niin olisin vain tyytyväinen että pääsen parisuhteesta eroon kerralla.
Oikeastaan voisin erota jo samantien. Kyllä sen pian huomaa kun jännitysnäytelmät lakkasi, etten ole koskaan oikeasti rakastanut ketään ihmistä elämässäni, olen vain tykännyt kun saa murehtia asioita. Olen tällainen, minkäs sille mahtaa. Vaikeinta on siis hyväksyä se, että sillä ei ole mitään väliä, ja voisi siirtyä ajattelemaan jotain muuta. Vapaus on pelottavakin asia.
Pakko oli rekisteröityä, että pääsen kommentoimaan “pääsee” -nimimerkin viestiä.
Olen nimittäin samassa tilanteessa…toisaalta jännitän, koska narahtaa ja toisaalta odotan, että se tapahtuis, jotta pääsisin ottamaan sen Askeleen.
Puoliso ollut puoli vuotta ilman viinaa, mutta minä en ole päässyt asiasta nauttimaan,
kun ei ole mitään selvää aikataulua tai tavotetta tiedossa.
Joka päivä, kun kotiudun, täytyy jo eteisessä haistella ilmaa, joko kossu haisee. 
Mulla se oli toisinpäin: niinkauan kun miehellä oli seuraava etappi tiedossa, tiesin ettei raitistumisesta ole tietoakaan. Jos mies sanoo esim “Kyllä ainakin 5 kuukautta olen ilman, uuteen vuoteen asti ainakin”…niin sen jo tietää että miehen on pakko vielä ryypätä.
Sensijaan kun asenne muuttuu tavoitteellisesta ryyppäämisen hillitsemisestä enemmänkin päivä-kerrallaan- elämiseen, niin alkaa näkyä valoakin jo tunnelinpäässä. Koska ei enää olla tunnelissa, jonka toisessa päässä odottaa seuraava ryyppykerta.
Toinen seikka päivä-kerrallaan ajattelussa, joka miellyttää: Se että alkoholisti tiedostaa itse, ettei hallitse omaa juomistaan. Silloin hän ei mene lupaamaan mitään…jos pystyy lupaamaan, niin eihän silloin alkoholi ole mikään ongelma? siten läheisenkin vois aatella elävän, että ei mieti huomista ollenkaan. Tai ainakin miettii varalta suunnitelman mitä tehdä JOS, ja unohtaa sitten koko asian kunnes se on ajankohtainen.