Miten tästä eteenpäin..

Lopultakin päätin rekisteröityä tänne, sillä kaipaan kovasti jotain selkeyttä tilanteeseeni.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä n. 9 vuotta ja meillä on 2-vuotias tytär.
Viime talvena paljastui ratista käryämisen yhteydessä mieheni bentsoriippuvuus, joka on jatkunut enemmän tai vähemmän neljän vuoden ajan. Koko homma tuli shokkina, toki olin aavistellut että jokin on vinossa, mutta mies oli antanut ymmärtää masennuslääkityksensä aiheuttavan sekavuutta iltaisin. Niinpä niin…
Mies meni sitten poliisin kyydissä ensin suljetulle osastolle muutamaksi päiväksi, sen jälkeen ilmoittautui A-klikalle, josta sai lopetussuunnitelman. Hetken aikaa kaikki vaikutti lupaavalta, kunnes jälleen retkahti. Miehellä todettiin myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Terapiassa kävi myös, tai käy edelleen.

Retkahduksen jälkeen sovimme, että katkaisuhoito on paras ratkaisu siinä tilanteessa. Monesti mietin eroakin, mutta päätin antaa miehelle mahdollisuuden niin kauan kuin hän on hoitomyönteinen ja motivoitunut.

Katkaisu kesti 3 viikkoa, jonka sinnittelin viimeisillä voimillani yksin lasta hoitaen. Pari viikkoa katkaisusta kotiutumisen jälkeen, alkoi oma vointini huonontua ja lopulta olin niin masentunut, että menin itsekin Peijaksen suljetulle osastolle. Masennuksesta toipuminen vei aikansa.

Yhtä helvettiä on siis tämä elämä ollut, ja nyt vihdoin kun kaikki taas näytti valoisammalta, on mies retkahtanut pari kertaa käyttämään dxm:mää.
Viimeksi tein asian aika selväksi, että suhteemme ei voi jatkua mikäli päihteiden käyttö jatkuu. Tässäkö tämä sitten oli? Paljon hyvää on suhteessamme ja onhan hän elämäni rakkaus.

Silloin talvella lueskelin paljon juttuja täällä, enkä ikäväkseni löytänyt yhtään tapausta joka olisi päättynyt jotenkin hyvin… onko kenelläkään mitään toivoa, vai onko kerran narkomaani, aina narkomaani?

Lähtemistä vaikeuttaa myös taloudellinen tilanne, asuntolaina, lapsen hoitopaikka ym. Asumisero on tässä päällimmäisenä mielessä, mutta kovin vaikealta tuntuu ryhtyä tuumasta toimeen.

Mielipiteitä ja tukea siis kaivataan…

Hei Mafalda,

uskon Sinun olevan nyt aika lailla loppuunpalanut ja silloin kaikki tuntuu sekavalle. Elämäntilanteesi selkiytyminen kyllä vaatii aikaa ja kaikki riippuu miten toimitaan eteenpäin.

Täältä sivustolta löytyy paljon kirjoituksia, kannattaa lukea ja ihan ajatuksella lukea asioita läpi.

Sinulla on toivottavasti vieläkin ammattiapua, toivottavasti on myös terapia-apuakin. Sieltäkin keskustelemalla selviää asioita yhtä ja toista. Kysymys on siitä, että mitä sinä itse haluat ja toki on myös kyse lapsesi hyvinvoinnista. Millaisen tulevaisuuden haluat tarjota lapsellesi ja itsellesi. Näitä kysymyksiä kannattaa miettiä. Jotenkin uskon, että olette tulleet kaikki ihan pohjalle asti.

Miehesi on lääkeriippuvainen, jos aineen käyttö on rajoittunut vain bentsoon. Miehen toleranssi on siis noussut ja silloin kannattaa vaihtaa lääkitystä ja tietenkin on vieroitusoireita bentsosta. Jos on bentson lisäksi jotain muuta niin silloin on kyse laajemmasta käytöstä.

Voimia sinulle, ota rauhallisesti asia kerrallaan, kirjoita vaikka ittlesi/tänne…jossain vaiheessa ajatukset selkeytyvät. Lukemallakin muiden kokemuksia voit ajatella asioita myös eri näkökulmista.

Kiitos viestistä Liisa3.

En itseasiassa koe olevani tällä hetkellä loppuunpalanut, masennuksesta olen hyvin toipunut. Toki pelkään, että se kaikki tapahtuu taas uudelleen. Tässä vaiheessa tuntuu, että voin ihan eri näkökulmasta tarkastella asiaa kuin esim. keväällä, jolloin kaikki oli vielä sekavaa ja kaoottista. Itsekin käyn toista vuotta terapiassa jossa on melkein pelkästään jauhettu miehen tilanteesta.

Miehen riippuvuus on tosiaan siis koskenut pelkästään bentsoja lukuunottamatta näitä muutamia dxm-tapauksia. Betsoista pääsi siis katkaisun aikana eroon, eikä ole enää fyysisesti niistä riippuvainen. Toki jos yhdenkin nyt ottaisi niin uusi kierre olisi valmis.
Bentsojen vetäminen sai alkunsa ensin ihan unettomuudesta ja ahdistuksesta, lopulta pahimmillaan otti niitä kerrallaan paketillisen. Kaikki lääkkeensä sai resepteillä, useilta eri lääkäreiltä, joiden jokaisen etiikan voisi kyseenalaistaa.

Näitä dxm-tapauksia on aina edeltänyt jokin stressaava tilanne jota on yrittänyt paeta. Suhteessamme on luottamuspula, eikä hän ole pystynyt kertomaan mieltä painavista asioista. Tämä tietenkin aiheuttanut myös valehtelemisen ja salailun kierteen. Tiedostaa kyllä tämän, mutta kovin herkästi palaa vanhoihin toimintamalleihin, joihin on kuulemma nuoresta asti tukeutunut.

Lapsen parasta yritän ajatella, mutta se on kovin ristiriitaista. Heillä on erittäin lämmin ja läheinen suhde ja lapsi on varsinainen isän tyttö.
Tänään ollaan saatu paljon keskusteltua ja toivo taas nostaa päätään. Mutta mistä voi tietää milloin on aika lähteä? Tuntuu, että olen jo tarpeeksi monta kertaa todennut lähteväni kun seuraava repsahdus tapahtuu. Tällä hetkellä se kassin pakkaaminen tuntuisi vain liioittelulta ja luovuttamiselta. Vaikeaa on.

Hei Mafalda,
olet rohkeasti uskaltautunut kirjoittamaan parisuhteesta. Avaamastasi aiheesta on paljon kirjoitettu, vaihdettu mielipiteitä, kokemuksia ja vertaistuettu toinen toisiamme. Ehdotan, että luet Dahlian ja Ohjaaja Jekaterinan kirjoitukset aiheista. Heillä on paljon kokemusperäistä sanottavaa.

Muutama lisäkysymys minulta. Kirjoitat aiemmin, että:

  • Miehelläsi on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Onko hänellä siihen lääkitys?
  • Itsekin käyn toista vuotta terapiassa jossa on melkein pelkästään jauhettu miehen tilanteesta. Minkälainen tavoite sinulla on terapiasta, mitä haluat saavuttaa, mihin päästä?
  • Lapsen parasta yritän ajatella, mutta se on kovin ristiriitaista. Heillä on erittäin lämmin ja läheinen suhde ja lapsi on varsinainen isän tyttö. Haluatko kertoa, minkä ajattelet olevan lapsenne paras tässä tilanteessa?

Minusta tärkeintä tässä tilanteessa on, että pysyt itse kunnossa ja kuosissa. Pidä siis itsestäsi parhaiten huolta.

Hei Mafalda ja tervetuloa!

Heiti alkuun täytyy sanoa, että minulle on myös kokemusta tuosta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Omalla isälläni on sellainen. En nyt ehdi kirjoittaa pidempään, mutta halusin kertoa, että voin ehkä vähän kuvitella mitä sinä joudut kestämään ja myös mitä lapsesi tulevaisuudessa joutuu kestämään myös.

Hyvä, että koet olevasi nyt voimissasi. Nyt on siis hyvä aika tehdä muutoksia. Mukavaa päivää sinne. Palailen asiaan myöhemmin paremmalla ajalla. :slight_smile:

Hei taas ja kiitos vastauksistanne.

Miehen kaksisuuntainen on tyyppiä II, eli jossa maanisen jakson sijaan tulee ns. lievempää hypomaniaa.
Lääkitys on ja toimii ihan hyvin, välillä tulee sitä lievää hypomaniaa, jolloin ei saa esim. nukuttua tai on muuten vaan hyvin levoton. Ketipinor-lääke on sitä varten ja toimii hyvin.
Ennen diagnoosia ja lääkitystä oireet olivat voimakkaampia mm. talousasiat on saatu aika huonoon jamaan.
Sairaus on sinänsä tuttu, mm. paras ystäväni sairastaa sitä I-tyyppiä.

Omassa terapiassa ehdin käydä jonkin verran lapsuusasioita, ennenkuin siitä tuli lähinnä kriisinhallintaa nykyiseen tilanteeseen. Mutta keskusteluapu on toki ollut välttämätöntä. Terapian aloitin alun perin siksi, kun olen itse nuoresta iästä asti kärsinyt paniikki-ja ahdistuneisuushäiriöstä ja masennuksesta. Oma äitini on juonut aika rankasti ollessani lapsi/teini. Terapian suhteen ei minulla erityisemmin ole tavoitteita, tuntuu että ilman miehen tilannetta, terapialle ei olisi enää tarvettakaan.

Lapsen parhaasta… Tällä hetkellä miehen toiminta ei ole vahingollista lapselle, mutta ennen kuin hänen lääkeriippuvuutensa paljastui, hän mm. hoiti lastamme lääkkeiden vaikutuksen alaisena.
Tuntuu, että lapsen paras olisi se, että isä ja äiti pysyisi yhdessä. Mutta jos retkahdukset toistuvat ja käyttö jatkuu, ei se tietenkään voi olla lapselle hyväksi, myöskään sen takia, että silloin äitikin alkaa voimaan taas huonosti.

Lapsen parhaan määrittely ei kyllä ole koskaan yksiselitteistä. Itse ajattelen nykyään niin, että se mikä on parasta minulle, on parasta myös lapsille. Tuloksen näkee oikeastaan vasta sitten, kun ovat aikuisiksi kasvaneet…

Oma isäni on taiteilija. Hän on kärsinyt aina mielenterveysongelmista. Nuorempana ei tarvinnut lääkitystä, vaan pärjäsi suht hyvin. Maanisuus lisääntyi kuitenkin kun isä oli lähemmäs neljäkymmentä. Silloin hänelle tuli hyvin voimakkaita maanisiakausia ja vastaavasti myös pahoja masennuskausia. Muistan jo ihan tarha-aijoilta sen, että isällä oli ongelmia ja hän otti niihin lääkkeitä. En tietenkään ymmärtänyt, että kysessä oli psyykkinen vika, vaan luulin isän olevan fyysisesti sairas. Se ahdisti.

Minulla oli kuitenkin hyvin läheiset välit isän kanssa. Isä on ollut todella tärkeä, enkä kaikesta huolimatta tiedä, olisiko kuitenkaan ollut parempi elää ilman isää? Olisin kuitenkin toivonut, että isän sairaudesta olisi puhuttu ja oikeilla nimillä. Minulle säilyttiin myös hirveästi vastuuta isän “hoitamisessa” sitten kun olin isompi. Äiti ei muutenkaan tiennyt, mitä kotona tapahtui, kun hän oli poissa. Isä alkoi heti esittää erillaista roolia, kun hän oli paikalla.

Ehkä selainen tilanne olisi ollut parasta, että isällä olisi ollut oma asunto, jossa olisi voinut olla silloin, kun huono kausi alkoi. Uskon, että hän olisi pitänyt tälläisestä ratkaisusta itsekin, mutta jälkikäteen on turha jossitella. Näin kävi ja äiti on tehnyt sen parhaansa, mitä silloin pystyi. Minä sain seurauksena pahan masennuksen, josta olen onneksi jo toipunut.

Teillä on hyvä tilanne vielä pähkäillä, mitä tehdä, kun lapsenne on vielä pieni. Ja tosiaan sinun jaksamisesi on ihan ykkösasia. Hyvä, että tiedostat sen. Jaksamista vaan sinne! Eiköhän tähän joku ratkaisu löydetä. :slight_smile:

Hei Dahlia!

Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi isäsi sairaudesta. Se antoi hyvän näkökulman asiaan, lapsen kannalta katsottuna. Olen ehdottomasti myös avoimuuden kannalla, lasta ei tulisi jättää pohtimaan niin suuria asioita itsekseen. Monesti kaikkein pahimmat ongelmat syntyy, kun olohuoneessa on virtahepo josta kukaan ei puhu…

Mieheni tilanne on siinä mielessä hyvä, että sairaus saatiin diagnosoitua suht nuorella iällä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin mitä aikaisemmin sairaus saadaan mm. lääkkeillä kuriin, sen lievemmäksi se jää. Tiedä sitten.

Tuo määritelmäsi lapsen parhaasta on kyllä erittäin hyvä, ja se on hyvä pitää mielessä.
Se mikä tällä hetkellä tuntuu olevan parasta minulle, on elämä ilman jatkuvaa pelkoa ratkeamisista, mutta siihen ei vielä taida olla mahdollisuutta.

Mieltäni askarruttaa, että missä määrin retkahdukset ikään kuin kuuluvat asiaan. Miten ihmeessä sen rajan osaa vetää? Kuinka paljon retkahduksia on liikaa? Näihin tuskin on olemassakaan mitään oikeita vastauksia, joten luotanko siihen, että tiedän kyllä kun kamelin selkä katkeaa ja on aika mennä eteenpäin. Uhkailuni pois muuttamisesta on tähän mennessä jäänyt aika tyhjäksi…

Tuohon ensimmäiseen kohtaan en oikein osaa sanoa mitään. Mutta tuohon uhkailuun voisitko kuvitella, että lopettaisit uhkailun kokonaan? Uhkaat ihan millä tahansa, niin sillä ei ole mitään merkitystä miehellesi jos hän ei ole valmis/halukas lopettamaan huumeiden käyttöä. Turha uhkailu vain kuluttaa sinua itseäsi.

“Elämä ilman jatkuvaa pelkoa ratkeamisesta”. Kuulostaa ihanalta! Itseni kohdalla ajattelin jossain kohtaa, että voi kun mies vain olisi kuivilla, niin kaikki olisi hyvin, kunnes tajusin että omalla kohdallani sekään ei todennäköisesti riittäisi. Pelko retkahtamisesta vainoaisi minua aina, vaikka miten pitkään olisi ollut ilman. Miten on itsesi kohdalla jos nyt miehesi pääsisi kuiville täysin, voisitko luotta häneen täysin, ilman epäilystäkään? Parisuhde ei kuitenkaan toimi jos toinen ei voi 100% luottaa toiseen ja kuluttavaahan sellainen elämä on, että pinnan alla kytee aina pieni epäilys tai pelko.

´

Minä määrittelisin asian niin, että retkahdus ei ole edes ratkahdus, jos ei olla tehty oikeita asennemuutoksia ja saatu ammattiapua. Silloin se on vain sitä, että kitkutellaan ilman tietyn aikaa, kunnes otetaan taas. Näin saadaan toinen pidettyä näennäisen tyytyväisenä ja samalla todistetaan itselleen, että ongelma ei muka ole niin paha. Eli, jos miehesi ei ole tehnyt muita muutoksia, kuin kitkutellut, niin se ei ole mitään lopettamista. Tuota voi jatkaa vuosi tolkulla.

Olen Minriinan kanssa samaa mieltä, että uhkailut voit unohtaa täysin. Sen sijaan voisit kokeilla samaa, mitä Minriina on tehnyt ja alkaa elämään, niin kuin miestä ei enää kuvioissa olisikaan. Tämä on paljon tehokkaampi keino saada toinen tajuamaan, että olet tosissasi. Se myös helpottaa sinua itseäsi. Meillä mies vetkutteli vuosia noiden “retkahduksiensa” kanssa, ennen kuin hermostuin lopullisesti. Vasta eron jälkeen asenne muuttui.

Kun voisi antaa sinulle nyt kristallipallon, että näkisit, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minä olen ainakin huomannut, että pelkäsin eroa ihan turhaan. Mies ei ole vetänyt itseään ojan pohjalle. Hän on edelleen tiiviisti mukana lasten arjessa ja me voidaan kaikki silmin nähden paremmin. Jostain syystä olin kuvitellut, että ero tarkoittaa sitten sitä, että lapset eivät näe isäänsä ja olin tietysti myös huolissani siitä, miten tapaamiset järjestetään ja voinko luottaa mieheen. No sitten kun selvisi, että häneen ei tosiaan voi luottaa, päätin, että mies tapaa lapsia vain meillä. Käyvät myös ulkona, mutta lapset eivät ole olleet miehen luona kertaakaan yötä. Tämä on sopinut myös miehelle ihan hyvin. Pitää mennä ainakin vuosi täysin ilman mitään kommelluksia ennen kuin päästäisin lapsia hänen luokseen.

Sanon vielä nyt, että on helpompi totuttaa lapsi eroon nyt kun se ei vielä tajua niin paljon asiosta. Ero saattaisi myös vauhdittaa miehesi toipumista huomattavasti, parantaa suhdettanne ja antaa molemmille tilaa kasvaa ja tutustua omaan itseensä. Mekin ehdittiin olla yhdessä lähes kymmenen vuotta, että kyllä siinä oli jo tarvetta saada vähän omaa tilaa. :slight_smile: Eikä sitä nyt vielä tiedä vaikka palattaisiinkin joskus yhteen. Nyt on ainakin saatu kaikki patoutumat purettua. Ehkä, jos mies saa pysyviä muutoksia aikaan, mutta siihen menee vielä pitkä aika, enkä ajattele sitä nyt.

Hei Mafalda,
Luin aloittamaasi ketjua ja minulle “pisti silmään” yksi kohta. SINUN terapiassasi keskustellaan miehesi ongelmasta. Mieleeni tuli, että mitäs jos terapiassa keksusteltaisiinkin sinusta. Kävimme mieheni kanssa NLP:ssä ja hänen vieroitusyksikkönsä pariterapiassa. Ensinmainitussa keskityttiin mieheni ongelmaan. Toisesessa meihin molempiin. Me jotenkin tuppaamme ajattelemaan, että jos se mies paranisi, toimisi toisin, minunkin elämäni olisi paremmin. Se näyttää ilmiselvältä ratkaisulta.

Minulla on erittäin hyvä ystävä, jonka mies joi rankasti. Me puimme asioitamme ystäväni kanssa. Ainainen ratkaisumme ongelmiin oli hänellä se, ettei mies enää joisi ja minulla, ettei mies käyttäisi huumeita. Nyt ystäväni mies on ollut absolutisti vuosia, mutta parisuhdeongelmat eivät ole hävinneet. Ne ovat muuttaneet muotoaan.

Mitä, jos ottaisit terapian omaan käyttöösi? Hyväksymisterapia on yksi mielenkiintoinen terapian muoto. Siinä nimensä mukaan hyväksytään tilanne missä ollaan, todetaan, että shit onhan tässä aikalailla asioita, jotka on pyllyllään, mieheni on tuollainen. Miten tästä eteen päin?

Tunnut järkevältä, voimakkaalta naiselta. Tee asioita, joista pidät. Suunnittele omaa ja lapsesi elämää eteen päin. Miehesi voi retkahdella, eikä ole olemassa lukumäärää, joka on “tervettä” ja määrää, joka on hälyyttävää.

Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

Kysyin tästä kitkutteluasiasta miehen mielipidettä, johon hän vastasi ettei lainkaan koe kitkuttelevansa.
En voi itsekään väittää etteikö mitään muutoksia olisi tapahtunut. Terapia on avannut hänen silmiään paljon, ja ymmärtää syyt ja seuraudet käytökselleen. Lisäksi on alusta asti (siis siitä lähtien kun koko tilanne on paljastunut) ollut hoitomyönteinen ja valmis ottamaan avun vastaan.

Uhkailusta olen kanssanne samaa mieltä, täysin turhaahan se on, kovin helposti sitä kuitenkin itse retkahtaa siihen. :laughing:
Mies on aina ollut ja on edelleen hyvin vahvasti arjessa mukana ja hoitaa oman osuutensa. (joskus tuntuu, että tekee jopa enemmän kuin minä.) Siitä syystä en koe että voisin toimia niin, kuin miestä ei enää kuvioissa olisikaan.

Tuo Jekaterinan mainitsema terapia-asia on sinänsä ihan totta. Silloin kun tilanne oli pahempi, en kyennyt keskustelemaan muusta, koska kaikki muut asiat tuntuivat täysin merkityksettömiltä.
Nyt tilanteen rauhoituttua olen puhunut terapiassa enemmän omia henkilökohtaisia asioita.

Mutta niin, päivitystä tämän hetkiseen tilanteeseen.
Mies tuli perjantai-iltana iltana nuppi sekaisin kotiin. Oli ottanut parin viinilasillisen kanssa muutaman ketipinorin, eikä ollut arvannut että vaikutus olisi ollut sellainen. :unamused: Olin jo edellisellä kerralla laittanut asuntohakemuksen kaupungille. Mutta silloin päätin kuitenkin jäädä, peruuttamatta kuitenkaan hakemusta. Perjantain jälkeen totesin miehelle että asumusero tulee, kämppä lähtee myyntiin jne. mutta mutta, tässä sitä taas edelleen ollaan. Ajatus erosta tuntui ensin hyvältä, kunnes se alkoi lopulta tuntumaan sietämättömältä. Pitkien itkujen ja keskusteluiden jälkeen päätimme jatkaa yhdessä. En taida olla eroon vain vielä valmis. En ole naivi ja sinisilmäinen, että ajattelisin että nyt retkahduksia ei enää tulisi, tajuan eron edelleen olevan mahdollista, mutta en pysty vielä lähtemään. Että osaa olla taas vaikeeta… :frowning: