Miten tässä pitäisi jaksaa?

Alan olla henkisesti jossain aivan äärirajoilla, mistä kannattaisi lähteä hakemaan apua?

Aloin seurustella reilu puolitoista vuotta sitten entisen subukäyttäjän kanssa. Takana oli noin viisi vuotta lähes päivittäistä piikittämistä. Tämän lisäksi mieheni oli käyttänyt bentsoja vuosikausia ahdistukseen, paniikkikohtauksiin ja masennukseen. Perhe-elämä oli lapsena ollut todella kaoottista, puolet sisaruksista jonkun syömishäiriön tai lääkkeen kanssa naimisissa. Itselläni ei ole minkäänlaista riippuvuustaustaa.

Mieheni oli tavatessamme ollut omien sanojensa mukaan lähes kaksi vuotta kuivilla vietettyään 6 kk vieroituksessa. Sanottakoon jo tässä heti alkuun, että hän ei koe na-ryhmiä omakseen, koska vieroksuu todella vahvasti sitä korkeampi voima -juttua, jota na:ssa viljellään. A-klinikalla on ollut katkolla ja saanut keskusteluapua jonkin verran, mutta tuntuu, että sinne on todella vaikea päästä.

Asiaan. Seurustelumme ensimmäisenä kesänä, vuonna 2014, mieheni selkä, jossa on ilmeisesti nuorempana koetun syömishäiriön aiheuttaman aliravitsemuksen tuoma vamma, alkoi oireilla. Apuun tietysti lääkäriltä panacodeja, joiden parissa kesä sitten vierähtikin. Itse en tuolloin oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Syksyllä sitten mies hakeutui itse katkolle kahdeksi viikoksi ja näytti siltä, että oli jotain asiasta oppinut ja elämä jatkuu. A-klinikalta sitten kuitenkin lähti mukaan bentsoresepti, ja siinä taas meni muutama viikko tästä irrottautuessa, kotioloissa. Talvi meni jotenkuten muutaman “retkahduksen” sävyttämänä. Milloin oli minulle määrätty kodeiiniyskänlääke juotu, milloin haettu kaverilta muutama rauhoittava.

Suurin ahdistuksen tuoja itselleni tilanteessamme on se, etten voi sietää valehtelua. Olen alusta asti jotenkin päätynyt vahtimaan ihan älyttömästi mieheni tekemisiä ja menemisiä, ja olen valehtelematta varmaan 15 kertaa lyhyen suhteemme aikana saanut hänet kiinni jonkun lääkkeen kanssa pelaamisesta. Lähes poikkeuksetta mieheni asiasta minulle valehtelee, vaikka miten suoraan kysyisin. Hänen mukaansa “valehtelu kuuluu riippuvuuteen”. Hän myös aina sanoo, että “retkahtamiset kuuluu toipumiseen”.

Nyt viime kesän lopulla suhteemme ajautui kriisiin, ja mieheni taas tästä syystä retkahti. Siitä asti on ollut vähintään kahdesti kuussa joku juttu, josta olen hänet saanut kiinni. Mielestäni siis ei puhuta nyt enää retkahtamisesta. Mieheni isällä todettiin syöpä alkusyksyllä ja hän menehtyi marraskuussa, ja tämä sitten entuudestaan ajoi mieheni ihan kuilun pohjalle. Masennus syveni, alkoi päivittäiset paniikkikohtaukset, mieheni erakoitui täysin kotiimme ja pari kertaa löysin sitten verisen neulan kotoamme. Piikittäminen onneksi jäi näihin pariin kertaan, mutta kaikenlaisia lääkkeitä on taas mennyt, osa isän syöpähoidoista jääneitä. Nyt olen kolme viikkoa kysynyt päivittäin, mitä lääkkeitä hän on ottanut, kun silmät seisoo päässä, mutta koko ajan on kieltänyt ja päinvastoin syyttänyt minua, ettei jaksa vainoharhaisuuttani. Eilen sitten taas tehdessäni “tutkimuksiani” huomasin, että “beetasalpaajat” olivat bentsoja.

Olemme kihloissa ja hääpäivä sovittuna. Haaveilemme normaalista elämästä, meillä on koira ja kissoja ja kiva koti. Mieheni on aivan äärettömän kiltti, rakastava ja empaattinen ihminen, joka ei ole koskaan ollut aggressiivinen, huutanut, haukkunut tai muutenkaan kohdellut minua huonosti. En vain tiedä, miten ihmeessä jaksan jatkuvaa valehtelua ja epävarmuutta ja asioiden sekavuutta. Haluaisin tukea ja auttaa, mutta mieheni ei pysty puhumaan riippuvuudestaan kanssani. En halua palaa loppuun enkä haluaisi häntä jatkuvasti vahtia, mutta siitä on muodostunut jonkinlainen tapa jo, josta en osaa päästää irti. Olen monta kertaa sanonut, että selvä, tee mitä haluat, käytä mitä haluat, en aio enää toimia sun omatuntona, sun pitää itse ottaa vastuu. Ja sitten huomaan taas viikon päästä käyväni läpi hänen puhelintaan ja taskujaan. Ja aina sieltä jotain löytyy.

Halusin nyt vähän purkaa tuntojani, jos vaikka joku on kokenut vastaavaa ja haluaisi omista kokemuksistaan kertoa myös.

Voi, pelasta itsesi.
Kuulostaa ihan todella pahalle, mihin luulet tuon elämän johtavan?
Onnelliseen avioliittoon?
Jotakin toivoa ehkä olisi jos miehelläsi olisi motivaatiota hoitaa itseäsi. Hän on pahasti sairas. Satutat itsesi pahemman kerran. Miehesi tarvitsisi järeää ammattiapua.
Toinen vaihtoehto on hyväksyä kaikki se riippuvuus, elää rinnalla omaa elämää. En vain näe siinä oikein järkeä, mitä sinä saat itse tuosta suhteesta? Paitsi toteutumattomia unelmia.
Anteeksi suorat puheeni, en pysty valehtelemaan sinulle että jokin päivä koittaa kun kaikki on hyvin, jos hoitoa saitauteen ei ole tai oteta vastaan.

Pöllönen,

kiitos vastauksestasi. En vain koe, että suorasta käskystä häipyä suhteestani on kovasti hyötyä. Olen sitä kyllä miettinyt, sitä yrittänyt ja sillä uhkaillut.

Mieheni on yrittänyt saada terapiaa yli vuoden masennukseensa. Kotikaupungissamme jonot on aivan älyttömät, eikä hoitoon niin vain pääse. Hän elää pääsääntöisesti nk. normaalia elämää ja on opiskellut yliopistossa isänsä kuolemaan asti (nyt sairaslomalla ko. tapahtuman vuoksi). Nyt hän vihdoin pääsi jonkinlaiseen alustavaan terapiaan, jossa saa käydä, kunnes pääsee psykiatrille. Masennuslääkkeet olleet yli vuoden jo käytössä.

Mieheni käy myös na-ryhmissä vaihtelevasti, kun sille päälle sattuu. Hänellä on kummi, jota hän tapaa aina, kun tilanne menee tosi vaikeaksi. Aina nämä ei tosiaan auta ja sitten hakee jotain. Yleensä ihan reseptillä kun lääkäriltä saa.

Mieheni hoitaa kotimme, koiramme, kissamme. Hänellä on ystävinä ainoastaan ei-käyttäjiä. On poistanut kontakteistaan kaikki käyttäjät. Valitettavasti nykyaikana tosin löytää kyllä kontaktit aina, jos tarpeeksi haluaa. Varsinkin pienessä kaupungissa.

Haluan siis sanoa, että en itse koe tilannetta vielä niin loputtoman toivottomaksi. Lähellä on kyllä. En vain tiedä, miten voin hylätä ihmisen, joka oikeasti minua rakastaa, kuuntelee, auttaa ja tukee. Haluan vielä jaksaa. Haluan uskoa, että hän sen voimansa löytää jostain ja saa elämänsä kuntoon. Kaikkien täältä lukemieni tarinoiden pohjalta sain itse sen verran jo voimaa, että ymmärsin, että minulla on oikeus vaatia nollatoleranssia meidän kotona. Ja valehtelussa.

Olen kokenut että suhteellisen vähän aikaa kestänyt suhde alkoi siten, että noin vuoden sisällä miehen juomatavat paljastuivat alkoholistiseksi. Sitä ennen hän oli tosi “kultainen” mutta kun yhdessäolo vakiintui, hänen hommat jotenkin ryöstäytyivät käsistä. Hän olikin yhtäkkiä täysverinen juoppo, ja silmäni aukenivat hänen varastettuaan minulta ja valehdeltuaan. Hän oli välillä kuivilla mutta valehteli monesti pienistä asioista ja tulin todella “yliherkäksi” kaikelle mitä hän sanoo ja kuuntelin tosi tarkoin, aloin keskittyä hänen tekemisiinsä yhä enemmän ja enemmän.
Sitten kovan taistelun jälkeen hän sai raittiudesta kiinni, mutta edelleen tapahtui retkahteluja ja hänessä oli sellainen tietty “ylpeys” mikä häiritsi mielestäni suhdetta ja normaalin kanssakäymisen muodostumista.
Jos ei hän valehdellut ryyppäämisestä, niin selvästi salasi kaikkea mikä vähänkään minua ei ehkä miellytä ja akatteli naisia kuitenkin ja oli melko ylpeä sellainen salaa, vaikka näytteli tosi kilttiä ja selvinä aikoinaan auttoi ja kantoi ostoksiani.
Sitten törkeä sellainen piittaamattomuus toisen omaisuudesta hänessä ilmeni. RIkkoi tavaroita ja sanoi “ei sillä oo mitään väliä,ei tämä ole meidän” ja ei välittänyt vaikka rikkoi kerrostalon ulko-oven…
Sellainen pikku-nilkkimäinen, vaikka sitten joissakin asioissa yritti olla tosi kiva.
Mutta minua sellainen repi että ollaan yhtä ja esitetäään toista, välillä esitetään kovempaa kuin onkaan jne. No sellainen sitten jatkui, kunnes hänellä ilmeni kaikenlaisia vaivoja mitä oli hankkinut juodessaan. Selkä kipeä, munuaiset, maksat paukkuu kaikenlaista “kremppaa” , unettomuutta , liikaa nukkumista puolille päivin, ihan sitten yksi päivä päätin, että kun mulla on terve pää ja olen terve ihminen, niin miksi hyysään moniongelmaista.
Ei ole minu tehtävä. Noniin , tämä kuulostaa julmalta mutta aloin kokea etten saa mitään “Palkintoa” todellakaan siitä että minäkin valvon ja eletään kipeän ihmisen elämää vaikka toinen meistä on terve.
Jokainen juo omat aivonsa ja käyttää mitä käyttää, mutta on täysin vapaaehtoista olla siinä. Niinkauan kai sitä on, että se oma mitta tulee täyteen tai sitten on niin kovasti niitä hyviä puolia että kannattaa jäädä odottamaan, milloin elämä tasoittuu. Itselläni ei ollut enää mitään haviteltavaa suhteesta, koska koin että saan itselleni ne hyvät asiat ja voin itsekin auttaa itseäni, en tarvitse ketään.ja jos tarvitsen apua tai en jaksa itse, niin on palveluita jos olen niin kipeä etten pärjää ilman kotiapulaista.

Minä puolestani alusta asti olen tiennyt, että mieheni on riippuvainen. Tunsin tai tiesin hänet jo ennestään lapsuuden kaveriensa kautta, jotka ovat yhteisiä tuttuja. Päihteettömiä tuttuja.

Alusta asti mieheni on yrittänyt olla mahd avoin asioistaan. Suhteemme alkumetreillä hän istutti minut alas, ja sanoi, että riippuvaisuudesta hän ei tule ikinä parantumaan, ja että ei voi koskaan luvata, ettei ikinä enää retkahda käyttämään. Hän teki myös hyvin selväksi, että minä en voi häntä auttaa, vaan hänellä on tukihenkilöt ja ammattiauttajat jos tarvitsee. Ehkä tästä syystä koen, että olen tehnyt asiat jotenkin aivan päin helvettiä, kun kuitenkin häntä vahdin ja “hyysään”.

Mieheni ei ole koskaan ollut minulle ilkeä. Ei ikinä haukkunut. Hän on aivan äärettömän, jopa liian kiltti ja lempeä. Ehkäpä siksi myös riippuvainen, potee maailmantuskaa jne. Tästä syystä on niin helvetin vaikeaa olla vihainen ja lähteä. Vaikka koko ajan tosiaan hoetaan, ystävät ja tuntemattomat, että lähde lähde.

Olen antanut lukemattomat kerrat tosiaan jo anteeksi. Hävettää hieman nyt kirjoitella tänne, josta on lukenut, miten hirvittävän pahaksi tilanteet voi nistin kanssa mennä, lähinnä tuntuu, että meidän elämähän on suorastaan ruusuista… Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun koitan etsiä itselleni jotain vertaistukea edes.

En tiedä. TIlanne on sellainen, jossa en koskaan uskonut olevani. Edellinen mieheni oli tosiaan alkoholisti, ja helvetin itsekäs ja kamala sellainen. Sen jälkeen kuvittelin, että en ikinä enää riippuvaisen kanssa suhteeseen alkaisi. Kuitenkin ,tässä sitä ollaan. Uskoin että nykyiseni on tosiaan jättänyt ne pahimmat ajat taakseen, kuten pitkälti onkin, mutta pelkään, että nyt ollaan menossa kovaa vauhtia kohti pohjaa, enkä tiedä mitä teen, jos se pohja sieltä tulee.

Nyt mies lupasi mennä ryhmään vaikka joka päivä, ja tavata kummiaan ja tukihenkilöitä mahdollisimman usein. Jos ei sillä pysty nyt olemaan ilman, lupasi mennä katkolle. Mene ja tiedä.

Voi Papu-pahanen,

Ei se tainnut sattumaa olla, että löysit alkoholisti-miehen jälkeen toisen riippuvaisen miehen. Voi kun pystyisit edes hetkeksi siirtämään silmät pois kumppanista ja keskittymään itseesi. Mitä sinä elämältäsi haluat? Saatko sen parisuhteessasi? Et pidä valehtelemisesta etkä toisen kontrolloimisesta (seuraat onko käyttänyt, mitä ja kuinka paljon). Luuletko pystyväsi oppimaan luottamaan mieheesi tulevaisuudessa? Kihloissa ja naimisiin haluaisitte, haluatko lapsia? MIllainen isä luulet kumppanistasi tulevan? Millainen oma perheesi oli, jostain olet onnistunut saamaan ylivoimakkaan hoivavaiston, monesti kotoa peräisin.

Ehkä julmasti sanottu, mutta maailmalle olisi parempi jos me hoivaviettiset siirtäisimme hieman silmiä niistä ongelmaisista läheisistä itseemme ja ympäristöömme, olisi onnellisempia lapsia ja ihmisiä ympärillämme. Miehesi on oikeassa, et kykene häntä auttamaan päihteettömästi, taistelet turhaan, hän voittaa tai häviää sen itse, sinä voit vain hävitä jos käytät elämäsi hänen raitistamisyrityksiin.

Valehtelu varmaan kuuluukin riippuvuuteen ja retkahdukset riippuvuudesta toipumiseen. Tosin aineiden käyttö voi olla myös ihan käyttöä eikä liittyä siihen, että toipuminen varmasti tapahtuisi.
Suhteesta kertoo paljon se pelkäätkö vai et, ihan siis rehellisesti. Pystytkö luottamaan siihen, että koti ja eläimet ovat turvassa miehen kanssa vaikka olisit useamman päivän pois? Entä rahat, jos teillä on tai on tarkoitus olla tulevaisuudessa yhteiset rahat niin onko mielestäni varmaan ettei ne katoa aineisiin? Niin ja vielä se lapsi asia jos haluatte lapsia ja saatte niitä voisitko turvallisin mielin jättää vauvan miehen kanssa kotiin useammaksi tunniksi tai vaikkapa työpäiväksi? Niin ja jos eroatte lapsen saannin jälkeen voitko kuvitella jättäväsi lapsen isälleen esimerkiksi viikoksi putkeen? Minulla oli myös kiltti mies kunnes ei enää ollut. Ensimmäisen vuosi meni ihan ok, jonka jälkeen alkoholin käyttö lisääntyi kuten myös valehtelu. Ikävä kyllä se ettei suostu siihen että toinen käyttää aineita tai ei suostu siihen että toinen valehtelee tarkoittaa usein sitä että joutuu itse lähtemään.
Lisäksi kannattaa miettiä miten itse voit. Jatkuva miehen “kyttääminen” vie luultavasti enemmän voimiasi kun luulet sen vievän.

Kiitos vastauksista kaikille :slight_smile:

Mukavaa, että saa anonyymisti vähän purkaa olojaan. Arvostan kaikkien kommentteja ja neuvoja. Se on hyvä ajatella itsekin laajemmin näitä juttuja.

Lapsia en itse ole oikeastaan ikinä halunnut. Nykyisen kanssa ollaan niistä juteltu ja hän niitä haluaa, mutta ei vielä muutamaan vuoteen, ja ei ennen kuin on omat asiat kunnossa. Eli töitä, koulutus, päihteetöntä aikaa reippaasti takana ja masennus jotenkin hallinnassa. Nyt tosiaan odottelee terapiaan pääsyä ja olemme menossa taas pariterapiaan yhdessä.

Luotan kyllä mieheeni esimerkiksi koiran tai kissojen hoidossa. Rahat meillä on suunnilleen erillään enkä ole koskaan pelännyt, että hän minun rahoihini koskisi. Ne kerrat, kun hän on minun kanssa ollessaan retkahtanut, ne lääkkeet on lähes aina haettu reseptillä, joten kovasti rahaa niihin ei tosiaan ole uponnut. Onneksi.

Olen miettinyt tuota “hoivaviettiä” aika paljon ja lukenut asiasta myöskin. Olen feministi, joten vastustan aika periaatteellisesti minuun sukupuoleni takia liitettävää “hoivaviettisyyttä”. Oma perhetaustani toki on sellainen, että olen tottunut vastuuta kantamaan ja pitämään muista huolta. Uskon kyllä, että jotain perää siinä on, että minulla henkilökohtaisesti on jonkinlainen taipumus päätyä parisuhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät jollain elämänalueellaan handlaa elämänhallintaa. Täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että tämä nykyiseni on suorastaan Sarasvuo verrattuna siihen entiseen alkkikseen :smiley:

Se on myös täysin totta, että pitää pitää itsestään huolta. Parisuhteessa on kuitenkin tosi vaikeaa olla itsekäs, varsinkin kun on niitä yhteisiä haaveita, ystäviä ja lemmikkejä. Yhdessä tässä pitkälti taivalletaan. Olen kyllä jutellun parin päihdetyöntekijän kanssa ja nyt jonossa taas juttelemaan, ja saanut sieltä myös neuvon keskittyä itseeni. Yritän, yritän :slight_smile: Sanoin myös miehelle nyt, että tarvitsen enemmän omaa tilaa ja aikaa enkä voi kantaa huolta hänen toipumisyrityksestään. Nähtäväksi jää, miten tässä onnistun…

Koitan nyt kuitenkin pysyä positiivisena. Osaan kyllä lähteä suhteesta, jos asiat menevät huonommiksi. Kokemusta on. En koe olevani riippuvainen miehestäni, ja nautin yksin olosta, omien ystävien tapaamisesta ja omasta ajasta ylipäätään. VAikeaa on kyllä erottaa itsensä tästä riippuvuudesta ja olla murehtimatta ja vahtimatta. Toivon, että tästä juttelusta täällä ja ammattilaisen kanssa olisi siihen apua.

Samat sanat. Ei todellakaan vain naisten ongelma. Läheisriippuvaisen miehen kanssa seurustelleena tiedän kyllä.
Aina jos on joku hädässä, sinne läksi. Ei koskaan ajattele itseään. Muiden asiat aina ensin.
Eipä tässä tärkeämpää, jos jollain on “Hätä” niin “ei mulla tässä mitään ihmeempää tekemistä”
etsimällä etsii hoivattavia ihmisiä, kaikkein eniten hän nautti jos joku oli vuodepotilas.
Hankalaksi asian teki että kyseessä oli mies, niin eihän miehet! kaikki mitä mies tekee on järkevää!
En tiedä, se voi olla jopa naisten pelastus että nainen voi laittaa “myötäsyntyisen hoivavietin” piikkiin omaa uhrautuvaisuuttaan, koska ainakin sekin on yksi tapa edes tiedostaa koko vietin olemassaolo.
Mies kun luulee olevansa moisen “yläpuolella” täysin, niin voi viettää koko elämänsä hameeseen pukeutuneena ja kärsien “Naisten” vaivasta eli läheisriippuvudesta, muttei sitä koskaan kukaan tule ajatelleeksi koska mies on vain ritarillinen silloin, kun uhraa itsensä ja elämänsaä marttyyrina jonku, varsinkin naispuolisen henkilön puolesta.