Miten se nyt menikään?

Helou helou pitkästä aikaa! Onko täällä tuttuja vielä? Hyvin on mennyt useampi vuosi, mutta viime kesänä aloin leikkiä. Otin viinilasillisen joskus ja ajattelin, että kas, minähän osaan tän homman. No eilen sitten jotenkin ihan puskista sain päähäni mennä baariin “yhdelle”. Lopputuloksena on se, että olen kaatunut johonkin, koska minulla on polvessa ja leuassa ruhje. Pyöräni ja silmälasini olen hukannut myös. Että hyvin meni, ihmeparantuminen on tosiaan tapahtunut. Enpä tiedä, voisiko enempää vituttaa. Ja pelottaa.

Hei vaan, Pumpkin, pitkästä aikaa.
Vai sillä lailla siinä.
Olen tuota kyllä kans epäillyt, että niin siinä voisi käydä yhdelle jos toisellekin. Olipa sitten edellisestä ryypystä vaikka aikaa kulunutkin, niin kyllä siitä vaan juovuksiin tulee. Ja toisinaan toheloksikin. Hukkuu siinä pyörät ja silmälasit.

Ei sille viinalle immuuniksi tule.

Pienet ruhjeet paranevat, älä huolehdi.

Ei tuo sitten sinunkaan maailmaasi kaada, kun huomasit ettei sitä juopottelua kannata jokapäiväiseksi ja katkeamattomaksi hommaksi ottaa. Siitä se sitten taas lähtee, se normaali selvä elämä. Vaikka hetken vituttaakin.

Voi Pumpkin, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa joten en tee kumpaakaan. Oppia ikä kaikki, liity nyt Liemettömään lokakuuhun niin siitä se taas sutjaantuu.

Hei vaan Mies metsänreunasta! Kiva nähdä tuttuja, vaikka ei niin kivoissa merkeissä. Kiitos vastaamisesta, jotenkin tuntuu just nyt siltä, että pää hajoaa ja jo se, että joku puhuu mun kanssa tästä, auttaa säilyttämään mielenterveyteni. On todella vaikea just nyt tajuta, mitä tapahtui ja miksi. Olen niin pettynyt itseeni ja surullinen siitä, että mulla pitää tämmöinenkin risti elämässä olla. Aivan kuin ei jo muuten olisi tarpeeksi. Ja sitten toisaalta taas muistan, että tähän sentään on hoitokeino olemassa. Se ettei juo. Se on toiminut hyvin tähänkin asti, joten miksei tästä eteenpäinkin.

En minäkään, just nyt ei ainakaan naurata. :frowning:

Hei Pumpkin, muistan nimimerkkisi ja hyvä että kerrot kokemuksesi!
Kun kerran on semmoisen näkymättömän hallintarajan ylittänyt, paluuta ei ole. Alkoholismi on krooninen sairaus. Juominen on siitä selkeä risti kannettavaksi, että siihen on todellakin vain yksi ja ainoa tehokas vastalääke, mainitsemasi täydellinen luopuminen. On oltava valppaana päivä kerrallaan.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

“Kun kerran on semmoisen näkymättömän hallintarajan ylittänyt, paluuta ei ole.” Tähän kyllä uskon. Ei ole enää paluuta tässä elämässä siihen tilanteeseen, että juominen ei olisi koskaan ylittänyt ongelmajuomisen rajaa. Se on tapahtunut minulle enkä sitä poistetuksi elämästäni saa. Ja se tulee vaikuttamaan minussa loppuelämäni niin, että minulla on aina riski vetää överit. Siksi on parempi ettei leiki. En ole menettänyt mitään niinä vuosina, kun en juonut. Ei siitä mitään puuttunut. Ei joku alkoholilitku voi olla tämän arvoista, ei sen arvoista että leikin elämälläni ja saatan lopulta pilata kaiken.

Heippa Pumpkin! Stoorisi vetää hiljaiseksi. Kiitos että jaoit sen meille. Ja tervetuloa takaisin.

Niin. Itseni olen putkasta löytänyt iltana, jolloin piti juoda vain yksi. Että jos ei osannut hallita vuosia sittenkään, niin ei osaa tietyn ajan raittiuden jälkeenkään, olet hyvä esimerkki siitä tässä 50:n päivän raittiuden kohdalla kaikella vakavuudella, joka tähän hommaan kuuluu. Uusi elämäntyyli siis pysyköön ja jatkukoon varmuudella päivä kerrallaan.

Onnea jatkoon ja selvällä tiellä varmasti haluttaa jatkaa koettelemuksen jälkeen! Tsemppiä vain uuteen päätökseen!

Kiitos viestistäsi Pieni-lintu! Sehän se on tässä isoin ansa, että jos joskus pystyykin juomaan vain sen yhden ongelmitta, alkaa heti ajatella, että eipä tässä enää mitään vaaraa ole. Mutta kun aina tulee sitten se kerta, että ei pysy käsissä. Ja se kerta voi olla kohtalokaskin. Tuollaisessa muistipois-kännissä toikkarointi olisi saattanut päättyä vieläkin pahemmin. Kaikkia kauhukuvia on vilissyt mielessä tänään. Pelko ja ahdistus ovat kovia.

Muistan hyvin. “Kuinka näin järkevä ihminen kuin minä voin toilailla niin…”

“Miksi, miksi, miksi…” ahdistusta, ahdistusta, lisää ahdistusta.

Vastaus on onneksi helppo: Raittius. Kun ei osaa ottaa, ei ota ensimmäistäkään. Olen kiitollinen, että suojelusta on reissuillani ollut.

Juurikin näin. Aina välillä huomaa ajattelevansa, että ei kannata olla niin ehdoton ja kieltäytyä kokonaan. Mutta olen itse ainakin liian selkärangaton taistelemaan. Taistelua se on niin kauan, kun sanon mielessäni ehkä. Taistelu loppuu kun sanon ei, silloin voin rentoutua ja jättää asian sikseen. Ei tarvitse taistella enää ollenkaan. En millään jaksaisi viettää vuosikausia kamppaillen tämän yhden ja saman kysymyksen parissa: juodako vai eikö juoda. Sellainen kuluttaa ihan liikaa energiaa. Kai sitä elämässä olisi parempaakin mietittävää.

Olen myös muutenkin huomannut, että en jaksaisi enää elämässä mitään ylimäöräisiä taisteluja. Esimerkiksi olen jättänyt sokerin pois ja alkanut syödä vähähiilihydraattisesti. Se on aiheuttanut sen, ettei minua enää haluta syödä herkkuja, kuten vaikka karkkia. Tämä saattaa myös nöyttää ehdottomuudelta ulospäin mutta minulla on mahtava olo. Ei tarvitse taistella, ei tarvitse rajoittaa. Sen sijaan saa syödä hyviä ruokia. Liikkumisen suhteen olen laiska. Jos en saa liikkumista rutiiniksi ja varusteiden puolesta helpoksi löhteä, en varmasti jaksa taistella itseäni joka kerta erikseen liikkeelle. Mutta kun sen saan rutiiniksi, ei sen asian kanssa tarvitse erityisesti kamppailla. Menee vain ja liikkuu.

Että niin, tarkoitus oli siis sanoa, että taistelun lopettaminen on ainoa keino. Ellei sitten omista rautaista selkärankaa ja jaksa koko ajan käyttää sitä. Minulla semmoista ei ole.

Kauhea päivä ollut. En ole saanut syötyä juuri mitään. Äsken söin kaksi siivua meetwurstia ja yhden lasin maitoa. Sen lisäksi minua vaivaa kaikenlaiset pelkotilat. Lähinnä siitä, mitä kaikkea voisikaan tapahtua kun sokka on irti. Pelkoa siitä, etten voi luottaa itseeni, joten en ole turvassa ikinä. Asetan itse itseni vaaratilanteisiin, tällaiseen ihmiseen en menisi luottamaan. Vihaan alkoholia. Jos sitä ei olisi olemassa, niin paljon vähemmän ongelmia olisi maailmassa. Ei saisi olla edes laillinen tuollainen aine.

Hei Pumpkin! Mukavaa saada sinusta elonmerkki, vaikkakin näköjään hieman mollivoittoisissa merkeissä. Retkahdukseesi sen verran, että kenenkään meistä joilla päihderiippuvuus on kerran ohjelmoitunut kovalevylle ei kannata kuvitella, että päihdemuisti pettäisi vuosienkaan raittiuden jälkeen. Se riivattu toimii varsin luotettavasti! Kohtuukäytön tapainen saattaa onnistua hetkeksi, kuten oletan kohdallasi käyneen. Mainitsit kesäiset viinit ja niihin liittyneen varmuuden tunteen.
Itsellenikin tuttua aikaisemmilta ajoilta. Jossain vaiheessa sitten iskee joko “hälläri” tai vanha automatiikka astuu muista syistä taas kuvioihin. Sorry, mutta tuo “ihmeparantumisesi” sai minutkin nauramaan. Ei syytä pelkoon eikä vitutukseenkaan - jos pystyisit palaamaan normaaliin käyttöön, olisit poikkeus säännöstä ja kannattaisi ehkä ottaa jopa yhteyttä “Ennätysten kirjaan”. OK, tässä turhaa läppäilyä sinun piristykseksesi. Mitään et onneksi menettänyt, juomatonta aikaa sulla on muistaakseni aika runsaasti lasissa. Tätä ei kukaan ota sinulta pois ja sen varaan voit taas rakennella uutta raitistelujaksoa.
Tsemppiä!

Hei vaan Andante, kiva nähdä! Kyllä vain totta turiset. Vanha automatiikka nimenomaan taisi eilen iskeä. Kun minulla oli oikeasti tarkoitus ottaa vain vähän mutta jostain syystä se kippaus vain jäi päälle. No syyhän toki on tiedossa. Ei se a-ongelma minusta mihinkään ole kadonnut, kun sellainen kerta on kerran ristiksi tullut. Ja juu, en minä tunne yhtäkään alkoholiongelmaista, joka olisi parantunut niin, että ei koskaan menisi överiksi se juominen. Joten pakko kai se on uskoa, ettei itsekään sellainen ihmetapaus ole.

Kyllä se kokonaan jättäminen on ainoa toimiva ratkaisu. Teen itselleni elämän paljon helpommaksi niin. Tyhmä idea oli ikinä edes aloittaa tuota flirttailua alkoholille, itsepähän kerjäsin verta nenästä.

Silmälastikin löytyivät: rikkinäisinä käsilaukusta. :frowning:

Mennyt on suden suussa eikä palaa. Minusta tässä tapauksessasi oli yksi raitistumisprosessin edistysaskel; ehkä jo se perille kantanut. Moni pitkähkölle ehtinyt raitistuja on kokenut saman - viimeisen kiusauksen tekisi mieleni sanoa. Minä siellä joukon jatkona. Yritys kohtuukäyttäjäksi paluuseen/alkamiseen osoittaa, että raitistuminen ei ole ollut (vielä) aitoa ja oikeaa, viinapiru on vain ollut piilossa ja odottanut oikeaa hetkeä iskeäkseen. Saattaa olla sen viimeinen rynnistys, kun nyt tiedät tämänkin ansan.

Siitä vain jatkamaan raittiutta samasta pisteestä josta lähdit “kohtuukäyttöön”. Aikaa myöden alko ja sen tarve loittonee, muut asiat nousevat etualalle, viinaelämä katoaa muistoksi muiden joukkoon ja etyyli kemialliseksi yhdisteeksi, yhdeksi merkityksettömäksi muiden joukkoon sekin. Kun aikaa on kulunut, ihmettelee miten alko on voinut aikanaan olla niin keskeisessä roolissa omassa elämässä.

Kun puhuitte tuosta kohtuukäytön aloittamisesta raittiuden jälkeen, niin muistinpa, että niinpä niin.

Itsekin kesällä viimeksi istuin sohvalla punaviinilasi kädessä ja hykertelin tyytyväisyyttäni. Olin varma, että voin juoda vain yhden lasin ja jättää siihen. Olinhan ollut jonkun aikaa käyttämättä (parantunut). Kyllä se sen yhden kerran toimikin, mutta viikko siitä, juomista oli jälleen joka päivä ja elämä palasi annosten laskemiseen ja kauppareissujen tekemiseen 5 min. ennen klo 21:tä, että saa riittävät oluet ja aamuksi myös. Ja tätä venkslaamista koko kesän aika.

Surullista. Vihaan alkoholia sydämeni pohjasta. Se ei ole todellakaan enää ystäväni enkä ala keskustelemaankaan enää sen kanssa. En etenkään, kun luen täältä tunnettani vahvistavaa tekstiä. Kiitos edelleen Pumpkin kun teit tämän aloituksen tänne. Hyvä kun lasit löytyivät ja olet ehjä tankojuoppouden jälkeen! Morkkis hellittää päivien myötä, vaikka sitä onkin vaikeaa uskoa. Nyt vain ihanampaa aamua kohti ja raitista huomista kaikille alkavaan päivään! Nyt kauniita unia.

Hyvää krapulatonta aamua kaikille :smiley: ,

Pieni-lintu: Olen ihan samaa mieltä kanssasi, en missään tapauksessa uskalla lähteä leikkimään “pari lasia viiniä ruoan kanssa” -leikkiä. Tiedän jo mihin se johtaa; kaksi viinilasillista ruoan kanssa ystävien kanssa, ja sen jälkeen kaksikymmentä yksin kotona :frowning: .

Tarvitsen ehdottomasti vielä Antabusta kainalosauvana, se on vaan hyväksyttävä! Mutta kyllä nämä raittiit, krapulattomat aamut palkitsevat ruhtinaallisesti edellisillan “kärvistelyn” :smiley:. Suosittelen lämpimästi!

Tyyne

Andante tiivisti asian hyvin:
“Siitä vain jatkamaan raittiutta samasta pisteestä josta lähdit “kohtuukäyttöön”. Aikaa myöden alko ja sen tarve loittonee, muut asiat nousevat etualalle, viinaelämä katoaa muistoksi muiden joukkoon ja etyyli kemialliseksi yhdisteeksi, yhdeksi merkityksettömäksi muiden joukkoon sekin. Kun aikaa on kulunut, ihmettelee miten alko on voinut aikanaan olla niin keskeisessä roolissa omassa elämässä.”

Siinähän se, kun muut asiat nousevat etusijalle, alkoholin merkitys häipyy.

Jos sitten on on otettu ja hukattu tavaroita, niin voi todeta että pahempaakin voisi elämässä tapahtua. Tavrat ovat korvattavissa, ja varmasti korvaantuvat ajan kanssa.
Ei siis pidä jäädä tuleen makaamaan ja vatvomaan tuota tapahtunutta yhtään pidemmäksi ajaksi kuin pakko on. Elämään kiinni ja jatkamaan eteenpäin, uusiin asioihin!

Huomenta! Uusi aamu ei valkene kauhean valoisana. Kaikenlaista painajaistakin tuli nähtyä. Edelleenkin herätessä mietin, että eikö se juopottelu ollutkaan vain pahaa unta. Yksi syys miksi edelleen kelaan tuota iltaa on se, että en muista. Nyt sain mieleeni sellaisen välähdyksen, että olen kävelemässä kotiin mutta jalat ei kanna. Aina kun otan askeleen, jalat lähtee viettämään eteenpäin niin että meinaan kaatua. Psyykkaan itseäni ottamaan yhden askeleen kerrallaan. Olen huojentunut kun viimein olen kotiovella. Toleranssi on selkeästi nolla, kun noinkin kovaan känniin itseni sain. Pyörästä mulla ei sen sijaan ole vieläkään minkäänlaista muistikuvaa.

Olette ihan oikeassa siinä, että pitäisi nyt vain irrottaa tästä episodista ja mennä eteenpäin. Ja tässä tapauksessa se onkin ihan hyvä asia kyllä, jos tarkoituksenani on tehdä muutos ja aloittaa taas nollalinja. Jos minulla ei olisi suunnitelmaa ja itselle anteeksi antaminen tarkoittaisi vain tosiasioiden unohtamista ja kieltämistä, ei kyseessä olisi mikään anteeksi antaminen vaan pään pensaan laittaminen. Itselleen anteeksi antaminen sisältää myös sen kohtaamisen, että mikä tässä nyt mättää ja mitä aion tehdä sille.

Edelleenkin pelkokuvia päässä. En haluaisi astua ovesta ulos. Pelkään että kaikki tietävät ja näkevät tämän asian minusta. Pelkään että joku on oikeastikin nähnyt minut. Pelkään, että en saa raitista tulevaisuutta vaan viina vainoaa elämässäni tavalla tai toisella. En halua viinaa elämääni!

Lueskelin tuossa nimimerkin Toivoton ketjua ja hän kertoi retkahtaneensa, kun oli ottanut Opamoxin ja tunsi sen ihanan nousuhumalan kaltaisen vaikutuksen leviävän kehoonsa, ja sitä sitten halusi lisää. Niinpä niin. Eiköhän kaikki meitä yhdistä se, että me rakastetaan nousuhumalaa. Itse voisin ihan hyvin olla myös lääkeriippuvainen, sillä olen senkin tunnustanut itselleni, että rakastan niistä nousevaa pikkuisen sumuisen lämmintä olotilaa, johon on ihana laskeutua. Mutta en siis ole lääkeriippuvainen enkä niitä käytä, olen silti pari kertaa rauhoittavaa ottanut esim. lentopelkoon, joten tiedän sen vaikutuksen. Olen myös vuoden sisään ollut viisi kertaa sellaisessa operaatiossa, jossa minulle annetaan suoneen rauhoittavaa. Joka kerta olen rakastanut sitä vajoamisen tunnetta. Viimeisellä kerralla tosin sain siitä sellaisen krapulan ja huonon olon, että eipä paljon naurattanut sekään. En tiedä, mutta ehkä juuri tuo pikkuhumalaisen olotilan kaipaaminen sai pikkuhiljaa ajattelemaan myös, etttä eihän se mitään haittaa, jos vähän. Mutta kun koskaan en tiedä, milloin on se kerta, etten otakaan vain vähän. Ja tässä sitä taas ollaan.

On mulla jotenkin turvallinenkin olo tässä nyt, kun voin palata taas siihen, minkä olen kerran hyväksi havainnut. Minä sen ekan raitistumisen eteen todellakin tein töitä ja se oli se, mitä elämääni tarvitsin. Ja se on se, minkä haluan itselleni tästä eteenpäinkin antaa. Minä tunnustan tosiasian ja se on se, että pidän ihan liikaa pikku hiprakan tunteesta voidakseni käyttää alkohollia kuin tavalliset ihmiset, ne joilla ei ole alkoholin kanssa ongelmia. Aikuisena ihmisenä minun on myös ymmärrettävä, että kaikki mitä haluan ei välttämättä ole se mitä oikeasti tarvitsen tai tee minulle hyvää. En halua olla koira joka himoissaan söi liikaa ja räjähti.