Tämä on ahdistava asia. Poika jäi pelikoukkuun vajaat kaksi vuotta sitten, ja nyt on kulunut vuosi siitä, kun viimeksi näimme hänet. Sen jälkeen vain satunnaisia tekstiviestejä. Etäisyys ei ole este. Olemme käyneet oven takanakin, jopa kertoen tulosta etukäteen, mutta sitä ei avattu. Pojalla on avovaimo.
Hänen isänsä sairaus on nyt edennyt siihen vaiheeseen, ettei sen etenemistä enää voida pitkittää. Joka tapauksessa kuukausien asia, ehkä vain parin kolmen.
Järkytyimme pelaamisesta, mutta emme mielestämme tuominneet. Kun saimme tietää, rahaa oli kulunut järkyttäviä määriä, myös perintönä saadut säästöt. Siis todellisuudentaju mennyt, siinä suhteessa.
Luulen, että häpeä ja syyllisyys tekee sen, ettei kehtaa tulla vanhempiensa eteen. Mutta on kamalaa isälle, että täytyy kärsiä kipuja ja kunnon heikkenemistä tietäen, ettei näe enää lastaan. Ja sitten tällaisena hetkenä joutuu ajattelemaan raha-asioita - ettei pelaaminen jatku sitten myös isänsä jättämillä rahoilla.
Mutta onko pahempaa se, mitä poika sitten tuntee isänsä kuoleman jälkeen ? Miten kestää taas sen syyllisyyden ?
Olen yrittänyt kertoa tekstiviesteillä, mikä tilanne on, mutta pyrkien välttämään kauhukuvia.
Voisiko joku vastaavassa tilanteessa itse ollut kertoa, mitä tässä voisi tehdä ? En ole uskovainen, mutta rukoilen mielessäni jostakin ylhäältä voimaa jaksaa elää tämä tilanne, siis miehen kivut ja tuleva yksin jääminen ja pojan elämäntilanne. Tärkein sittenkin on se pojan elämä ja tulevaisuus.
Osaako kukaan sanoa mitään, mikä auttaisi ?
en tiedä onko teidän vanhemmuus ollut sitä parasta mahdollista mut… pakonomaiseen pelaamiseen kuuluu niin paljon lupauksia joihin itsekkin uskoo vaan se himo on ihmismieltä vahvempi, varmasti haluaisi tulla halaamaan teitä olitte sitten kuinka huonoja tai hyviä vanhempia hyvänsä. toivottomuutta tässä varmaan podetaan. häpeä on niin valtava ettei enää pysty luomaan kontaktia.
on pärjättävä. on pakko pärjätä. pelurin tie.
Osaako kukaan, jolla olisi ollut hiukankaan samantapainen tilanne itsellä tai läheisellä, kertoa mitään omista kokemuksistaan ? Onko niin, että mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä suurempi kynnys on ? Tuskin sitten hautajaisiinkaan kehtaa tulla, ja voihan sitten vaan lähettää valtakirjan kuolinpesän asioiden hoitamista varten. Tämä on ihan kummallinen tilanne, mutta on kai jollekulle muullekin samalla lailla käynyt ? Mitä tuntee kuolemaansa kipujen kanssa odottava isä, sitä en uskalla edes ajatella. Ihmisen on näköjään kestettävä kohtuuttomiakin asioita.
Tuossa vaan ihmisestä häviää kaikki empatia ja välittämisen tarve haudataan tai hautautuu itsestään. Kaikki siteet koko paikkakuntaan katkeavat ja eristäytyy täysin, asiahan on jo väkisin yleisesti tiedossa.
Raskasta se on kaikille, ehkä vuosien jälkeen vasta avautuu jos sittenkään. Ja lapsen oma elämä käytännössä tuhoutuu, tuskin pystyy Itse hankkimaan lapsia ikinä.
Kai on pakko hyväksyä että peli on menetetty.
Minä en suostu tapaamaan omaa isääni, johtuen siitä, että hän on myös peluri, mutta tuossa teidän tilanteessanne on aivan eri lähtökohdat. Kimurantti ongelma kylläkin.
Peluri ajattelee kahta asiaa: pelejä ja pelimerkkejä. Tunteista kokee lähinnä syyllisyyttä ja pelkoa sekä häpeää. En usko että kukaan muu voi peluria auttaa kuin peluri itse, ensinnäkin myöntämään ongelman. Jos jotain sanoisi neuvoksi, niin ehkä se, että kerrot kunhan tulee tapaamaan isäänsä, niin jätät hänet rauhaan, mutta teet selväksi että koska tahansa voi tulla kotiin hakemaan apua. Itseni kautta ajattelen ja tämä olisi peliaikoina voinut minuun tepsiä.
Tsemiä kuitenkin!