Miten rakentaa uusi luottamus..

Siellä jossain on varmasti muita jotka ovat samassa tilanteessa kanssani… olo on avuton ja elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa.
Mieheni on peliriippuvainen ja pahasti onkin, hän on nyt kuitenkin ollut pelaamatta jonkin aikaa. Kysymys kuuluukin miten niin monta kertaa tallotut luottamuksen rippeet saisi taas uuteen uskoon, usein tuntuu että ei millään. Toivo saa kuitenkin välillä uskomaan että jotenkin. Meidän tapauksessa pelaaminen tuli ilmi jo viime vuoden puolella kun odotin esikoistamme. mies ystäväni kertoi että pelasi rahamme… voi kuinka itkin, en ymmärtänyt häntä. Me olimme juuri saaneet oman asunnon ja pitäisi saada edes vauvalle kaikki tarvittava ja hän pelaa. “En tee sitä enään” hän sanoi… itkin itseni uneen ja sen jälkeen asiasta ei puhuttu… Ei mennyt kauaa kun hän teki sen taas… muistan kuinka yritin olla itkemättä, tiesin että meidän pikkuinen kuulee ja tietää jos minun on pahaolla. Poistuin huoneesta ja kävelin keittiöön… en voinut itselleni mitää… epävarmuus tulevasta ja pahaolo petetyksi tulemisesta saivat minut lyyhistymään keittiön nurkkaan… itkin taas. itkin kauan eikä mieheni tullut luokseni, luulisi että siinä vaiheessa haluaisi yrittää toista lohduttaa mutta ei… palasin vuoteeseen ja aloin nukkumaan. seuraavana päivänä ei taaskaan puhetta tapahtuneesta, muistan sanoneeni että jos näin käy vielä en voi hänen kanssaan rakentaa yhteistä elämää.
Sen jälkeen oli vaihe kun uskon ettei hän pelannut, aloin olla viimeisilläni raskaana. Lapsen syntymän jälkeen en ajatellut enään että mieheni pelaa, kunnes koitti karu totuus… “olen pelannut taas”… syvä hiljaisuus… tunsin kuinka kaikki mureni alta, itkin. “ei tää ole niin paha” miten niin ei!! lupaukset rikotto, rahat pelattu. millä maksaa vuokra, millä ruokkia perhe? asiasta ei taas puhuttu. “tää oli oikeasti vika kerta, mä oon ollut niin tyhmä. anteeksi” anteeksi en kyllä voinut enään antaa… elämä jatkui. Käytin kaikki säästöni jotka olin säästänyt jos tarvitsemme lapsellemme jotain tai jos hän vaikka sairastuu ja täytyy käydä lääkärillä ja ostaa lääkkeitä. Enään tilillä ei ollut penniäkään. Yritin aina sen jälkeen laittaa säästöön rahaa, mutta kun mieheni on työtön ei ole kovin helppo alkaa säästää. lokakuussa huomasin että mieheni käyttäytyy oudosti… oletko taas pelannut kysyin, “en”. En uskonut mutta taas vaijettiin. Oletko maksanut vuokran? “en, en löydä pankki tunnuksia.” Epäilyt heräsivät. Marraskuu. Oletko nyt jo maksanut? “En ku en löytänyt vieläkään niitä”. Ehdotin että käydään yhdessä nostamassa rahat ja siirretään minun tilille. näin ei kuitenkaan ikinä käynyt. Kului pari viikkoa kun hän vihdoin myönsi pelanneensa rahat… kahden kuun vuokra ja ruokarahat sen sileän tien.!! en voinut uskoa häntä, miten hän pystyy tekemään sen vaikka tiesi että en voi hänen kanssaan enään jatkaa… Hän oli todella valmis uhraamaan suhteemme ja perheemme pelaamisen takia. Sanoin jos saat jostain rahat saat vielä tämän kerran anteeksi, mutta hoitoon on mentävä. Hänen isä lainasi meille reilu tuhat euroa ja sanoi että ei tule sitä uudelleen tekemään. uuden vuoden jälkeen aloin taas epäillä koska hän ei ollut saanut mukamas rahoja. Pyysin häntä soittamaan ja kysymään että missä ne viipyvät. Kävi mielummin paikan päällä ja väitti että asian käsittely kestää. Helmikuussa minulle tuli puhelu vuokran antajalta… Teillä on 1500€ rästissä!! mikäli ette pysty sitä lyhentämään tässä kuussa emme enään uusi vuokra sopimustanne joka päättyy viimeinen päivä… Ette voi tietää miltä tuntui… se tapahtui taas… ja nyt vielä voimme joutua asunnottomiksi piene lapseni kanssa, puhelussa tuli myös ilmi että jos näin käy he ottavat yhteyttä lastensuojeuun! voinko siis todella tämän kaiken lisäksi menettää myös kalleimman aarteeni? Minulla oli niin pahaolla kuin vain on mahdollista. Puhelun jälkeen mieheni sanoi että “torstaina tulee rahaa maksan sitten” Torstaina meidän piti mennä yhdessä maksamaan mutta hän unohti taas ne tunnukset… itkin ja rukoilin häntä maksamaan. “kyllä mä maksan, heti huomenna”. tuli huominen… joko maksoit kysyin, “en vielä” tunnukset olivat taas hukassa. niitä etsittiin ja etsittiin. Purskahdin itkuun… etkö halua enään tätä, mua ja perhe elämää? “haluan” no maksa sitten se tonni vuokraan. Hän tuli eteeni ja katsoi kyynelehtiviin silmiini suoraan sanoen " kyllä mä sen maksa, en halua menettää sua ja lasta… maksan heti kun se löytyy". Viikonloppuna ei kuulemma ollut väliä maksaa kun kuitenkin vasta maanantaina ne rahat liikkuisivat jonnekkin. Varmasti moni arvaa mitä hän oli taas tehnyt… hän myönsi sen taas, tuntui että tämä on se viimeinen isku… mistä saan rahat kasaan kun kukaan ei enään lainaa, syylisyys kalvoi sisintäni… kuinka olen päästänyt tämän näin pahaksi. En taaskaan pystynyt häntä heittämään ulos, olenko säälittävä kun toivon kokoajan että hän lopettaa sen. hänen äiti lupasi hommata sen rahan meille jos annan miehelleni vielä tämän yhden mahdollisuuden. päivä päivän jälkeen oloni oli kurjempi, kuukausi loppuu pian, menetänkö lapseni, entä asunnon, mitä tämän jälkeen. käskin hänen soittaa peliklinikalle ja hakea apua… hän ei pystynyt jotenka minä tein sen. saimme ajan jonne menisimme yhdessä. Puhelimeeni tuli viesti, 1000€ on nyt tililläsi, tunsin suurta helpotusta, en voi enään menettää lastani… vai voinko… mitä jos näin käy uudelleen. Päätimme että minulle tulee kaikki rahat ja minä hoidon kaikki maksut tästä lähtien. Kai tässä on vielä yritettävä, haluan kuitenkin että lapseni saa kasvaa myös isänsä kanssa. Kuitenkin suhteemme on muuten hyvä. Mutta mitenkä saada luottamus takaisin mitä ilman ei pysty olemaan suhteessa kenenkään kanssa?

Ikävä tarina, mutta hienoa että kerroit siitä meille. Jospa tämä herättelisi muitakin, sekä pelureita että läheisiä.

Itse olen kokenut vastaavan, mutta pelurina. Pidin “teatteria” yllä vuosia hieman toisin.
Pelasin lähinnä velaksi, koska en halunnut pelata talousrahoja, eli jäädä kiinni esim. vuokran maksamattomuudesta. Olihan pelaamisesta varmasti merkkejä, ja jäinkin kiinni vaimolle satunnaisesti, mutta en koskaan kertonut silloin koko totuutta. Lupasin aina lopettaa, ja että asia on kunnossa. Näinhän ei tapahtunut, en oikeasti halunnut lopettaa. Hän ei tiennyt juuri mitään todellisuudesta, salasin kaiken minkä vain voin. Elämä pyöri yhden ison valheen ympärillä, jonka vuoksi valehtelin myös muissa asioissa äärettömän paljon.

Tiesin kyllä jo vuosien ajan, että minulla on ongelma. Yritinhän jatkuvasti lopettaa, en kuitenkaan todellisuudessa tosissaan. Pitkään elin harhassa, että kuittaan velkani, ahdistukseni ja laitan elämäni kuntoon, kun saan sen ison voiton. Silloin lopettaisin.

Vaikka matkan varrella sainkin voittoja, joilla olisin maksanut velkani ja aloittanut “puhtaalta pöydältä”, käytinkö niitä tilaisuuksia hyväkseni? En. Voitot vain lisäsivät pelaamistani ja panokset kasvoivat. Olin asian kanssa yksin, en voinut puhua vaimolleni, vaikka hän olisi varmasti kuunnellut. Aloin masentua, päässäni pyöri hulluja ajatuksia joilla päästä peleistä irti.

Lopulta yksi päivä jälleen vaimo arveli/tiesi minun pelanneeni. Ensin kiistin kaiken, kuten ennenkin. Hetken mietittyäni tajusin mitä minun pitää tehdä. Tajusin, että minun on lopetettava salailu ja valehtelu. Kerroin kaiken, aivan kaiken. Vihdoin myönsin olevani heikko, ja tarvitsevani apua. Aloitin olemaan täydellisen rehellinen. Ymmärsin vihdoin mahdollisuuteni, tuntui kuin olisin kantanut sadan kilon reppua vuosia ja nyt sain sen selästäni pois. Annoin verkkopankkitunnukset ja luottokorttini pois. Luottamus meni, mutta se on rakentunut pikkuhiljaa uudestaan. Olen saanut oikean mahdollisuuden. Ennenkaikkea, kuljen päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan, pelaamatta. Jokainen päivä uusi, yhtä tärkeä päivä. 475 päivä on menossa tätä uutta polkua kulkien.

Yritän viestiä sitä, että miehesi pitää itse myöntää tarvitsevansa apua ja todella tarkoittaa sitä. Tämä on täysin henkilökohtaista, koska on “valmis” siihen muutokseen mitä tämä todellisuudessa vaatii. Olen vertaisryhmissä nähnyt monia tapauksia, ja täällä Valtissakin - jokaisella kestää oman aikansa ennenkuin on valmis todelliseen muutokseen.

Toivon kaikkea hyvää sinulle ja teille. Toivottavasti miehesi ottaa asian tosissaan!

Se oli suurin syy miksi tänne kirjoitin… jos siitä voisi olla jollekkin apua. en todella toivo kenellekkään tällaista.
Olen sinusta ylpeä! on rohkeaa tehdä niin kuin teit, uskalsit tehdä sen mitä moni ei tee eikä tule tekemään. Teillä on varmasti ollut vaikeaa. Meillä ei asioista paljoa puhuta… lähinnä puhumme tästä kun käymme klinikkalla. voin kertoa että tämä syö sisintä ja kovasti syökin. Mieheni on todella huono puhumaan, usein tuntuu että hänet tulisi juottaa puhumaan koska silloin harvoin kun hän juo, osaa hän myös puhua.
Kyllä tämä kiristelee hermoja, tuntuu etten tunne enään itseäni kun tiuskin päivästä toiseen. Tämä ei ole todella minun tapaista, en edes osaa riidellä… liian kilttiä sorttia siis. Tämän takia tunnen myös osa syylisyyttä, jotenkin tunnen että sallin tämän pelaamisen. Onneksi se on nyt poikki ja todella toivon että on pysyvästi.
Mielestäni on hienoa jos olette saaneet elämän taas raiteilleen, toivon teille kaikkea hyvää! (:

Tuo tarinasi on niiiiin tuttu. Meillä peliongelma ilmeni, kun olimme olleet yhdessä vajaan vuoden. Ensin tosin luulin, että ongelma koskee vain Aapelin ilmaispelejä. Myöhemmin ilmeni että hän pelaa myös rahaa. Alkuun summat olivat pieniä, eivätkä juurikaan vaikuttaneet arkeemme. Olihan mies työtön ja minä kotona lasten kanssa, joten kun hänelle tuli rahaa maksatin ensin laskuja ja sen jälkeen yhdessä ruokakauppaan, loput sitten hävisivätkin tililtä mystisesti. Aikaa kului, mies opiskeli uuden ammatin ja pääsi töihin. Palkkapäivinä hän edelleen maksoi laskuja, valvojan silmän alla ja sit sinne ruokakauppaan. Kuudennen lapsemme synnyttyä mies kävi yksin ruokakaupassa, ruokakauppa reissuilla kului aikaa joskus jopa 6 tuntia. Hän ei vastannut puhelimeen… Kotiin tullessa hän oli joko hävinnyt kaikki rahat ja oli kuin persiille ammuttu karhu tai sitten oli voittanut ja elämä oli kuin unelmaa. Näistä reissuista alkoi tulla enemmän sääntö kuin poikkeus ja sanoin ettei homma onnistu enää. Joko lähtee ukko tahi sitten pankkikortti. Riitojen ollessa pahimmillaan hän vihdoin suostui katkaisemaan pankkikortin. Uskoin että se auttais asiaa. Paskanlatvat. Jonkin aikaa meillä meni hyvin ja pelaaminen pysyi aisoissa, sitten himo kasvoi liian suureksi ja hän hommasi taas kortin. Niitä paskoja hetkiä pelien parissa on paljon, mutta etenkin tämä seuraava viime kesältä on jäänyt mieleeni liiankin hyvin: Meillä oli tulossa kahden muksumme synttärit ja olin leiponut osan jo valmiiksi. Juhla-aamuna aloin tekemään kakuntäytettä ja totesin ettei kananmunat riitä. Mies hövelinä lupasi hakea niitä lähikaupalta, jonne matkaa oli 500 metriä. Aikaa kului ja kului, eikä miestä saati kananmunia näkynyt ei kuulunut. Koetin soittaa, ei vastausta… Odottelin vartin, ei mitään… Koetin taas soittaa, ei vastausta. Soitin vanhimmalle pojalleni ja kysyin olisiko hän ostarilla. Poika oli ja sanoi isin menneen suoraan pubin puolelle pelaamaan eikä suinkaan sinne kauppaan. Pyysin poikaa sanomaan isälle, että todella tarvitsen ne kananmunat. Isäpä ei ollut vastannut pojalle mitään vaan oli kävellyt automaatille, nostanut lisää rahaa ja mennyt takaisin pelaamaan. Pyysin pojan kotiin katsomaan nuorempia ja lähdin itse hakemaan ne kananmunat. Ensin kävin hakemassa mieheltäni asuntomme avaimet ja toivotin hänet alimpaan helvettiin. Kyllähän hän sitten hiippaili häntä koipien välissä kotiin. Sanoin ettei tämä voi jatkua ja hänen on haettava apua. Hakihan hän, lopulta… Mieheni kävi pari kertaa terapeutilla, minä kävin pari kertaa terapeutilla ja sitten olisi ollut se yhteinen aika… En tiedä soittiko terapeutti koskaan sitä aikaa, vai sanoiko mieheni ettemme tarvitse sitä, emme kuitenkaan koskaan menneet yhteiseen tapaamiseen. Minulle mieheni sanoi ettei sieltä kukaan koskaan soittanut. Olimme jo pidempään etsineet taloa maalta ja vihdoin löysimme sen. Vahingoista viisastuneena, kaikki on nyt vain minun nimissäni, vain minä maksan laskuja. En tiedä tuntuuko miehestäni pahalta, kun hän on tavallaan vieraana omassa kodissaan, mutta muutakaan vaihtoehtoa hän ei ole minulle jättänyt. Minun pitää olla varma ettei hän pelaa meiltä asuntoa, autoa, elämää… Tehköön omalle elämälleen mitä haluaa, mutta minun ja lastemme elämän olen päättänyt turvata. Maalle muuton jälkeen elämä oli onnellista, oli puuhastelua ulkona, mies kävi metällä ja hommaili lapsien kanssa, hän ei pelannut. Koiramme sai pennut ja “ylimääräistä” rahaa alkoi tulla pentujen myynnistä. Näistäkään rahoista hän ei pelannut kuin 200 euroa, tosin silloinkin piti käydä ruokakaupassa, no eipä käynyt ei. Luulen ettei hän edes halua päästä ongelmapelaamisesta eroon. Meillä ei ole olemassakaan luottamusta raha-asioissa, eikä sitä koskaan tule olemaankaan. Vanhempani, ystäväni ja osa mieheni ystävistä tietää peliongelmasta. En ole salaillut asiaa, vaikka mieheni niin toivoisikin. Jos en saa purkaa tätä paskaa läheisilleni, en todennäköisesti olisi enää tässä. Ja koska läheiseni tietävät, olen näin turvannut minun ja lasteni elämän, jos oikein tiukkapaikka tulee, apu on lähellä. Kohta ollaan menty vuosi, niin että minä olen vastuussa kaikesta ja ehkä olemme menossa parempaan tai sitten tämä on taas vain haaveitani paremmasta…

Jaan tähän oman kokemukseni peliongelmaisena. Olen elänyt kuluneen kymmenen vuotta parisuhteessa, josta ensimmäiset viisi vuotta peliongelman orjuuttamana. Käytin sumeilematta hyväksi vaimoni hyvyttä. Sain kaiken mahdollisen anteeksi, vaikka loputtoman monet kerrat pelasin perheemme kaikki rahat. Väillä varastin vaimon pankkikortin, höyläten tilin tyhjäksi. Valehtelin että automaatti imaisi kortin, vaikka todellisuudessa kortti oli minulla. Vaimoni tilasi uuden kortin, jonka minä taas varastin. Lisäksi lukemattomia kertoja haaskasin meille muutenkin tärkeitä rahoja, kuten takuuvuokria, vuokra rahoja jne. Silti vaimoni aina jaksoi ymmärtää.
Tänään tiedostan toisaalta sen, että vaimoni väärällä tavalla mahdollisti pelaamistani pitkään, mutta toisaalta tiedostan myös sen, että ilman häntä, en olisi tätä kirjoittamassa. Eli asioilla on aina kaksi puolta.

Olen kulkenut kuluneen kohta viisi vuotta vertaistukiryhmässä, samalla hoitaen itseäni kyseisen ohejlman avulla. Opetellen päivä kerrallaan olemaan rehellinen itselleni ja sitä kautta toisille. Menetetty luottamus rakentuu hitaasti, mutta tänään meillä parisuhde perustuu moleminpuoleiseen kunnioitukseen, rehellisyyteen ja luottamukseen. Eli kaikki on mahdollista, niin kauan, kun on pelaamatta.

Ohessa linkki blogiini, jossa olen käsitellyt elämääni jo jonkin aikaa:Toinen mahdollisuus: Oma tarinani

Käy tutustumassa taipaleeseemme. Huomaat, että ihmeitä tahtuu, kun jaksaa uskoa niihin.

Kävin Kaaleppinen lukemassa blogiasi ja kokemuksesi antoi edes vähän toivoa siitä että ehkä mekin vielä selviämme tästä paskasta hengissä. Aion luetuttaa näitä juttuja myös miehelläni, jospa se herättäisi jotain ajatuksia hänen pelihimonsa voittamiseksi.