Olen lukenut jo vuosia tätä palstaa taustalla ja saanut hirvittävästi voimaa, vertaistukea ja viisaita sanoja teiltä läheisiltä. Nyt on tullut aika kypsäksi ja olen ottanut eron omaan päihteilijääni. Ja nyt edessä on se kaikista vaikein osuus, kuinka myös pysyn erossa? Herkkänä yksinäisenä hetkenä eksä helposti luikertelee elämään takaisin saastuttamaan minun ja lasten elämää. Niin on tehnyt aikaisemmin. Tai siis minä olen sen antanut tapahtua. Päihdehistoriaa miehelläni on takana toistakymmentä vuotta. Näennäisesti apua hakenut välillä mutta ei oikeasti tunnu tekevän asian eteen mitään, vaikka kuka kuinka tukisi. Toisin sanoen ei sisimmässään taida apua haluta eikä irti päästä.
Motivaatio on minulla nyt kohdallaan ja olen tosissani saanut mittani täyteen. Haluan pelastautua, pelastaa edes itseni ja lapset tämän kaiken saasteen ja myrkyn keskeltä, jossa kaiken keskipisteenä on sekaisin örveltävä työtön mies. Yhteydenpitoa en kokonaan voi katkaista, lasten takia.
Kertokaa neuvoja kuinka pidän pääni ja oman elämäni, enkä sorru uskomaan miestä ja ottamaan takaisin jos ja kun hän tulee taas minulle lupaamaan kuuta taivaalta.
Asioiden kirjoittaminen auttaa ainakin kahdella tapaa eli jäsentää itsellesi asiaa ja auttaa sinua muistamaan todellisuuden kun aika kultaa muistot ja päihteilijä haluaa sinut takaisin.
Mielestäni erossa pysymiseksi pitäisi omassa elämässä olla ja/tai omaan elämään hankkia voimaannuttavia asioita - uusia ihmissuhteita ja syventää vanhoja, harrastuksia, työelämässa uusia haasteita - mitä tahansa, mikä suuntaa Sinua pois alkoholistista. Oon itse vuosien mittaan ihan erakoitunut, joten ei ole helppoa, mutta ei ole mielestäni muuta tietä kuin saada jotain parempaa alkoholistin mittaisen aukon tilalle. Ennen kaikkea positiivisia ihmissuhteita. Vaikka vapaaehtoistyössä mummujen seurana yms. ensi alkuun, tapaisi ainakin muita ihmisiä. Mikä nyt kenellekin on voimaannuttavaa ja suuntaa elämää pois alkoholistista.
Niin vielä niistä herkistä yksinäisistä hetkistä: olisiko mahdollista järjestää elämää niin, että yksinäisiä hetkiä olisi aika minimissä. En tarkoita, että pitäisi ahtaa elämä äärimmilleen täyteen kaikkea muuta, mutta mitä vähemmän herkän surkeaa yksinäistä oloa sen parempi. Ja pahojen paikkojen varalle olisi hyvä olla jokin suunnitelma, että mitä tehdä silloin. Leipoa kakku, soittaa Al-Anon tukihenkilölle, mitä tahansa, mikä vie pahan paikan yli. Näin minä sen aattelen - itse olen aivan surkea päästämään irti, mutta ehkä minäkin joskus edistyn.
Sama tilanne. Irtiotto on tehty. Yksinäisyys on kamalaa, mutta ikävöin sitä haavetta, joka ei toteutunut. Sitä perhettä, joka särkyi. Irtaantuminen oli niin voimia vaativan tien päässä, etten takaisin käänny. Alkoholisti valitsi tiensä hänkin. Heikolla hetkellä auttaa kerrata mielessään kaikkia tapahtumia ja syitä, jotka tähän johtivat. Valitsisinko jatkaa samaa rataa, vai ottaa askeleen, ensin yksinäisiin hetkiin ja siitä edelleen kohti kaikkea, mitä elämässä vielä on edessä. Sen tiedän, mitä taakseni jätän. Voimia!
Täälläkin yksinäisyys vaivaa, eksä pyörii mielessä vaikka emme ole edes nähneet emmekä olleet yhteydessä. Saan itseni kiinni miettimästä mitä hän tekee tällähetkellä tai missä on. Silti ei ole toistaiseksi tehnyt mieli tarttua puhelimeen. Olen lukenut paljon kirjoja ja lehtiä, kuntoillut ja katsonut televisiota. Seuraa tai juttukaveria on vaikea saada, joten yritän saada muilla tavoin ajatukseni muualle.
Vaikka ikävä vaivaa, minulla on parempi olla. Ja uskon että päivä päivältä helpottaa, sydämessäni tiedän olevani nyt oikealla polulla.
Moikka ja voimia! Minua myös aluksi vaivasi yksinäisyys todella paljon! Edeelleen joskus vielä nykyisinkin mutta kuten sanoit joka päivä on vähän helpompaa. Listaan tähän juttuja jotka ovat minua auttanee. Osa oli jo tuolla aiemmin jo ehkä mainittunakin. Lauseet ovat jostain syystää vähän käskymuodossa vaikka en en asioita niin tarkoitakaan.
Kirjoita ylös miksi halusit eron. Kirjoitettuun on helppo palata aina myöhemmin muistelemaan asioita kun mieli alkaa kuultamaan muistot.
Mieti miksi ansaitset uuden, päihteettömän elämän. Mitä parempaa siinä on vanhaan verrattuna pitkällä aikavälillä.
Älä vertaa elämääsi muiden elämään.
Yritä löytää elämästäsi jotain hyvää aina välillä ja olla siitä kiitollinen.
Tee pieniä, uusia asioita vaikka ne voisivat tuntua joskus hölmöiltäkin. Itse kerroin omassa ketjussani (Mietteitä itsestä ja kumppanista), että kesälomalla kun olin surullisimmillani päätin pitää koirani lempipäivän…uimme ja herkuttelimme ja hemmottelin häntä erityisesti. Muiden ilhaduttamisesta tulee itsellekin usein hyvä mieli.
Suunnittele vapaa-ajalle jotain pientä tekemistä. Minulle esimerkiksi viikonloput tuntuivat hyvin yksinäisiltä ja pitkiltä aikaisemmin. Nyt parin päivän vapaa ei tunnukaan niin pahalta kun ajattelen, että pidän leffaillan, siivoan saunan ja paistan lättyjä viikonloppuna.
Hemmottele itseäsi.
Lue muiden kokemuksista.
Ota yhteyttä muihin ihmisiin ja pyydä vaikka lenkille tai kylään. Minua ainakin eheyttää kun saan olla muiden ihmisten kanssa.
Minä rimpuilin irti suhteesta irtioton jälkeen vielä pitkään, "retkahdin"monta kertaa takasin. Oli tuskallista. Hyvin lyhyitä onnea muistuttavia hetkiä ja hyvin paljon ahdistusta, pelkoa, masennusta ja epätoivoa. Oma itsetunto meni siinä rievuksi, onko sitä aina valmis kokeilemaan uudestaan kun toinen vähänkin suputtaa lupauksia mitä tietää minun haluavan kuulla…
Mulla pelastus oli itseni hoitaminen. Kävelin terapiaan jossa pitkästä aikaa pohdin itseäni enkä toista ja hänen pelastamistaan. Mikä minä olen, mitä minä oikeasti haluan elämältä. Miten mun elämäni on mennyt, olenko oppinut itselleni haitallisia käyttäytymismalleja joita toistan jatkuvasti elämässäni (lapsena nuorempien sisarusten äitinä toimiminen, parisuhteissa liika huolehtiminen ja holhous). Minä tein tuota terapiassa, mutta yhtä hyvin varmaan puhua voi hyvälle ystävälle, kirjoittaa asioita ulos ja lukea kirjoja joiden avulla oivaltaa asioita omasta elämästä. Tarve puhua pois kaikki tuska ja syyllisyys oli kova. Mutta se oli kuin kuonaa jonka kun sai ulos olo alkoi helpottaa. Alkoi nähdä hyviä ja kantavia asioita itsessä ja elämässä. Sitten jossain vaiheessa terapiaa minulta kysyttiin millaisen miehen haluaisin vierelleni, ja tuotakin aloin miettiä: en ainakaan sellaista joka herättää hoivavietin liian lujasti, mieluummin turvallisen johon voi itsekin joskus nojata… HUps, sitten tupsahti lähelle mies joka näytti täyttävän nuo toiveeni, ja vielä ihastui minuun. Nyt sitten tutustutaan toisiimme ja hirmu hyvältä tuntuu.
Minun tarinassa on siis tälllä hetkellä onnellinen loppu vaikka tarinahan jatkuu vielä pitkään ja monenlaisia käänteitä varmasti vastaan tulee. Minusta mulla tärkeintä on ollut tuo “itsetutkiskelu”: omien tunteiden tunnistaminen muttei välttämättä aina sen ensimmäisen tunteen mukaan toimiminen, itseymmärrys: taju kuinka helposti historia alkaa muokata myös tulevaisuuttani, tuossa joudun olemaan erityisen tarkka uudessa suhteessa etten pilaa sitä vanhojen pelkojeni ja haitallisten käyttäytymismallien kanssa, ja terve itsekkyys: vaikka kuinka haluaa lähimmilleen hyvää on huolehdittava siitä omasta hyvästä olosta myös, se ei ole muilta pois vaan lisää muille kun pysyy itse hyväntuulisena ja onnellisena. Huolehdi itsestäsi, arvosta itseäsi. Ja siedä ne alun yksinäisyyden ahdistavat ja masentavat tunteet, helpommalla pääset kun et ala soutamaan ja huopaamaan liian kauaksi aikaa, se on vahingollista sinulle itsellesi ja sinun läheisillesi. Voimia
Minäkin olen retkahtanut useita kertoja suhteeseen takaisin. Aikaisemmin olen toivonut että eksä oppii jotain eron aikana, tajuaa mitä menettää ja muuttaa tapansa. Lupauksia onkin alkanut satelemaan ja minä olen ollut onneni kukkuloilla ja avosylin ottanut takaisin muuttuneen miehen. Muutos ei ole kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ja lupaukset on aina rikottu. Nyt Ajattelen että tämä on lopullinen ratkaisu eikä paluuta ole.
Välillä suren eksän puolesta. Mietin mitä hän menettää ja mietin miltä hänestä tuntuu kun tajuaa mokanneensa. Typerää! Se suru ja kipu tuskin on mitään verrattuna niihin kyyneliin mitä olen näiden vuosien aikana vuodattanut hänen vuokseen.
Kuitenkin aina kun ajatukset karkaavat häneen koitan ajatella jotain muuta. Ehkä terapiasta olisi minullekkin apua ja tukea pysyä päätöksessäni.
Minäkin retkahtelin. Useamman vuoden. Lopetin rakkaan urheiluharrastukseni heti puolen vuoden seurustelun jälkeen ja lihoin vuosien mittaan 10 kiloa. En jaksanut enää palata treenistä kotiin katsomaan sihahtelevia oluttölkkejä ja nousuhumalaista miestä, enkä kuunnella epäilyjä siitä, olenko ehkäpä käynyt vieraissa kun niin onnellinen ja iloinen olen. Kuulinkin sitten päivänä eräänä sohvan perukoilta olutharrastajalta muuttuneeni läskiksi reppanaksi. Lienevät olleet totuuden sanoja.
Nyt, kun irtiotto on viimeinkin totta, olen saanut harrastukseni takaisin ja se nautinto hien valumisesta, fyysisen rasituksen nautinnosta ja alati lisääntyvästä jaksamisesta on niin paljon parempaa kuin oluelle löyhähtävä muka-läheisyys (= ne hyvät ajat). Monin verroin parempaa. Hassua tuo ”retkahtelu”-sana, kun melkein vastaavia tuntemuksia voi lueskella tuolta lopettajien puolelta. Ilmeisesti me almat olemme alkoholi(sti)riippuvaisia puolisoidemme kautta. Ja kyllä, alkuun laskin päiviäkin.
Salvia,
Olipa nasevasti sanottu!
Olen itse vaiheessa, joss irtaantunut monen rikotun lupauksen jälkeen. Nyt kun lähdin ja rakennan omaa elämääni, hän laittaa itkuisia viestejä. Että kuinka manaa sitä, että ei ymmärtänyt arvostaa ja nyt sitten kaikki mennyt. Silloin ei kuunnellu kuulemma. Mistähän sitä ymmärrystä nyt sitten olisi tulossa?
Vain teot merkitsevät, sanoilla ei ole enää painoa. Teotkin vain ne joita tekee itselleen, ei muille. Että hänkin panostaa itseensä, silloin on oikealla tiellä. Rakkauden valoilla yritetään vain saada tpinen taas lähelle, itse muuttamatta mitään käytöksessä.Suloistahan se on, ja tehoaa. Suurin osa meistä kun orjallisesti uskoo ja ottaa takaisin. Tottakai hän rukoilee, hänellähän on vain saavutettavaa. Rukoilu ja anelu on hänelle pieni hinta siitä, että saa pitää, mitä haluaa ja luopua ei tarvitse mistään.
Meillä ennen lapsia välissä oli parivuotta ilman mitään yhteydenpitoa. Sillointällöin näimme kaupassa tms. mutta eksä oli kurjassa kunnossa melkeen aina, emme edes tervehtineet. Sydäntä särki nähdä hänet siinä kunnossa ja odottelin suruviestiä vain. Sitten tapasimme kerran työn merkeissä, hän oli ihan omin avuin irtaantunut ja minä uskoin että nyt on lopullinen muutos tapahtunut! Palattiin yhteen pikavauhtia, sillä eihän suhteemme rakkaudettomuuteen päättynyt aiemmin. Päätimme perustaa perheen ja olin onnelisempi kuin koskaan. Täysin raitista elämää kesti 1,5 kk ja taas sama paska palasi hiipien takaisin elämään. Olin jo sokeasti koukussa. Siinä vaiheessa olisi pitänyt lähteä mutta päinvastoin suljin silmäni ja tuudittauduin ajatukseen että nyt yhdessä voitamme sen pedon, että kun olen mukana tukemassa niin onnistuu.
Päiviä olen laskenut minäkin. Toistaiseksi eksä ei ole ottanut yhteyttä, hyvä niin! En tiedä mistä löytää voimaa vastustaa juurikin noita itkuviestejä. Täytyy pysyä vain kovana eikä ajatella miltä hänestä tuntuu, ei hänkään ajattele kuinka paskalta minusta tuntuu. Totta Himmu, eksällä ei ole mitään menetettävää jos yhteen palataan. Tuota en ole aiemmin tajunnutkaan!
Ja salvia, olen miettinyt kovasti olenko läheisriippuvainen. Kun olen niin monesti ottanut eksän takaisin ja sietänyt kaiken. Olen muutenkin sen luontoinen että ajattelen paljon käytöstäni että miellyttäisin muita ja laitan muiden hyvinvoinnin omani edelle. Myös sukulaisuus ja ystäväsuhteissani teen tätä samaa. Pahin pelkoni on että loukkaan jotakuta. Hölmöä, kun kaikkia ei voi miellyttää. Vai onko tämä vain huonoa itsetuntoa, joka on polettu näiden vuosien aikana pohjamutiin että olen ajatellut ettei itselläni niin väliä? Siinä tapauksessa onneksi on lapset, sentään heidän etuaan on kai tervettäkin ajatella ennen omaani.
Olen itse juuri tällaisessa tilanteessa. Vuosien eroyritysten, pettymysten ja monen mutkan kautta olemme nyt lapsen 12 v kanssa asuneet kahdestaan lähes vuoden. Tätä ennen olen käynyt varmasti läpi kaikki vaiheet, tunnetilat ja räpiköinnit mitä useimmat täällä. Nyt on helpompi elää ja hengittää, voi tehdä omat päätökset ja suunnitelmat, lapsella voi käydä kaverit yökylässä eikä tarvitse varpaillaan olla että mitkä tuulet tänään puhaltaa… mutta rakkauden illuusion edessä olen yhä melko voimaton, olen typerän monesti päästänyt exän livahtamaan takaisin lähelle, nämä tuhoon tuomitut yhdessäoloyritykset palauttavat nopeasti tutun ahdistuksen ja epäselkeyden, ja pakko repäistä itsensä kokonaan taas irti, toinen kyllä mielellään roikottaisi saatavilla… vaikea itsekin käsittää suht järkevänä miten vaikea sydämen on päästää irti vaikka pelkkiä onnen homeisia murusia on tarjolla
Juuri nyt olen saanut kuulla taas lupauksia paremmasta tulevasta. Ja sortunut niitä uskomaan. Tunnen itseni aivan totaaliseksi idiootiksi, vaikka tällähetkellä kaikki onkin mallikkaasti, vielä. Vaan kauanko sitä kestää ja milloin opin! Järki ja tunteet ei käy käsikädessä. Tunteet sanoo, entä jos tälläkertaa tämä onnistuukin. Järki käskee juosta.
Tässä yksi “vieras” joka on lukenut ahkerasti plinkkiä tämän vuoden. Takana reuhtominen irti parisuhteesta, joka parhaimmillaan oli elämäni paras, syvä yhteys niin monilla osa-alueilla, henkisesti ja fyysisesti. Sitten pitkiä miehen ryyppyputkia joista esim. viime kesä oli yhtä maanpäällistä helvettiä .Toipui työkuntoiseksi, retkahti syksyllä taas kamalaan parin viikon putkeen, oli kolmisen kuukautta antabuksella ja minun, sinisilmäisen naisen mielestä kaikki oli hyvin kunnes aivan varoittamatta tämän vuoden alussa retkahti putkeen joka jatkuu yhä. Työnsä hoitaa (ilmeisesti) mutta viiniä menee kolmisen pulloa illassa, ja Ketipinor-lääkettä kuuri siinä sivussa. Ylipainoa, sydänongelmia, stressiä - siis kävelevä aikapommi.
Emme asuneet yhdessä eikä ole yhteisiä lapsia joten käytännön järjestelyjä ei ole, kunhan saisin tämän kurjan sydämeni irtoamaan lopullisesti, kaksi viikkoa siten tein sen eron mutta olen retkahdellut takaisin. Viimeksi maanantaina. Ihan kiva puhelinkeskustelu, mutta seuraavana iltana tuli herätys; känninen huutaa tuskaansa ja ahdistustaan, kuolemanpelkoa ja yritän tyynnyttää. Viimeinen niitti jaksamiseeni tuli, kun sanoin että hänen tulisi mennä a-klinikalle. “Sinä olet nyt mun a-klinikkani” totesi mies. Silloin aukeni silmät, olen ilmainen terapeutti ja koska kuuntelen, oikeita käytännön aputoimia ei tarvita. On ennen käynytkin a-klinikalla, mutta nyt ei lääkäri enää uskonut paranemispuheita. Eikä raittius onnistu kuin antabuksella, josta sitten lipsuu tarvittaessa.
Miksen osaa päästää irti? Olen tukenut, ymmärtänyt, nalkuttanut ja kirjoittanut monet kirjeet suoraa tekstiä. Mies ei ole mulle suoranaisesti ilkeä koskaan, mutta syyllistää henkisesti (kun ei asuta yhdessä, juo yksinäisyyteen ja milloin mitäkin.)
Eilen siis laitoin viimeisen viestin, että poistelen yhteystiedot ja jatkan elämääni. Olen työttömänä, joten aikaa on ihan liikaa pohtia näitä, vaikka koitan lenkkeillä ja tehdä kaikkea puuhaa. Ja kun tiedän niin hyvin, että ihmeparantumisia tässä taudissa ei juuri ole ja herralla puuttuu tahto ja pitkäjänteisyys niin eihän tämä hyvältä näytä. Siinä toissailtaisessa känni-kuolemanpelossaan laittoi tekstarin että “muru mä en elä enää kauaa” - en voinut muuta kuin vastata että “sitä minäkin pelkään tuolla menolla.” Se vähän hiljensi, en silittele päätä ja olen, kuten mainitsn, kirjoittanut viesteinä kaikki ahdistukseni ja hänen sekavuutensa ja harhansa, jos nyt sitten olisin tehnyt tarpeeksi.
Kuolisi vaan tämä rakkaus pois…
^tuo äskeinen viesti on minun tekstini, ja teinkin siitä oman otsikon “tuttu tarina minun näkökulmastani” etten sotke tätä ketjua. Anteeksi aloittelijan häiriköinti, tuon jutun voi poistaa mikäli mahdollista.
Auttaisiko sinua yhtään se ajatus, ettet voisi häntä parantaa, jos hänelle olisi syöpä? Ainoa mitä voit tehdä, on juuri tuo - ohjata sinne, missä apua voi saada.
Ei meistä ole lääkäreiksi eikä terapeuteiksi. Me olemme vain ihmisiä, jotka yritämme elää omaa elämäämme ja meillä on oikeus sanoa ettemme jaksa enää yrittää heidän puolestaan elää heidän elämäänsä.
Kun lukee tuota tarinaa miehen retkahteluista, ja siitä että olet hänen a-klinikkansa, niin varmasti oikea tapa on nyt jättää hänet toipumaan ja etsimään apua muualta.
Mutta, tuo kun olet huolissasi omasta retkahtelustasi tunnetasolla. Voisiko se rakkautesi säilyminen johtua siitä, että huomaat sen että mies ei todellakaan retkahtele pahuuttaan tai ilkeyttään, vaan hän on alkoholisti, ja siis ei pysty hallitsemaan tilannettaan.
Eihän alkoholistia ole kielletty rakastamasta. Mäkin tiedän miten kultainen ihminen siellä alkoholismin alla voi olla, ja siitähän tulee iso ristiriita kun pitäisi “kuolettaa rakkaus” vaikka siihen ei ole periaatteessa aihetta.
On vain kuoletettava se huolenpito ja käytännön tasolla alkoholistin kanssa asioiminen KUN HÄN JUO eikä ole toipunut ollenkaan. Mutta rakkaus, miksi sen pitäisikään kuolla koskaan?
Minulla ei ole enää sellaista tunnetta, että alkoholistia ei saisi rakastaa. Onhan mulla tunteisiini oikeus!
Häntä nimenomaan pitääkin rakastaa sellaisena, kuin se hänen kuoren alla oleva ihminen ansaitsee. Mutta rakkauden työ käytännössä on sitten se, että irrottautuu hänen sairaudesta ja ongelmista, eikä puutu hänen alkoholismiin millään lailla vaan antaa ammattilaisten huolehtia siitä puolesta. Yhteyden pidon lopettamiseen on kans oikeus.
Cricketin syöpävertaus on hyvä, tässä kun olen tätä alkoholismia kantapään kautta opetellut niin oon huomannut, kuinka pintapuolisesti olen aiemmin asioista tiennyt. Sairaushan se, pahinta laatua, kuten syöpäkin voi olla.
Ja joo, rakkauden ei tarvisi kuolla kun vaan nämä tunteet tasoittuisi. Ja osaisin päästää irti. Nyt olen pari päivää taas ollut erossa ja joudun aina välillä perustelemaan itselleni etten kysele perään. Kun kerran laitoin viestin, että en ole yhteydessä niin en voi koko ajan sortua - sitä olen tässä parin kolmen viime viikon aikana jo tehnyt tarpeeksi.
Meillä oli aina kovin kiinteä yhteys, mies laittoi päivässä monta viestiä ja soitteli, ja siksikin tämä on tyhjää. Mutta viime aikoina viestit on olleet minä-minää. Onko tää holisteille tyypillistä, niin varmaan? Laittaa kuviaan mulle, kuvia ruoka-annoksistaan, tekemisistään…jotenkinhan se on hellyttävää mutta tässä tunnemylläkässä tunnen olevani vain katsomo, yleisö hälle.
- sitä olen tässä parin kolmen viime viikon aikana jo tehnyt tarpeeksi.