Hei kaikille! Löysin palstalle aivan sattumalta, kun etsin apua ahdistukseeni. Tiedän, ettei kukaan muu voi minun puolestani päätöksiä tehdä, kuin minä itse. Eikä kukaan muun mieheni juomista lopettaa, kuin hän itse. On vaan pakko päästä purkamaan ajatuksia.
Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä kolmisenkymmentä vuotta, lapset ovat lähtemässä kotoa. Alkoholi oli iso osa lapsuuttani ja päätin, etteivät lapseni tule samasta koskaan kärsimään, eivätkä lapset mua koskaan humalassa nähneet tai pelottavaa aikuisten örvellystä. Mies vaikutti olevan asian kanssa ok, toki joi, joskus tosin reippaastikin. Absolutisti en ollut itsekään, mutta en ikinä ollut humalassa lasten nähden, jos nyt muuallakaan 
Kun ruuhkavuodet loppuivat, alkoholi sai isomman sijan talossa. Miehelle ei riittänyt enää esim kerran pari kuukaudessa, vaan kohta oltiin joka viikonloppu -mallissa. Veikkaan tosin alkoholin olleen isossa osassa aiemminkin, mutta jouduin työn vuoksi olemaan välillä pois kotoa, joten niistä hetkistä en tiedä.
Kaiken ‘kruunasi’, kun en yhtäkkiä päässytkään enää kävelemään kunnolla ja sain MS-diagnoosin, sekä jouduin työttömäksi firman yt:iden kautta. Silloin muuttui myös kotielämä täysin. Olinkin yhtäkkiä koko ajan kotona, mieheni mukaan ‘kontrolloimassa häntä’. Hän oli juonut jo joskus aiemmin viikollakin, nyt se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Hän käy töissä, mutta kännien vetäminen onnistuu viikollakin etätöiden ansiosta. Ja syitä löytyy. Vaimo on aina vittumainen, tai jollei uni tule viel 01:30 tai klo 05:00, voi hyvin hakea sitä pullon ja pelaamisen kautta.
Pääsen liikkumaan vielä kävellen, mutta huonosti ja tarvitsisin todella apua. Joudun silti tekemään kaiken. Hoitamaan kodin, kaupassakäynnit, ruuanlaitot, pyykit, pihahommat onneksi avustajien avulla, pankkiasiat, vakuutukset…you name it.
Ja annas olla, kun perjantai tulee. Muut huutavat facessa, miten ihanaa on kun on perjantai ja minä taas ahdistun ja odotan sunnuntai-iltaa. Meillä alkaa isännän oma viikonloppu, milloin hän tekee mitä haluaa ja mihin mä en kuulu. Itse en enää juo kotona, en avaa pulloa ees hyvän ruuan/synttäreiden/hääpäivän kunniaksi, koska se triggeröi heralle kännit. Yhtä lasillista ei tässä talossa voi edes ottaa. Lasillinenkin on mukillinen.
Mä olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta perjantait ja yleensä myös lauantait yksin alakerrassa, koittaen suggestoida itseni nukkumaan. Mähän en saa mieheni mukaan nukuttuakaan, koska pitää kontrolloida häntä. On asiassa varmaan totuuskin, koska kun hän välillä menee ympäripäissään tarpeilleen milloin mihinkin, minä olen se joka siivoaa. Tosin viimeksi sai siivota oksennuksena itse ja päätin että niin saa jatkossakin. Lisäksi herään joka kolahdukseen, kun herra tulee verta valuen aamulla pihalta, herään kun rampataan röökillä, käydään lämmittämässä mikrossa makkaraa, huudatetaan pleikkaa, haetaan sipsejä, tiputellaan laseja ja täytetään litran tuoppia punaviinillä tai konjakilla. Tuntuu kuin se haju leijuisi alakertaan asti, miehen ryypätessä ylhäällä, minne sammuu. Ja voi sitä ‘riemua’, kun menen keittämään itselleni aamukahvit. Se viinanhajuinen seinä, mikä portaissa iskee päin naamaa! Mä sitten vihaan sitä hajua. Ja sitä, kun aikuinen mies makaa iltapäivään, kun olis niitä kotihommiakin. Mä niin kaipaan tavallista arkea!!
Viime kesäloma meni kännissä räyhäten; sain kuulla olevani ressukka, idiootti, tyhmä, riippakivi, miten kaikki vuodet ovat olleet pelkkää paskaa jne. Pelkään jo tulevaa kesää. Ennusmerkit viittaa vastaavaan. Kun olen yrittänyt asiasta puhua jollekin kaverille, vastaus on, että no eikö oo hyvä, ettei juokse baareissa. Joo, sehän on ihanaa, kun koti haisee viinalta ja ties mistä löytyy pulloja ja tonkkia. Aina saa pelätä sanomisiaan ja koittaa olla näkymätön. Kun alkoholinkäytöstä koittaa puhua, miehen vastaus on ‘ihan sama’. Hänelle on ihan sama, mitä mä tai muu perhe ajattelee. Kuka toi mies on, en edes enää tunne sitä
Miksi olen täällä vielä, sitä mietin. Hyvät vuodet. Mies osaa olla hyväkin, tosin harvemmin nykyään. Itse en tunne kuin etovuutta. Ja nyt, kun todella tarvitsisin tukea, empatiakykyä ei ole. Alkaa enemmän ja enemmän tulla ajatus, että mun täytyy lähteä täältä. Ahdistus on niin valtava, että olen käynyt vuoden terapiassa päästäkseni eroon sairausdiagnoosin aiheuttamasta surusta, mutta kaikki aika on mennyt parisuhteesta/alkoholista vatvomiseen. Nyt on tultu siihen tilanteeseen, että möykky on rinnassa niin suuri, etten pysty ees itkemään enää. Otin käyttöön mielialalääkkeet. Ja se sai mut todella miettimään, että annanko mä ton ihmisen sairastuttaa mut enemmän? Mitä sitten, kun joudun pyörätuoliin, kuka mua auttaa? En koe sitä enää täältä löytäväni. Mutta miksi sitä tuurijuoppouden välipäivinä aina luulee, että kaikki muuttuu hyväksi?
Ystävä lähetti hyvän artikkelin. Tää kolahti
kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ … tua_faktaa
Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti ja jos sulla on vaikka jotain neuvoja, mistä hakea lisäapua. Al-anonista kokemusta kellään?