Minulla oli noin kahden vuoden ajan enemmän tai vähemmän on/off-suhde alkoholiongelmaiseen mieheen. Lähdin sinisilmäisesti suhteeseen hänen kanssaan, vaikka hän kertoi heti alussa pitävänsä omaa juomistaan ongelmallisena. Jotenkin ajattelin hänen tapansa puhua asiasta avoimesti olevan hyvä merkki… Lisäksi taustallani oli suhde, jonka kariutumiseen suuri osasyy oli tuon miehen mielenkiinto muita päihteitä kohtaan, joten ajattelin “pelkän” alkoholiongelman (kun sen kerran tiedostaa) olevan melko pientä.
Siirryin tuolloin tosi voimakkaan ihastumisen seurauksena käytännössä edellisestä suhteesta suoraan toiseen ja kyseinen ajanjakso oli myös oman juomiseni kannalta aika rajua. En ole koskaan osannut itsekään käyttää alkoholia mitenkään kohtuudella, vaan silloin, kun otan, otan sitten kunnolla. Alkuhuuman juopottelut uuden miehen kanssa menivät siis pitkälti tuon piikkiin. Melko nopeasti kuitenkin minua alkoi häiritä se, että miksi ihmeessä keskellä viikkoa pitää ostaa olutta ja juoda sitä etenkin, kun seuraavana päivänä on työpäivä. Lapsuudessani on käytetty alkoholia tavalla, joka on jättänyt omat jälkensä ja miesystävien juominen on palautellut sitä ikävästi mieleen ja aiheuttanut voimakasta ahdistusta. Olen kuitenkin huomannut, että ihminen, jota juominen/humaltuminen itsessään viehättää kieltäytyy ymmärtämästä sitä, millaisia tuntemuksia se toisessa voi herättää.
Uskoakseni täällä monet tietää, millaisia asioita parisuhteessa voi alkoholiongelmaisen kanssa kokea, joten en lähde sen tarkemmin erittelemään niitä. Ajauduimme hänen kanssaan tilanteeseen, jossa ikään kuin käytiin jatkuvaa valtakamppailua siitä, kumpi on henkisellä tasolla vahvemmassa asemassa. Hän loukkasi minua toistuvasti juomisellaan ja minä en osannut suhtautua siihen oikealla tavalla (näin jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt lopettaa koko suhde nopeasti), vaan reagoin voimakkailla tavoilla, tai jopa kostin jotenkin. Minulla on ollut itsetuhokäyttäytymistä ennen ja jostain syystä halu satuttaa itseä palasi melko voimakkaana tutustuttuani tähän mieheen. En osaa selittää sitä muuten, kuin, että huolimatta siitä, miten euforinen olo minulla hänen kanssaan oli, suhde kuitenkin aiheutti erittäin voimakasta ahdistusta. Olin lisäksi todella väsynyt kaikesta. Väsymystä lisäsi sekin, että, nukuin todella vähän siitä syystä, että esimerkiksi hänen luonaan ollessani hänelle ei käytännössä sopinut se, että minä alkaisin nukkumaan huolimatta siitä, kuinka aikainen herätys olikin kyseessä. Tuo on yksi esimerkki siitä, kuinka näin jälkikäteen asioita mietittyäni olen huomannut, kuinka oikeastaan kaikissa asioissa mentiin hänen ehdoillaan.
Hänellä oli selkeästi voimakas tarve kontrolloida minua. Ja tuntui olevan tosi mustasukkainen ja omistushaluinen, vaikka sen kielsikin. Taas, jos olisin vaan ollut vähemmän sinisilmäinen, niin olisin lopettanut sen suhteen… Jossain vaiheessa hän alko käyttämään ahdistuneisuuttani (puhui tilanteista, joissa menin kuoreeni tai muutuin jotenkin hysteerisiksi “kohtauksina”) haukkuakseen minua. Myöhemmin tulinkin hänen toimestaan haukutuksi lähes kaikista asioista mitä teen tai millainen olen. Ja niinhän sekin tosiaan hänen mielestään oli, että vähintään osittain hänen juomisensa on minun vikani. Hän myös löi minua yhden kerran siten, tai pikemmin hakkasi kovalla esineellä ympäri vartaloa. Tästäkin hän sanoi, kuinka minä sain hänet lyömään.
Halusin kirjoittaa tänne, koska häneen liittyvät asiat vaivaavat aivan järjettömän paljon, vaikka välillämme ei ole oikeastaan mitään ollut kohta vuoteen. Minun oli hankala ennen häntäkin luottaa toisiin ihmisiin etenkin parisuhteessa ja nyt koen, että en välttämättä edes halua luottaa. Tuntuu paljon houkuttelevammalta edetä elämässä semmoisella mentaliteetilla, että kaikesta pitää selvitä yksin. Jos olisin onnistunut häneltä salaamaan sen, miten epävarma olin ja en olisi ahdistuksissani sekoillut, hän ei olisi voinut haukkua minua niin täysin siitä millainen olen. Eli, jos ei vaan näyttäisi niitä omia heikkouksiaan, niin voisi olla vahvoilla ihmissuhteissa. Tiedän, ettei se noin mene, mutta jotenkin se tunne vaan menee järjen edelle. Oma alkoholinkäyttöni oli suhteemme aikana ja sen jälkeen suurempaa, kuin ikinä ennen. Nyt olen kuitenkin lopettanut sen ja ollut reilun kuukauden täysin ilman alkoholia ja tarkoituksena on jatkaa.
Totuus on, että en oikein tiedä enää miltä minusta tuntuu. On hankala arvioida, onko kiinnostunut jostain toisesta ihmisestä ja jos on niin miksi. Epäilen omia motiivejani jatkuvasti. Lisäksi pelkään, että käyttäydyn muita kohtaan samalla tavoin, kuin tuo ex-miesystäväni käyttäytyi minua kohtaan. Minulla on myös ajoittain pelontunteita häneen liittyen: pelkään näkeväni hänet jossain tai sitten minua pelottaa ihan vain yksin kotona ollessani. Ennen osasin turvautua enemmän muihin ihmisiin, kun oli paha olo, mikäli se helpotti, mutta nykyään olotila on silloin enemmän semmoinen, ettei halua ketään lähelleen.
Tuli kirjoitettua aikamoinen romaani, eikä siltikään tässä ollut varmaan puoliakaan, mitä tekisi mieli kirjoittaa. Minä jotenkin uskon, että mitä enemmän näitä asioita purkaa puhumalla, kirjoittamalla tai muuten, niin kyllä siitä pahasti olosta aina joku pieni osanen häviää jonnekin pois. Kiva, että tämmöinenkin palsta on olemassa.
