Miten meille kävi näin ?

Kotikanava
1

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa, enpä ole kirjoitellut yleensäkään netissä mitään.
Luin täältä muiden juttuja, sekä myös alkoholin käytön lopettaneiden juttuja, ja ne kyllä avasivat silmiäni monella tavoin.

En oikein tiedä edes mistä alkaisin kelata tätä meidän juttua. Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä jo yli 20 v ja suurin osa ajasta on mennyt kai ihan “normaalisti”.
Tosin nykyisin asetan kyseenalaiseksi, onko ryyppääminen yleensä normaalia. Miksi pitäisi juoda/sallia miehen juovan itsensä aina tolkuttomaan humalaan, kun on vappu/työpaikan juhlat/ kun tavataan tuttavaperheitä…jne.
No, kuitenkin, en silloin koskaan ajatellut että alkoholi olisi sen kummemmin ongelma. Olin ärsyyntynyt ja kiukkuinen kun mies konttasi kotiin ja minä yritin pitää lapsista huolta yksin.
Mutta, niin se oli kaikilla kavereillakin. Se oli selviö, että kun mentiin kylään, miehet joi, ja naiset hoiti sitten lapsia ja yritti saada tungettua kännistä miestä autoon ja kotiin.

Lyhyesti kerrottuna, mies sairastui masennukseen jossain vaiheessa muutamia vuosia sitten. Joi päivittäin muutamia pulloja olutta ja tietysti humalaan jos tuli tilaisuus…mutta meillä on iso perhe, neljä lasta, joten molemmillä on ollut kyllä kädet täynnä työtä nämä viimeiset 5-10 vuotta, joten usein ei niitä tilaisuuksia ole ollut.

Ensimmäisen kerran tajusin, että jokin on pahasti pielessä, kun mies oli vuosi sitten pitkällä sairaslomalla, ja alkoi pitkä viikkoja kestävä juominen kotona/baarissa. Huudatti musiikkia, touhusi ja kännäsi pitkin yötä, ei nukkunut, syönyt …silloin sitten raivostuin lopulta ja kaadoin kaikki viinat talosta viemäriin.
Mies oli vihainen, mutta sanoi sitten kuukausia myöhemmin, että hyvä, että tein niin. Kuitenkin n. viikko tuon jälkeen osti taas mäyräkoiran jääkaappiin ja tuo pieni tissuttelu alkoi jälleen.

Joku aika sitten mies meni vihdoin lääkärille masennuksensa vuoksi ja sai lääkityksen. Onkin parantanut varmaan paljon hänen oloaan ja hän on taas toimintakykyinen. Jossa on ollut minulle opettelemista, koska nyt vasta tajuan, että olen vuosikaudet pyörittänyt monia asioita yksin, nyt hänelläkin on niistä mielipide ja hän osallistuu paljon enemmän meidän arkipäivän päätöksentekoon.

Mutta, nyt sitten kun loma hänellä kesäkuussa alkoi, koko helvetti pääsi valloilleen…Alkoi kaikkien patoutumien ja tunteiden purkaminen, jotka oli olleet masennuksen takia jäissä monta vuotta.
Mökillä olo sukulaisten ja lasten kanssa oli kamalaa. Hän ei välittänyt kenenkään paheksunnasta tms. V…tuili mennen tullen kaikille jotka paikalla oli, kulki alasti, huusi, oli jatkuvasti agressiivinen ja haki riitaa.
Vaikka sitten menimme esim. kauppaan tai naapuriin, meno jatkui samanlaisena.
Nyt kun mietin mennyttä kuukautta, tuntuu että se olisi tapahtunut joillekin muille. En tunnista sitä ihmistä, joka hän oli. Tätä jatkui viikkoja, kotiin palattiin, menin töihin, meno jatkui…
“Viimeisenä” iltana, huomasin että oli lähtenyt baariin, minä ja lapset herättiin yöllä 3 aikaan, kun rantautui kaverin kanssa baarista pitäen hirveetä meteliä koko yön aamuun asti.
Aamulla olin lähdössä viemään yhtä lapsista bussille, kun kännyni soi ja poikani soitti ja kertoi, että oli ajanut kaverin mopoautolla kolarin, ja että oli juonut…
(Tuo asia vaatisi kokonaan eri tilityksen, sanon vain, että hänen ja minun tähänastisen elämän kovin paikka. Onneksi kumpikin selvisi ilman loukkaantumista)
Kun siitä päivästä selvisimme, niin mies soitti minulle töihin ja ilmoitti menevänsä työkavereiden kanssa ulos…
Olin tullut tieni päähän, ja varmaan hän kuuli sen äänestäni. Sen sijaan että olisin pahastunut/huolestunut…jne. sanoin vain, että se on sinun asiasi.

Kun aamuyöstä heräsin kello 5, ei ollut tullut kotiin. Kirosin, mutta soitin kuitenkin, että onko hengissä. Oli ihme kyllä kohtuukunnossa ja tuli sitten kotiin juuri kun lähdin töihin. Sanoi, että nyt hänelle riitti…
Sanoin, että hyvä sinulle ja meille kaikille.
Tästä on 5 päivää aikaa, mies kärsii varmasti kovista vieroitusoireista viikkojen juomisen jälkeen.
En ole haukkunut, en ottanut puheeksi muuten, kuin että sanoin, että puhuu sitten kun on valmis.

Molemmat olemme hämmentyneitä siitä, miten elämä voi mennä näin pahaksi, en usko että hän itsekkään osaa selittää miksi hän ajautui ihan pohjalle. Pohjanoteerauksena se, että kun nyt kaadoin kaikki alkoholit viemäriin, (vaikka tiedän että se ei ole mikään ratkaisu) hän tuli niin hulluksi, että huitoi minua pullolla lasten nähden.

En osaa yhtään sanoa mihin suuntaan tästä mennään. Jos joku olisi sanonut 5 vuotta sitten, että millaisia nämä viime vuodet ovat olleet, en olisi uskonut.
Kun katsoin häntä sen ryyppyputken aikana, en voinut tajuta että se oli hän: punottava, haiseva, huutava ja täynnä uhoa ja raivoa…ei välittänyt tipan tippaa kenestäkään. Täysin sekaisin koko ajan, ei nukkunut moneen päivään ja lopetti syömisen kokonaan. Toden totta veti homman ihan finaaliin tällä kertaa.
Syytän kyllä häntä pojan kohtalosta, vaikka poika omasta teostaan tietysti vastaakin, mutta kun on katsellut hänen juomistaan…niin, miksi alkoholistin lapsi juo…sepä se.

Olen nyt päättänyt, että hänen juomisensa on hänen asiansa. Sen ilmoitin, että minun kotiini ei enää alkoholia tuoda, ei mitään. Omasta elämästään hän päättäköön itse, jos juo, menee sitten jonnekin muualle.

Olo on nyt tyhjä, enkä osaa vielä olla toiveikas, enemmänkin odotan miten tämä nyt etenee.
Tällainen on lyhennetty versio siitä, mitä meille on käynyt. Jos joku kommentoi, olisi kiva, mutta sainpahan ainakin itse pohdittua tätä.

2

Tervetuloa !
Tuttua tuossa tarinassasi on mm. se, että meilläkin jonkinlainen käännekohta pahempaan oli juuri mieheni leikkauksen jälkeinen sairasloma. Kun oli kipeänä ja päivät yksin kotona mökkeytymässä. Aargh. Harvoin mieheni kuitenkaan naksahtaa tuolle uhovaihteelle, tissutelee vaan, useinmiten harmittomasti, usein välinpitämättömänä kaikesta, omassa maailmassaan.

Onneksi pojallesi ei käynyt mitään pahempaa! Tämä ei ehkä lohduta sen kummemmin, mutta ajattelin kertoa, että vaikka kuinka olen itse kotoisin alkoholia käyttämättömästä perheestä, niin itselläni oli alkoholiongelma 14-17-vuotiaana, jonka onnistuin kaiken lisäksi salaamaan kiireisiltä vanhemmiltani ihan onnistuneesti - olin aina kavereilla. Enhän minä silloin tajunnut, että minulla olisi jotenkin erityinen ongelma, koska kaveritkin joivat yms ja sitä aina vaan hakeutui sitten niiden enemmän juovien pariin, että sai juoda ja hölmöillä rauhassa :unamused: . Relaamiseksi ja ihan tavalliseksi sitä luuli, jotenkin tyylikkääksikin :confused: . Mutta sitten 17-vuotiaana ajauduin opiskelupaikkakunnalla ihan toisenlaiseen porukkaan, jossa kännijuominen ei ollutkaan itsestäänselvyys vaan minusta oltiin huolestuneita, ja se herätteli silloin minutkin. Mutta joo, ihan oma lisänsä tulee siitä, että perheessä on tuollainen tissuhissu kuten meillä, joka ei varmaan huomaisi jos poikani alkaisi napsimaan pulloista osansa. Ja kun oma energia menee jo miehen juomisesta kärsimiseen niin huomaako ajoissa lapsen ongelmat. Toisaalta, ehkä niihin osaa kiinnittää paremmin huomiota näiden kokemusten jäljiltä? Lasisen lapsuuden sivuilla oli väite, että alkoholistien perheessä kasvaneet eivät olisikaan sen enempää taipuvaisia itse alkoholismiin kuin muutkaan. Ehkä tämä onkin vaan kirous joka on tässä ja nyt, mutta ei enää tulevaisuudessamme?

Tuo tunne siitä, ettei uskalla olla toiveikas vaan täytyy vaan seurailla ja järjestellä omia tunteitaan ja asioitaan, on niin pirun tuttua, sehän on tätä munkin elämää. Mä yritän järjestellä eroa, vaikka oikeastaan mua ei miehen typerä mutta nyt lievänä pysynyt tissuttelu ole nyt viime aikoina edes haitannut ja reppana säälittää, tekeehän toinen kovasti työtä päästäkseen masennuksesta ja siten olenkin tässä suunnittelemassa ihan muuta kuin “tukemista”. Mutta mun mummoni sanoin “yksin tänne on tultu ja yksin täältä lopulta lähdetään”. Ehkä toista voi tukea myös vaikka elämä muuttuukin. Mutta on tää vaan niin pirun vaikeeta tääkin, lähinnä miettii noita taloudellisia ongelmia, ja kaikenlaista järjesteltävää ja mietittävää, ja kaiken lisäksi pitäisi jaksaa näitä muita sosiaalisia ja yhteiskunnallisia koukeroita. Miehelle en ole paljoa erosta mainostellut, mutta olenpa kertonut, että tällaista on nyt luvassa ja muistuttelen silloin tällöin, että sitten kun me erotaan… Tarvitsen rauhaa asioiden järjestelyyn, en sitä että mies nyt saisi kohtauksia erostamme… Mutta voihan tässä käydä niinkin että kaikki käykin kertarytinällä tai jopa niin etten mihinkään lähde, aika näyttää. Mutta hei, paljon paljon jaksamisia sulle!

3

Kiitos paljon että vastasit, jotenkin tuli tunne että jossain on joku. Välillä tuntuu, että on ihan yksin aikuinen tässä maailmassa ja sitten vaan unohtaa itsensä ja alkaa vaan hoitaa jokapäiväisiä asioita, jotta arkipäivä edes rullaisi menemään.

Niin, kovasti olen tietysti miettinyt omaakin osuuttani tässä. Olenko ollut sitten niin jyräävä, kuin mies on kokenut?
Ja keskittynyt vain lapsiin ja arkeen. Mutta toisealta on ollut pakko.
Ja vaikka tiedän, että en ole vastuussa toisesta aikuisesta, niin aina sitä syyllisyyttä pukkaa. :frowning:

Pojan kanssa on kuitenkin hyvät välit. Sehän tässä rassaakin, hän on ollut sellainen “äidin poika” (kuten mies aina on pilkannut) ja on aina puhunut mun kans paljon.
Mutta juuri tänä kesänä hän on joutunut liikaa kantamaan vastuuta, kun isä on ollut ihan pihalla ja pikkusiskot on pienempiä.
Isä muuten antoi pojalle mökillä 3 olutta ! Kun raivostuin seuraavana aamuna, kun kuulin mitä siellä kalastamassa oli puuhattu, niin tuumasi, ettei hän ollut pojan kurkkuun niitä kaatanu !!! Niinpä niin, niinkuin 16-vuotiaalle pitäis väkisin kaataa alas kurkusta.
Poika on kyllä katunut kovasti, ja puhutaan kyllä edelleen paljon. Lapsellinen tietysti toisealta vielä on, niinkuin kuuluukin, ja siihen piikkiin tuon sekoilun laitankin.

4

Myötuntoa minultakin. Tunnistan niin nuo itsesyytökset ja ajatukset siitä, miten kaikkea ei olisi ehkä tapahtunut, jos olisin itse toiminut toisin. Olen kuitenkin pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että se syyllisyys on turhaa ja jossittelu ei mitään muuta. Jos olisin toiminut toisin, niin olisin toiminut toisin, mutta menneille ei kuitenkaan mitään voi. Oma käytös on ainoa, mitä voi muuttaa ja saattaa olla, että sen seurauksena mies voi muuttaa omaansa. Olet varmaan jo näitä viestejä lukiessasi huomannut, miten meidän kaikkien juovat puolisot ovat meitä syyttäneet liiasta jyrkkyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Taudin oire.

Eiköhän meidän ainakin melkein kaikkien nuoruuteen kuulu joku humalainen typeryys. Kertoo jotain varsin hyvää ja kaunista minusta se, että poikasi itse soitti sinulle ja kertoi tapahtuneesta. Olen itse aikanani, 18-vuotissyntymäpäivänäni joutunut vatsahuuhteluun liian viinanjuonnin takia ja ainoa mitä tuosta reissusta muistan on, että kielsin koko vasta saavutetun täysi-ikäisyyteni voimalla ilmoittamasta mitään vanhemmilleni. Voit olla äitinä hyvin ylpeä siitä, että lapsesi luottaa sinuun niin, että kertoo myös töppäilyistään.

On vaikea uskoa, miten nopeasti meillä asiat voivat lopulta edetä. Kirjoitin tänne ensimmäisen viestini toukokuun alussa ja silloin oltiin suunnilleen samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Olin juuri pistänyt miehen niin sanotusti ulkoruokintaan ja ilmoittanut, että minun kotonani ei enää alkoholia käytetä. Nyt mies on kotona kolmatta päivää Myllyhoidon jälkeen ja taitaa olla muuttunut mies.

5

Voi, meitä on täällä vaikka kuinka paljon, toisia samassa tilanteessa olevia. Vaikka siitä tuleekin kurja olo, että jollain toisellakin on samoja ongelmia, se on toisaalta myös niin huojentavaa. Mä en olekaan yksin, mun ongelmani eivät ole mitenkään ainutlaatuisia ja joku jossain ymmärtää ihan täysin miltä musta tuntuu. Ja mikä parasta, joku toinen on käynyt läpi saman ja selvinnyt siitä. Se on mun mielestä kaikken rohkaisevinta.

Meillä kuvio meni tiivistetysti niin, että suht koht ongelmattomien vuosien (lukuunottamatta joitain överiksi menneitä juhlia yms) jälkeen joskus tammi-helmikuussa mies rupesi yhtäkkiä (ainakin mun nähdäkseni yhtäkkiä) juomaan päivittäin. Masennus oli myös kuvioissa, tosin en ole varma oliko juominen sen syy vai seuraus. Mulla oli kanssa alkuun ensireaktiona suoranainen shokki: ei voi olla totta. Itkin silmät päästäni, mutten osannut tehdä oikein mitään. Kai sitä tosiaan oli niin shokissa, että aivot jotenkin kieltäytyivät ottamasta tietoa kunnolla vastaan. Ajattelin, että eiköhän se itsekin selvittyään tajua, että tuommoinen on lopetettava. Se se varmaan olikin vaikeinta tajuta tai uskoa: että siinä se vaan jatkaa juomista, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Pitäishän sen itsekin tajuta.

Mies on aina ollut luotettava, tunnollinen ja kiltti. Yhtäkkiä mä olinkin naimisissa veemäisen, inhottavan ukon kanssa, jonka sanomisiin ei voinut luottaa minkään vertaa. Se oli ihan kamala tunne. Kuka ihme on tuo ulkoisesti miestäni muistuttava idiootti, joka jostain syystä asuu samassa asunnossa kanssani?

No, tämä voi olla hyväkin asia, vaikkei siltä varmaan just nyt tunnu. Juttuhan on niin, että sinä et voi miehesi puolesta tajuta, että hänellä on ongelma ja sille tarttis niin sanotusti tehrä jotain. Miehen pitää hoksata se ihan itse. Valitettavasti se tuntuu monella tarkoittavan pohjakosketusta. Ehkä tämä nyt oli miehesi pohja, ja sieltähän ei ole kuin yksi suunta: ylöspäin. Oman miehen tosin piti kokeilla pari kertaa, oisko siellä vielä alempanakin tilaa. :unamused: Mun mielestä pohja oli viimeistään siinä, kun arvon herra oli poimittu mistä lie tien poskesta terveysasemalle selviämään. (Joo, jos mullekin joku olisi sanonut vaikka viisi vuotta sitten, että mun elämä on viiden vuoden päästä tällaista, en taatusti olisi uskonut. :angry: ) Ei sitten ollut. Miehen omasta mielestäkin pohja oli siinä, kun se joutui vieroitusoireiden takia sairaalaan tiputukseen. Silti se jatkoi juomista. Juoppo ajattelee juomista, mitään muuta sen päähän ei mahdu. Ei koko ajan jurrissa oleva ihminen yksinkertaisesti pysty mihinkään järkevään ajatteluun. Ihan turha sellaiselle on yrittää järkeä päähän takoakaan.

Mulla on tällä hetkellä aika lailla sama tilanne kuin rutulla. Mies on ollut nyt puolisentoista kuukautta juomatta antabuksen avulla. Kaikki tuntuu menneen jotenkin pikakelauksella: tammikuussa mun elämä oli vielä ihan mukavaa. Ehkä vähän tylsää, mutta normaalia. Yhtäkkiä mä olin keskellä jotain juoppohelvettiä. Päivästä toiseen piti vaan jotenkin yrittää selvitä siitäkin päivästä. Nyt on heinäkuu ja ollaan taas uudessa tilanteessa. Mä kattelen rauhassa päivä kerrallaan, mihin nyt ollaan menossa.

Jaksamisia! Yritä muistaa, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.

6

Itken täällä ihan hullun lailla. Olen saanut hoidettua tyttären juhlat kunnialla ja mies oli suht ok. Ei ole juonut minun nähteni kuin yhden ykkösoluen, mutta on agressiivinen, ilkeä ja tunteeton. Baarissa ramppaa joka päivä juomassa olutta (?) ei ole kyllä selkeesti ollut humalassa kun tulee sieltä. Olen pitänyt kiinni siitä, että kotona ei juoda, eikä tänne humalassa tulla.
Isäni sanoi, että näki, kun joi salaa nurkan takana juhlissa yhden kaverinsa kanssa. Surullista. Pohjattoman surullista.

Itken siksi kun luin tuon, että

“Mies on aina ollut luotettava, tunnollinen ja kiltti. Yhtäkkiä mä olinkin naimisissa veemäisen, inhottavan ukon kanssa, jonka sanomisiin ei voinut luottaa minkään vertaa. Se oli ihan kamala tunne. Kuka ihme on tuo ulkoisesti miestäni muistuttava idiootti, joka jostain syystä asuu samassa asunnossa kanssani?”

Niin just, en voi ymmärtää yhtään, mitä on tapahtunut. En tunne tuota ihmistä ollenkaan. Kun katson sitä silmiin ja yritän puhua, niin …ei mitään. Ei mitään tunnetta.
On älyttömän katkera minulle siitä, kun sanoin että hän on juoppo.
Nyt haukkuu minua koko ajan läskiksi ja teki tätä myös vanhempieni kuullen. Samoin oli juhlissa v…tuillut äidilleni, he olivat isän kanssa olleet tyrmistyneitä ja tietysti vihaisia olivat.
Heiltä en kuitenkaan varsinaisesti apua saa, äitini on sellainen “voi kauheeta” tyyppi, josta ei ole hädän hetkellä mitään hyötyä ja isäni…no, hän nyt on “vanhan kansan miehiä”, ei puhu, eikä puutu.

Eikä tämä heidän asia olekkaan. Olen vain niin totaalisen yksin, uskon että mies haluaa erota. Ja tiedän että en voi estää sitä, jos sen päättää tehdä.
Tiedän, että kuulostaa hullulta, että haluan jatkaa avioliitossa. Mutta olemme olleet pitkään yhdessä, eikä se ole ollut tälläistä. On ollut paljon hellyyttä ja hän on aina ollut (ennen)hyvä ihminen. Ei ikinä ilkeä.
Kaikesta tästä tämänhetkisestä helvetistä huolimatta, haluaisin jatkaa, haluaisin vain mieheni takaisin !
En tiedä kuka tuo on joka pistää mut tälläiseen helvettiin ja minkä takia?

Kun äitini sitten ihmetteli, että miten jaksan (ei toki apua tarjotakseen) niin sanoin, että eihän minulla ole vaihtoehtoja. Jonkun pitää jaksaa. Ei minulla ole ketään minua vahvempaa, johon nojata ja jolle itkeä.

En minä murru, olen aika vahva, mutta pelkään että vaikka tästä selvittäänkin, niin pystynkö oikeasti unohtamaan ja antamaan anteeksi. Kun elämä menee tällaiseksi, kuinka kauan menee, että luottaa taas ?

Itku loppui ja helpottaa uskomattoman paljon. Vaikka tiedän, että tämä ei ole mun käsissäni, tai oikeastaan siks just, tämä on niin ahdistavaa, kun toisella on kaikki valta päättää.

Välillä mietin, että onko se masennuslääke sitten oikea hänelle. Hän on niin ilkeä ja katkera ja tunteeton, myös muille kuin minulle. Sotkee kaikki ihmissuhteet ja pelkään, että siitä alkaa lumipallo-ilmiö. Tulee itsesääli, koska kaikki ovat häntä vastaan, sepä onkin sitten oiva syy taas juoda.
Miten alkoholi voi muuttaa ihmisen noin täysin? Vain vähän aikaa sitten olin tosi huolissani, koska hän oli niin masentunut ja nyt masennus on tiessään(?) mutta tilalla on tämä vaihe.
Käy koko ajan ylikierroksilla, on ihan hermoheikko, ei pysty olemaan paikallaan sekunttiakaan. Ja miten pitkään tätä jatkuu ja miten se loppuu…jos joku voisikin luvata, että kaikki kääntyy hyväksi silloin ja silloin, niin jaksais paremmin.
Nyt olen vain sen armoilla, millaisella päällä hän huomenna on, ja teen mitä tahansa, niin aina se on “väärin”.
Pelkkä läsnäolonikin saa hänet ärsyyntymään. Yritän pysyä poissa tieltä, mutta sekin ärsyttää, koska silloin olen alistuva nysvä. Niinpä niin…
Näiden viikkojen aikana minusta on tullut kaiken vihan ja ärsytyksen päätepiste… :imp:

Menen eteenpäin taas. Kun menimme naimisiin, niin pappi kysyi minulta ennen vihkitilaisuuden alkua, että uskonko ihmeisiin, vastasin hetken mietittyäni, että uskon. Hän sanoi, että se on hyvä, koska avioliitossa voi tulla tilanteita, jossa tarvitaan uskoa.
Ehkä se tilanne on nyt… :confused:

7

Tervehdys Tone.
Surullista luettavaa… Pari asiaa tuli mieleeni.
Ensinnäkin, mikään masennuslääke ei voi auttaa jos samaan aikaan sekoittaa päänsä alkoholilla. Jotta lääkkeestä olisi mitään apua, pitäisi juominen ensin lopettaa.

Kaikista surullisin asia oli lukea, että miehelläsi olisi kaikki valta päättää.
Ei se niin saisi olla. Miksi ihmeessä annat jonkun muun päättää elämästäsi? Ota ohjat omiin käsiisi ja opi tekemään omat ratkaisusi elämässäsi.
Aloita hoitamalla ensin itsesi kuntoon. Ota vaikka yhteyttä A-klinikkaan ja käy siellä keskustelemassa ongelmistasi. Tai sitten Al-anonyymeihin (meniköhän oikein?), sieltä saat vertaistukea ja huomaat että sinulla on mahdollisuus ja oikeus pitää omissa käsissäsi elämän langat.Oikeastaan sinulla on jopa velvollisuus siihen jo lastesikin takia, mutta tällä ei ole tarkoitus syyllistää sinua.

Jos jäät vain odottamaan miehesi ratkaisua ja kenties raitistumista, niin pahimmassa tapauksessa saattaa käydä nin, että huomaat elämän menneen kuin huomaamatta ohitse jatkuvassa kärsimyksessä. Odottavan aika on pitkä ja miehesi päätökset saattavat olla täysin vailla järkeä.
Kysy vielä itseltäsi, kannattaako sinun antaa muiden päättää elämästäsi?
Voimia sinulle!

8

Niin, olet ihan oikeassa tuossa.
Tunnen itseni kauhean pelkuriksi. Toisealta, asia ei oikeasti ole enää yksinkertainen, kun lapsia on kuvassa mukana. En pääse hänestä enää koskaan lopullisesti eroon, hän on aina lasteni isä. Ja ajatus siitä, että pitäisi päästää lapset yksin hänen luo…

Maanantai näytti paremmalta, nousin ajoissa, oli vapaapäivä, otin aurinkoa…miehen kanssa oli läheisyyttäkin ja luulin taas, nyt tää painajainen on ohi…
Sitten heräsin kello 3 yöllä ja tajusin että hän ei ole tullut nukkumaan. Kun menin paikalle, niin hän siellä humalassa puhui pojalle. Suutuin ihan silmittömästi, ja huusin, että soitan taksin ja hän saa lähteä ulos talosta.
Hän tietysti kinaamaan, että ei ole juonut, silmät seisoi päässä ja kaveri vain tilittää mulle, että minä olen pimeä ja tulen turhaan riehumaan. Tilanne meni tosi pahaksi, hän huusi ja riemui silmittömästi, kaikki lapset heräsivät ja itkivät…
Sain sitten houkuteltua hänet edes ulos, että sain lapset nukkumaan (eihän ne nukkuneet, mutta eivät kuitenkaan olleet siinä välissä) Huutoa, ja lopulta puhetta jatkui aamu kuuteen.
Sain edes jonkin yhteyden häneen takaisin, mutta hän ei tosiaan tajua, mitä tekee. Olen ollut mielestäni lapsille hyvä äiti, ja tuntuu myös omalta tappiolta, että olen tälläisessa helvetissä. Etten pysty lapsiani suojelemaan tältä. Poika itki ja sanoi: Anna äiti sille anteeksi, ei se tajua mitä sanoo…sun pitää olla vahva.
Niinpä kokosin itseni ja kuuntelin ja rauhoittelin miestä.
Ja taas luulin, että jospa se tajuaisi, koska tuntui että jotain…kunnes aamulla kun tyttö lähti leirille, ja kerroin miehelle, että olipa kurja että hän joutui lähtemään sellaisen yön jälkeen. En haukkunut, en syyttänyt, sanoin vain tuon. Niin mies tokasi: Kyllä sillä on kaikki kunnossa, puhuin sen kanssa eilen.

En voinut uskoa korviani ! Kaikki kunnossa! Sellaisen helvetillisen yön jälkeen !!! :imp:
Tuli taas olo, että hän kuittaa kaiken tuosta vain, eikä ollenkaan tajua mitä on meille tehnyt. Eikä välitä.
Yön aikana tuli selitykset tälle koko kesän jatkuneelle juomiselle: työmurheet…lapsuus…se, että minä vain keskityn lapsiin, enkä ole hänen puolellaan…

Nyt olisi lähdössä pojan kanssa viikonlopuksi reissuun. En uskaltaisi päästää, jos kuitenkin sortuu juomaan ja poika on siellä yksin. Toisealta poika on odottanut sitä reissua kovasti + tiedän että mies saa hirveän raivarin jos yritän kieltää ja ylipuhuu pojan lähtemään.
Eihän poika voi kääntyä isäänsä vastaan. Olen ihan turta, yritän selvitä töistä ja mietin miten saisin homman raukeamaan tai miten voisin lähteä sinne mukaan, jotta voisin olla edes pojan tukena, jos alkoholi astuu taas kuvioon.

Jo pelkkä pitkä ajomatka hirvittää. Mies on kuin teinipoika, ajaa hirveää ylinopeutta, ei piittaa muista liikenteessä, eikä auta vaikka olen useasti yrittänyt, että ajattelisi edes lapsiansa, jotka ovat kyydissä.

Jos voisinkin vain lähteä pois ja aloittaa elämän alusta, mutta pelkään, että jos lähden, niin mitä se tekee silloin, kun en ole suojelemassa lapsia… :cry:

Monesti olen myös sanonut, että miettisi, että kaikki nämä teot tulee vielä hänen eteensä, kun lapset aikuistuvat ja sanovat mitä ovat joutuneet kestämään.
Hän vain sanoo, että kyllä lasten mielestä hän on ok, minä vain keksin kaiken :frowning:
Ja kaiken voi kuitata sillä, että “minä nyt olen tällainen, jos minua yrittää määrätä, niin nousee niskavillat pystyyn…:”
Kun selviäsi nämä pari viikkoa, tiedän, että kun työt koittaa, se vetää itsensä ryhtii, koska työstä ei voi olla pois. Koska ennen kuin on ollut selvänä riittävän pitkään, ei sille mikään mene perille. Siksi olen itseeni pettynyt, että menin taas huutamaan sille, koska ei känninen paska mitään tajua, se vain provosoi ja nauttii kun saa minut käynnistymään ja hysteeriseksi. En ole koskaan elämässäni ollut näin neuvoton, aikakin menee niin, että olen menettänyt ajantajun, juuri tänään katsoin kalenteria ja tajusin, että juominen alkoi heti kesäloman alussa, eli juhannuksena…koko kesä on mennyt pelkän hengissä selviämisen parissa.
Ja lapset…sydämeni särkyy, enkä voi edes kuvitella miten he asian kokevat. Ajattelin, mitä mies sanoisi, jos lukisi tämän…hän ei tosiaan tajua millaista tämä on ollut, miltä lapsista tuntuu kun isä huutaa täydessä raivossa äidille (tiedän, että he pelkäävät hänen lyövän, koska hänellä ei ollut silloin mitään kontrollia, pelkkä raivo)
Haluisin niin paljon, että joku auttaisi, vaikka tiedän että minun tää on itse kannettava. Mutta tuntuu kohtuuttomalta.Minä kyllä kestän mitä vaan, mutta lapsilleni en uskonut koskaan antavani tällaista elämää. Se satuttaa kaikkein eniten. :cry:

9

Hei Tone,
Oletko ollenkaan miettinyt Al-Anoniin menoa. Siellä saisit tyyneyttä ja mielenrauhaa. Tällaisena elämäsi si ole elämisen arvoista.
Miehesi on sairas. Hän on alkoholisti. Et ole aiheuttanut sitä, et voi hallita sitä etkä parantaa sitä.

10

Lapset mukaan. Eikä niitä tarvitse päästää humalaisen isän luo kylään. Selkeät säännöt siitä, että lapsia tavataan vain selvinpäin. Itselläni ei ole lapsia, mutta lueskelemalla palstan ketjuja läydät kyllä neuvoja siihen, miten eron jälkeen lasten suhteen voidaan toimia. Mutta tämä nyt on ennenaikaista, koska et ole eroon valmis.

Ei sinua kukaan hulluna pidä siksi, ettet halua erota. Ei se tosiaan niin yksinkertaista ole. Eihän miehesi muuttunut yhdessä yössä mukavasta kumppanista raivoavaksi känniapinaksi. Ja vaikka niin olisikin käynyt, teillä olisi joka tapauksessa takana pitkä, kiva historia. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus sille, että mies palaa entiselleen, totta kai sitä sanoo itselleen, että nyt täytyy vaan jaksaa siihen asti.

Masennuslääkkeistä sen verran, että oma mies söi alkuun yksiä, mutta ne vaihdettiin toisiin, koska niistä ei ollut apua. No, oli niillä ensimmäisillä kaikenlaisia sivuvaikutuksia, joten todennäköisesti vaihto oli joka tapauksessa hyvä idea. Mutta se, miksi ne eivät auttaneet, johtui todennäköisemmin miehen jatkuneesta juomisesta, eikä lääkkeistä sinällään. Masennuslääkkeet auttavat, mutta viinan kanssa ne voivat pistää pään entistä sekaisemmin. Jossain välissä, kun mies oli jo saanut uudet lääkkeet, säikähdin oikein tosissani. Mä luulin, että se oli lopettanut juomisen, joten en typeryyksissäni osannut epäillä viinaa ollenkaan. Mies saattoi puhua ihan sekavia, ja suuttui, kun en jaksanut kuunnella. Mä olin kamalan huolissani, luulin sen olevan tulossa hulluksi. Että mä olin kiukkuinen, kun totuus selvisi. :angry: Mä olin puhunut ummet ja lammet siitä, miten ne uudet lääkkeet ei selvästi sovi sille ollenkaan, lääkärille pitää soittaa ja vaihtaa ne. Ja mies pokkana kuuntelee. :imp: Hyvä, etten ehtinyt soittaa lääkärille ja nolata itseäni.

En tiedä auttaako tämä yhtään, mutta ainakin oman mieheni persoonallisuus palasi ennalleen hyvin nopeasti juomisen lopettamisen jälkeen. Samoin masennus loppui melkein kuin seinään.

Mä hoin kanssa itselleni pitkään, että mun on pakko jaksaa, pakko jaksaa… Kunnes päätin, että eikä ole. Kenenkään ei ole pakko jaksaa. Puhu jollekin, pyydä apua. Lähde lasten kanssa jonnekin (mummolaan kylään?) ja anna ukon riehua keskenään.

Joo, siitä ei tosiaan mitään hyötyä ole, mutta on tosi vaikeaa olla suuttumatta, kun toisesta ei saa irti mitään reaktiota irti. Toljottaa vaan tyhmänä. :unamused: Mulla meni se niin pitkälle, että kävin mieheen fyysisestikin käsiksi. Läpsin ja raavin, pakotin katsomaan minuun kun puhun jne. En ole tuosta mitenkään ylpeä. En todellakaan ole normaalisti väkivaltainen ihminen. Mutta vakavissaan tuollaiseen peliin ei kannata lähteä mukaan. Muuten toistatte vaan molemmat koko ajan samoja kaavoja. Mies voi rikkoa kaavan oikeastaan vain lopettamalla juomisen. Sinulla on paljon muitakin vaihtoehtoja.

11

Hei taas! Onpa onnetonta luettavaa :frowning: .

Haluaisin sanoa, ettet ole yksin, mutta en tiedä miten sen sanoisin. Onhan sinulla meidät, ja onhan sinulla paljon muuta. Onko totta, että miehesi on aiemmin ollut aivan toisenlainen? Entä jos hän on oikeasti nyt kilahtanut ja tarvitsisi apua. Mistä tietää vaikka se johtuisi epäsopivista lääkkeistä + alkoholista, tai jostain muusta. Entä jos nyt haet apua vaikka lastensuojelusta? Menet ja kerrot, että nyt on hätä etkä enää pysty hallitsemaan tilannetta. Kysyt vaikka lapsilta ensin kahden kesken, miltä tilanne heistä oikeasti tuntuu ja että sinusta tuntuu että juuri nyt pitäisi tähän laittaa stoppi ennen kuin menee pahemmaksi. Että menette hetkeksi vaikka turvakotiin. Saat tilaa miettiä asioita ja ohjausta oikeaan suuntaan. Tai soita edes sinne ja kysy, mitä neuvoja he tilanteeseesi antaisivat? Ja voisiko sen tehdä jo ennen kuin poika+isä lähtevät reissuun? Ei sinun tarvitse lähteä mukaan tuohon, suojelemaan miestäsi asiassa, jonka koet vääräksi (täällä pata, kuuleeko kattila :wink: ).

Muuten tuosta lukemisesta. Joskus on tehnyt mieli näyttää miehelle näitä tekstejä täällä, että hei tässä, tältä tuntunut, ja katso mitä nämä muut ovat kokeneet, tajuatko sä??? Mutta olen ajatellut minulle olevan parempi, että saan rauhassa olla Eepoksena täällä, eikä kukaan tunnista. Ja jos tunnistaa, niin aion jättää kertomatta olenko vai en, mitä se kellekään kuuluu, enhän täällä nimillä tai tunnistettavasti ketään hauku. Mieheni on kuullut näistä fiiliksistäni tai muiden kokemuksista, mutta eivät kai ne koske häntä - riittävän tehokkaat itsensä suojelumekanismit kun on käytössä. Veikkaan, että tuossa tilassa miehesi vain hermostuisi. Joskus, kun hän on alkanut ottaa vastaan, voisi lukeminen ehkä mennä perille asti, mutta silloinkin se jää sinun harkintasi varaan.

12

Allaolevan kirjotin täs välissä töissä, enkä ollut ehtinyt lukea toisten vastauksia, joten jos esiintyy epäloogisuutta johtuu siitä…
Joo, kyllä. Yritin sinne (AA…)itse asiassa tänään soittaa, mutta kello olikin jo lipsahtanut iltaan. Olen tässä käynyt myös lukemassa tuolta vähentäjistä ja lopettajista, ikään kuin vastapelurin ajatuksia, ja minulle on ollut jotenkin mieltä avartavaa se, miten monet pystyvät jäsentämään ajatuksiaan ja käyttöään niin hyvin.
En tiedä, puhuvatko he läheisilleen näin avoimesti ajatuksiaan, moni varmaan ei. Koska läheisiin tulee aina mukaan tunteet ja ne sotkevat kaiken rationaalisen ajattelun.

Esim. itsekkin kun juuri on järkeillyt, että en mene tähän kuvioon mukaan, niin hups, miten sitä sitten taas on siinä mukana.
Varsinkin juopon päiväkirja on mielenkiintoista luettavaa, jos niin voi sanoa. Juuri se pohdinta siitä, miksi sitten asioita tapahtuu tietyllä aikaperiodilla, on mielenkiintoista. Koska sitä itsekin pohdin. En usko mustavalkoisuuteen, että kaiken voisi jotenkin ratkaista yhdellä tavalla. Esim. ottamalla eron miehestäni.
Voi olla että asiat siihenkin lopulta kallistuvat, mutta en kykene tekemään tuollaisia päätöksiä muutaman kuukauden takia, vaikka ne kauheita ovatkin olleet. Mutta tällaista elämämme ei ole aina ollut, hän on ollut tukena ja toiminut oikein, oikeastaan siihen asti kunnes sairastui. Sairastumisen ajankohtaa on vaikea hahmottaa, koska eihän sitä herää yhtenä päivänä ja ole masentunut. Se on ollut pitkä matka, ja sitä hänellä on vielä edessä, ennen kuin hän selvittää itselleen, miksi masentui ja uupui ja vain sitä kautta hän voi selvitä siitä ulos.

Tällaista tasapainoilua tämä ajatus itsellä on. Mikä on kohtuullinen aika antaa toiselle ? Kukaan ei voi tietää etukäteen miten asiat kehittyvät. Tiedän vain sen, että ihmisenä minä en ole sellainen, joka luovuttaa kun tulee vaikeaa. Tasapainoilen sen välillä, että haluan suojella lapsia, mutta toisealta antaa miehelleni mahdollisuuden hoitaa itsensä kuntoon. Ei se ole niin mustavalkoista, että kaikki alkoholistit ovat pahoja.
Ihmiset tekevät pahaa monilla eri tavoin, pettävät, alistavat jne.
Toivottavasti kukaan ei nyt luule, että vähättelisin alkoholistien aiheuttamia kärsimyksiä, sitä kuvaa en halua antaa. Puhun nyt vain omia mieteitäni, joita käyn läpi, selvittääkseni itselleni mistä tässä on kysymys.

Haluaisin antaa hänelle aikaa siihen asti, että saa tämän sekoilun loppumaan ja kykenee sitten tajuamaan mitä on tullut tehtyä. Uskon myös siihen, että vaikka en hänen tekojaan hyväksy millään tasolla, en häntä ihmisenä voi vielä hylätä. Juuri nuo ajatukset siitä, että yhtälailla kun alkoholismi on jokaisen kohdalla erilaista, niin myös läheisille se on erilaista. On hienoa saada tukea kun on aivan loppu, mutta lopulta itse pitää kuitenkin päättää, koska jokaisen tarina on erilainen.

Olen taas hieman toiveikkaampi. En siksi, että uskoisin meidän palaavan johonkin entiseen, vaan siksi, että ymmärrän nyt paremmin sen, miten huonosti hän myös voi.
“Ei paha ole kenkään ihminen, toinen on vain heikompi toista.” Tätä ennen ajattelin, että alkoholisti on sellainen, joka makaa puiston penkillä spurguna. Varmaan kuulostaa tosi naivilta tuo, mutta niin keskiluokkaista maailmankuvani oli. Eri tarinoiden lukeminen on avannut silmäni sille, miten moninainen ongelma alkoholi on. Ja että se todella on ongelma, koska olen monesti ajatellut, että miksi muu maailma näyttää hyväksyvän alkoholinkäytön ja vain minä näen siinä negatiivisia puolia.
Meillä ei ole yhtään tuttavaa eikä sukulaista, jossa ei juotaisi yhtään. Myös molempien kodeissa on juotu (tai siis sitä kutsuttiin juhlimiseksi ja se on " sivistynyttä" juomista, yhtäkaikki juovuksissa joka porukka enemmin vai vähemmin)

Olen ottanut itse rehellisen linjan, ja olen kertonut ystävilleni, (joita onneksi on), että mies on juonut koko kesän. En suojele siis häntä valehtelemalla. Olen kertonut myös heti alusta alkaen pojan töppäilystä ja sanoin hänellekin, että paras ja ainut tapa on olla rehellinen ja kantaa tekonsa seuraukset.
Salailu ja valehtelu vievät vain syvemmälle. Kurjaa on että pojalta nyt meni välit parhaan ystävänsä kanssa, jonka mopoauton hän romutti. Poikaakin pitää muistaa tukea. Ja tytöt sitten…se tässä on surullisinta.
Alkoholi vie yhtäkkiä kaiken tilan ja huomion.Tätä ilmiötä vastaan yritän taistella ja pitää huolta että minun ja lasten elämä olisi niin normaalia kuin mahdollista. Alkoholi ei ole koko elämä, eikä se joka juo.
Tällaisia pohdintoja tällä hetkellä.

13

Sen verran vielä pakko kommentoida. Että valitettavasti olen minäkin käynyt käsiksi. Esim. silloin kun se pojan tilanne oli päällä ja mies nukku (sammunu) sohvalla ja en jaksanu herätellä. Läpsin poskelle ja aloin syytää tilannetta sen päälle.
Tosin en kauheesti edes tuota kadu, oli koko yön pitäny meitä hereillä juomaseuransa kanssa ja sitten vielä toi pojan juttu…ei munkaan pinnan tarvii kaikkee kestää.
Tosin ei väkivalta ole hyväksyttävää koskaan, tiedän sen kyllä.

Se, että mies on kyllä ollut tietysti ollut juovuksissa usein ja paljon, jopa kerran otettu säilöön juopumuksen takia vuosia sitten, mutta luulen että lääkkeet + viina on syynä siihen että hän on ihan…en tiedä millä sitä kuvaisi.
Sekaisin :smiling_imp: , en tunne huumeiden käyttäjiä, mutta luulisin että tila voisi olla samanlainen.
Silmät tuijottaa tyhjyyteen, eikä mitään kontaktia saa. Sitten ykskaks kun on selvä hetki, puhuu suht koht normaalisti ja selkeästi ja seuraavassa hetkessä on taas raivo päällä.

Ei se voi johtua pelkästään viinasta, olen minä niin satoja kertoja hänet kännissä nähnyt, eikä koskaan tälläista.
Yhden kerran aiemmin oli tilanne, että puhui ihan sekavia (tämä myös vuosia sitten, ennen lapsia).

En jaksa kauheesti pelätä enää että “ihmiset saisivat tietää”. Eikä ole mitään salattavaa, kun tämän kesän aikana hän on ollut kännissä naapureiden, sukulaisten…koko maailman silmissä.
Ei hänellä ole ollut edes siinä mitään rajaa, vaan pelkkä uho päällä: minä saan tehdä mitä haluan…

Tiedän, että selvänä hetkenä nämä nyt iskevät kaikki tajuntaan ja varmaan ajattelee, että miten voi palata normaaliin. Siksi haluaisin jättää jonkun oven auki, koska jos tämä johtuu lääke+viina sekoituksesta, on mahdollista että kun sais itsensä riuhtaistua tästä putkesta irti, niin masennus hellittäisi ja sitä kautta pääsisi eteenpäin.

Olihan sekin iso askel, että sain sen vihdoin menemään lääkäriin masennuksen takia. Edelleen asia on hänelle arka, häpeää sitä että “lantussa kai mulla heittää”. Huokaus…
Toisen ihmisen elämää voi niin vähän auttaa, vaikka miten läheinen olisikin. :frowning:

Niin, se vielä…yhden kerran olen mennyt hänen juomisen vuoksi omaan kotiini. Vuosia sitten tämäkin. Vietettiin isänpäivää hänen isänsä luona ja nämä veikkoset päättivät juhlistaa sitä juomalla konjakkilla itsensä ihan lärvit.
Lapset olivat pieniä ja päätin, että tällaista isänpäivää en kato.
Kotiin pääsin, mutta kukaan ei kysynyt mitään, olkapäätä ei tarjottu, eikä asiasta sen koomin puhuttu, eikä kyselty.
Näin meillä…
Tiedän kyllä että ystäväni majoittaisivat minut jos on pakko, mutta mennä toisten luo neljän lapsen kanssa aamuyöstä, on siinä mulla kynnystä. Mutta menen, jos on pakko.
On niitä vaihtoehtoja, mutta olen kait aika ylpeä ihminen kuitenkin, ja tuntuu tappiolta, että miksi minun ja lasten pitäisi lähteä kun me emme ole mitään tehneet. Lapsista olen ylpeä, vaikka välillä tietysti jokainen tekee virheitä. Ovat läheisiä ja puhuvat mulle. Suorittavat koulunsa hyvin ja harrastavat. Se vaan säälittää kun joutuvat tällaisen keskelle. Olemme olleet tätä ennen kyllä onnekkaita ja viettäneet monia onnellisia vuosia. Tai siis minä olen ollut onnellinen, mies ei varmaan ole. Hänelle lapset eivät merkitse samaa, varmaan niitä rakastaa, mutta ei pysty laittamaan lapsia omien juttujensa edelle.
Nyt pitää lopetella, tulipa taas pitkään purettua mieltä. Toivottavasti mies on selvinpäin kun menen kotiin.

14

Hei!

Nyt kun lueskelin tarinaasi, sanoisin, että sinun täytyy tervejärkisenä ihmisenä pistää peli poikki! Lastesi ja itsesi takia. Sinulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta hoitaa miestäsi, tai odotella jonkinlaista muutosta. Mitä pidempään jatkat, sitä enemmän vahinkoa tuotat itsellesi ja lapsillesi. Muistuttaisin, että lapsia ei saa antaa humalaisen ihmisen huostaan, rikot lakia jos niin teet. Lopeta aikuisen miehen hyysääminen ja lähde itse lastesi kanssa tai laita mies pihalle.

15

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan :wink:

Läpsimisestä… Ravistelu on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, kun näkee, ettei toisella liiku mitään siellä pääkopassa. Ja on se vaatinut opettelua minultakin myöntää siinä tilanteessa ettei se kannata, että nyt ei edes pidä yrittää saada toista tolkkuihin, vaan kannattaa itse yrittää keskittyä johonkin ihan muuhun siksi aikaa, kunnes toinen tajuaa edes jotain itse.

Jäin miettimään edellisen viestini jälkeen, että toivottavasti et pelästynyt kun kirjoitin siitä lastensuojeluun soittamisesta.

Kerroit siitä, miten aiemmin luulit, että alkoholismi koskee vaan niitä toivottomimpia spurguja. Ja se onkin niin lähellä, se voi olla osa kenen tahansa elämää… Ja sama koskee tätä kaalissa viiraamista - shokki, mutta kuitenkin osa elämää, joka voisi sattua, ja sattuukin, kelle vaan - mutta ei sekään välttämättä lopullista ole. Ja myös sitä lastensuojelua. Yritetään hyödyntää niitä apuja mitä meille voidaan tarjota hätätilanteissa, vaikka kuinka olisimme tavallisia ja keskiluokkaisia tai hyviä ja onnistuneita. En tiedä onko lastensuojelu paras paikka soittaa, mutta se nyt tuli ensimmäisenä mieleen ja kuvittelisin turvakotien olevan auki myös silloin keskellä yötä. Kerroit että sulla kuitenkin on tukiverkostoa, joten tarvittava hätäpaikka varmaan voi löytyä sieltäkin, pääasia että haet tarvittaessa apua muualta, etkä yritä selvitä vain yksin.

Ei olekaan. Sitä paitsi teillä on ne 20 hyvää vuotta ja nyt tämäkin on osa sitä, se antaa perspektiiviä. Ja silloinkin jos päättäisit lähteä karkuun, voit tehdä miehellesi selväksi, ettet tee sitä kostoksi tai opetukseksi hänelle, vaan antaaksesi kaikille hieman rauhaa ja miettimisaikaa. Ettei mitään lopullisia päätöksiä tarvitse nyt tehdä.

16

Asiat muuttuvat nyt joka päivä. Lähdin kodistamme viime yönä lasten kanssa.
Juominen jatkuu samanlaisena.
Soitteli minulle pitkin yötä ja jatkuu vielä nytkin. Välillä maanittelee ja puhuu kauniita ja välillä uhkailee erolla ym.
Huutaa ja lopettaa puhelun, rauhoittuu, soittaa taas hetken kuluttua uudelleen.
Testaa, että jos saisi sittenkin minut provosoitua. Ja jos lähtisin takaisin tuohon kuvioon. Näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan.
Olen tyyni, en ymmärrä itsekkään olotilaani, mutta olen nyt niin varma siitä, että näin ei voi jatkua.
En mene kotiin ennen kuin selviää/menee hoitoon. Lupasi tänään mennä hoitoon, mutta yrittää samalla koko ajan pitää ovea auki juomiselle.

Sanoo että juomista hän ei jätä, absolutistia ei hänestä tule. Ja sitten 5 min kulutua samassa puhelussa, miten ymmärtää, miten paljon olen joutunut kestämään, ja että moni ei olisi kattonut näinkään kauan.

Kun sanoin joskus aiemmin, että kaikki on hänen käsissään, tarkoitin tätä tilannetta. Vain hän voi lopettaa juomisen.

Lapset tietysti itkivät, mutta juttelimme yöllä, ja he näkevät kyllä tilanteen ihmeen selkeästi. Kerroin, että isä ei vihaa heitä, eikä minuakaan, päihteet ovat vain nyt saaneet vallan.
En TIEDÄ mitään, enkä enää edes yritä tietää. Enkä voi ymmärtää, koska ei ole mitään sellaista mitä voi ymmärtää.

Olemme nyt evakossa niin kauan että hän hakeutuu hoitoon.

Taas puhelin soi…“mä lähden, tää homma on munittu…miksi sä et voi antaa periksi (siis en voi antaa hänen juoda)”.
Toistan kerta toisensa jälkeen, rakastan, haluan jatkaa avioliittoa, mutta ilman päihteitä. Ei, emme tule kotiin, ennen kuin olet selvinnyt. (tällä siis tarkoitan oikeasti selviämistä, ei sitä että lopettaa nyt juomisen ja olisimme siellä takaisin. Ei hän pysty enää tuon putken jälkeen selviämään omin voimin.)

Työpäivä, yritän tehdä töitä. En edes ajattele mikä huominen on, nyt mennään tunti kerrallaan.

17

vain hullu rakastaa alkoholia enemmän kuin naista

18

Voi harmi :frowning: . En voi muuta kuin toivoa parastanne nyt. Toivon sitä tietenkin myös miehellesi.

Olisipa hyvä jos hänellä olisi joku, joku muu kuin sinä, joku ystävä tai sisarus tai joku, jota hän suostuisi uskomaan ja joka saisi hänet hakeutumaan jonnekin saamaan apua. On upeaa, että teet selväksi että olet hänen tukenaan, välimatkan päästä, mutta kuitenkin. Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin!

19

Kurja homma, että tilanne meni tuohon. :frowning:

Mutta ainakaan sinä et kuulosta enää yhtään neuvottomalta tai avuttomalta. Päinvastoin, sulla on selvä käsitys siitä, mitä haluat, ja teit sen miehellekin selväksi oikein konkreettisin keinoin. :slight_smile: Mäkin pidän peukkuja, että teidän asiat kääntyisivät parhain päin.

20

Kun laitoin oman mieheni juomisen takia taipaleelle muutama kuukausi sitten, niin laitoin myös puhelimen äänettömälle ja tarkistin vain välillä, josko on tullut jotain, johon pitää vastata. Tuntui turhalta kuormittaa itseään kännisen jorinoilta ja mankumisilta ja nukuinkin paremmin, kun ei tarvinnut puhelimeen herätä. Eikä toisaalta sitten tarvinnut yrittää miettiä, missä humalan vaiheessa mies on menossa ja miten pitäisi sanansa asetella, että toinen ymmärtäisi.

Aamulla promillet voi kyllä sitten tarkistaa tekstiviesteistä ja silloin niihin suhtautuminen on itsellekin helpompaa, kun tilanne ei ole niin sanotusti päällä. Tuonne omaan ketjuuni olen yhden yön viestit siteerannutkin, mutta jokainen humala pois kotoa eteni kyllä viestien perusteella ihan sen saman kaavan mukaan; raivosta itsesäälin kautta takaisin kerjäämiseen.