Avain muutokseen tai siis oman käytöksen ja toimintatapojen muuttamiseen tosiaan lähtee siitä, että ensin tiedostaa ja huomaa asian ja myöntää sen. Jos saa ammattiapua, sekin auttaa. Ja toisaalta kannattaa olla itselleen armollinenkin; jos ei heti onnistu koko ajan, yrittää aina uudelleen ja tarvittaessa pyytää anteeksi, jos on omastakin mielestään toiminut väärin tai epäreilusti.
Nuo ihmissuhdetaidot tahtoo periytyä perhekulttuurin kautta, usein huomaa puhuvansa jonkun muun suulla, vaikka äitinsä tai isänsä… Eli mallioppimalla on iskostunut automaattinen tapa toimia tietynlaisissa tilanteisssa… Ja muuttuminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Mutta jokainen kerta kun onnistuu estämään tai katkaisemaan vanhan tavan, se on hieno juttu ja niitä kannataa miettiä ennemminkin kuin juuttua soimaamaan itseään (mahdollisesti jo sovitusta) epäonnistuneesta kerrasta.
On mukavaa, jos on ympärillä ihmisiä joiden kanssa voi hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirissä opetella ihmisenä olemista. Ehkä lapsillekin kasvaa siinä ymmärrys, ettei tarvitse olla täydellinen… Mutta tosiaan kaikissa perheissä ja parisuhteissa tämä ei onnistu millään ja ehkäpä silloin on hyvä pelastaa edes itsensä ja tietysti lapset.
Se on aika suuri ero mielentilassa, päässä, koko kehossa, kun vertaa sitä siihen aikaan kun ensikerran hain apua ongelmiini. Vuosia olin elänyt alkoholistin kanssa ja sitten eronnut, ongelmat ei kuitenkaan loppuneet. Vasta sitten kun hain apua (kirjallisuus, jooga, rentoutuminen, al-anonryhmät, hengelliset tilaisuudet, luennot, terapia, ulkoilu, säännöllinen ruokailu ja nukkuminen yms.) ja vakaasti keskityin hoitamaan itseäni ja vain itseäni ensin niin kykenin rauhoittumaan niin paljon että näin missä tilassa olin ollut.
Ymmärsin myös sen että kun on epävakaassa ihmissuhteessa, ympäristössä, työssä, niin sitä tottuu tietenlaiseen mielentilaan eikä edes tajua miten käyttäytyy. voi olla että on oikeasti traumatisoitunut.
Olin nuorena vuosia ravintolassa tarjoilijana, yövalvominen ja ainainen kiire. Olin äkäinen ja väsynyt, ennenkuin tajusin ettei se työ minulle sovi. Ja sopiiko oikeasti kenellekään? Ja humalaisten höpötykset, musiikki ja muu vetivät kyllä puoleensa, jotenkin se tuntui mukavalta, ja kotona ei yhtään mukavalta. Ja kun en oikeasti ollut sellainen ihminen kuin olin silloin, ympäristön mukana menin siihen kummalliseen tempoilevaan elämään.
Ei pelkästään ole vain alkoholistin, toisen ihmisen syy jos voi huonosti, kyllä on itsekin otettava tavallaan vastuu itsestä mitä haluaa elämältä ja missä sen viettää, miten.
Sitten vasta olen toipunut kun aloin ottamaan vastuuta itsestä, itsenäistymään ja en enää anna muiden puhua minua ympäri.
