Miten kestän ilman, etten sekoa?

Kotikanava
1

Puolisollani on päihdeongelma. Kesällä hänellä oli noin kuukauden putki päällä, jolloin hän joi lähes päivittäin ja sammui silloin monta kertaa. Syksyn myötä hän on juonut säännöllisesti, ei onneksi päivittäin, mutta viikoittain kuitenkin. Ja noin kerran pari kuukaudessa hän on ollut humalassa. Hän luulee itse hallitsevansa tilanteen ja sanoo mm., että juo noin 1−2 kertaa viikossa ja vasta iltaisin lapsemme nukkumaan menon jälkeen. Välillä tämä on onnistunut, mutta ei todellakaan aina. Lapsi on nähnyt isänsä humalassa ja sammuneena useamman kerran. Lisäksi puolisoni piilottelee pullojaan aina välillä. Yhteisten vuosiemme aikana puolisoni on voinut olla pitkiäkin aikoja ilman alkoholia tai kun on ottanut, on pysynyt muutamassa lasillisessa tai oluessa viikossa. Välillä hän on kuitenkin juonut itsensä känniin, mutta viime kesänä hänellä jäi ensimmäistä kertaa putki päälle.

Puolisoni myöntää jollain tasolla, että hänellä on ongelma alkoholin kanssa ja että mistä hänen alkoholin käyttönsä johtuu. Mutta enimmäkseen hän on sitä mieltä, että minä moralisoin hänen alkoholin käyttöään (jota olen kyllä tehnyt ja koettanut ohjata häntä hoitoon) ja että hän osaa hallita rajojaan alkoholin kanssa. Olen koettanut tuoda esiin sitä, miten alkoholin käyttö, humalassa olo jne. vaikuttavat lapseemme. Puolisoni on rakastava vanhempi ja minullekin hyvä, mutta tämä alkoholin liikakäyttö kuluttaa minua ja vaivaa lastamme. Lapselle olen kertonut, että isällään on nykyään vaikeuksia juomisen kanssa.

Olen soittanut päihdeneuvontaan kerran ja soiton rohkaisemana kävin loppukesästä juttelemassa päihdepoliklinikalla. Minun piti mennä toistekin sinne, mutta työesteiden takia jouduin perumaan tapaamisen enkä ole saanut varattua uutta aikaa. Olen myös jutellut asiasta muutamien läheisteni kanssa. Lisäksi olen harkinnut meneväni johonkin Al-Anonin ryhmään. Jotenkin kuitenkin arastelen ryhmään menoa.

Puolisoni hakeutui kannustuksestani toistamiseen terapiaan, jossa saa purkaa asioitaan, mutta tämä viina-asia on ja pysyy ja hän jatkaa juomistaan. Ymmärrän kyllä, että vie aikaa myöntää päihdeongelma ja hakea siihen apua. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, etten tiedä, mitä minun pitää tehdä. Olen miettinyt eroa useasti, sillä tuntuu, että puolisoni haluaa jatkaa alkoholinhuuruista elämäänsä. Minä en sitä oikein kestä, kun koko ajan saan olla varpaillani, onko hän juonut vai ei. Itse otan alkoholia suhteellisen harvoin, sillä toinen vanhemmistani oli vuosia lääkkeiden väärinkäyttäjä (tosin jätti lääkkeet myöhemmin ja selviytyi) ja se on jättänyt vaikutuksena. Toisaalta olemme olleet yhdessä puolisoni kanssa lähes 20 vuotta enkä haluaisi lapsestani erolasta, sillä pelkään avioeron aiheuttavan hänelle kovan tuskan ja kivun. Lapsi on elämässään kokenut jo menetyksiä enkä eroamalla haluaisi tuottaa niitä hänelle lisää. Lapsi rakastaa isäänsä kuten isä myös lastaan ja hoitaa selvänä lastaan hyvin. Puolisoni sanoo usein minulle rakastavansa minua kuten minäkin häntä. Välillämme on tiettyä lämpöä ja hellyyttä, mutta etäisyyttäkin on.

Olen vuosia syyllistänyt puolisoani erinäisistä asioista esim. siitä, milloin saat keskeneräiset opintosi valmiiksi, miksi tavaroitasi on joka puolella asuntoamme, minkä takia juot tällä hetkellä, miksi et tee sitä ja tätä. Humalassa puolisoni ei ole hirveä eikä väkivaltainen. Toki jos alan syyttämään juomisen aikana tiuskii hän välillä ja argumentoi vastaankin toisinaan tiukasti, mutta lähinnä hän on vähän reppana ja holtiton. Puolisoni ei ole vielä pohjalla ja hän ymmärtää, että olen hakenut tähän juomisasiaan apua. Mutta miten kestän tässä epävarmassa tilanteessa ilman, etten sekoa? Ja miten elää päihdeongelmaisen kanssa, kun tietää juomisen vaikuttavan lapseen tavalla ja toisella?

2

Jatkan vielä. Nukuin viime yönä huonosti kuten tapahtuu, kun puoliso juopottelee enemmän. Otti illalla taas, mitä moralisoin tietysti. Inhoan niin hänen viinanhajuista olemustaan, hajusteiden käyttöä peitelläkseen krapulaa tai viinan hajua, sammumista, kuorsaamista ja kaikkea, mikä liittyy alkoholiin.

Kirjoitin puolisolleni yöllä, että koetan olla syyllistämättä häntä ja etten voi muuttaa häntä ja juomistaan. Helppoa se ei tule olemaan. Kirjoitin myös hänelle, että kannustan häntä entistä enemmän vastuunottamiseen. Olen mm. hoitanut talousasioitamme aivan liikaa viime vuodet ja organisoinut perheessämme vaikka mitä. Näin olen mahdollistanut, ettei hänen ole tarvinnut ottaa vastuuta esim. laskujen maksamisesta, vaan minä olen maksanut laskuja minun ja hänen tililtään. Mutta nyt päätin, että saa itse huolehtia tilistään, mistä olemme jo puhuneet tällä viikolla. Sanoin myös aamulla, että jos haluaa lähettää joulukortteja (on jo hankittu), saa sen tehdä. Minä en jaksa. Pyysin lisäksi, että saa huolehtia lapsen aamutoimista tänään, kun itse en kykene. Olen niin väsynyt. Suostui siihen ja hoitaa lapsen harrastusjututkin tänään kuten on tehnyt lähes aina sunnuntaisin yli vuoden ajan.

Olen uupunut ja äärirajoillani. Onneksi olen pystyn puhumaan asiasta useamman ihmisen kanssa, mutta silti kontrolloin ja yritän hallita puolisoani ja hänen juomistaan, mitä hän ei halua. Kontrollista luovuttaminen on tuskainen tie, kun voi olla, että joudun toteamaan eron olevan ainoa ratkaisu. Kesällä sanoin itselleni, että katson tämän syksyn tilannetta. Nyt en kuitenkaan osaa tehdä päätöstä, vaan katson, mitä kevät tuo tullessaan. Tiedän, etten ikuisesti voi lykätä päätöksen tekoani, sillä lapsemme tajuaa hyvin isänsä alkoholin käytön.

3

Moi.Ei sinun tarvitse kestää.Se on mielen keino vinkata että ei kaikki ok.Sinun pitää miettiä mitä elämässä arvostat ja alkaa teoilla pyrkiä sitä kohti.Eilinen meni jo ja tämän päivän teot luovat pohjan tulevaisuudelle.Elämä ei ikuisuuksia kestä ja huomenna voi kaikki olla mennyttä…terveys jne

4

Tätä aloitusta lukiessani tunnistan tekstistä todella paljon yhtäläisyyksiä omaan entiseen elämääni. Senpä takia otankin vastauksessani ikään kuin jälkiviisaan näkökulman.

Olen siis eronnut 2,5 vuotta sitten elettyäni yli 20 vuotta yhdessä ihanan, tavallisen, turvallisen ja luotettavankin suomalaisen miehen kanssa. Syynä eroon oli juurikin se, että oma terveyteni ei enää kestänyt miehen satunnaisia juomisia ja sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä (luottamuspulaa, univaikeuksia, verenpaineen nousua ym ym).

Eron jälkeen olen tietyllä tapaa ymmärtänyt ex-miestäni, koska nykyisin itsekin mielelläni otan perjantaina pari olutta tai muutaman lasillisen viiniä (joskus määrä voi ns. lähteä lapasestakin, myönnetään). Itse koen, että tuo ei haittaa ketään, koska en käyttäydy mitenkään häiriköivästi ja seuraavana päivänä 9 kertaa 10:stä olen ihan normaalissa kunnossa ilman krapulaista oloa, mutta… Nuorempi tytär (19 v) on pari kertaa todennut, että hänestä on säälittävää, että ihmisen pitää perjantaina saada juoda alkoholia, että hän ei ymmärrä, mihin sitä tarvitsee. On myös sanonut, että huvittaa seurata lievästikin juovuksissa olevaa ihmistä (viittaa siis minuun), kun sen juomisen kuitenkin näkee tai oikeammin kuulee (puhe on epäselvempää, kuin normaalisti). Totesi kerran myös, että minun pitäisi hankkia parempaa sisältöä perjantai-iltoihini…

Tyttären sanat olivat lähes täsmälleen samoja, mitä minä aikoinaan useastikin sanoin miehelleni. Tiedostin siis täysin, mitä tyttäreni ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. En voinut sanallakaan puolustella itseäni, vaikka todellakin oma olutmääräni voi olla pullo tai kaksi (ostan jotakin erikoisolutta maun, en juopumisen, vuoksi - sama koskee viiniä).

Tyttären puhe on kannustanut minua olemaan juomatta tai tosiaan pysymään siinä pullossa tai kahdessa. Välillä kyllä mopo karkaa käsistä, enkä siitä suinkaan ole ylpeä, mutta en myöskään suostu hirveästi pahoittelemaan, koska aikuisten lasten viiskymppisenä äitinä koen, että minulla on oikeus toimia, kuten haluan. Ja korostan nyt vielä, että noin 20 vuoteen en juonut kotona juuri lainkaan ja muuallakin vain muutaman kerran vuodessa. Tytöt ovat siis kasvaneet siinä luottamuksessa, että äiti elää heitä varten. Kaitpa tässä pikkuhiljaa saa ajatella vain itseäänkin :stuck_out_tongue: .

Mitä tuolla yllä olevalla halusin kertoa, on se, että tietyiltä osin tiedostan, mikä miestäni on rassannut siinä, että minä olen toiminut tyttäreni lailla…

Olen myös jälkeenpäin ollut oivaltavinani sen, että minua ei kiusannut niinkään miehen satunnainen tahto ottaa olutta, kuin ne lieveilmiöt, jotka aiheuttivat baariin “livistämistä” (esim. sillä aikaa kun olin tyttöjen kanssa tallilla), tavoittamattomuutta (ei vastannut viesteihin eikä puheluihin) ja tietyn kaltaista itsekkyyttä, jossa normaalisti vastuuntuntoinen mies ei halunnutkaan ottaa vastuuta tekemisistään. Niinä aikoina, kun hän perjantai-iltaisin halusi mennä “omia polkujaan”, hänestä ei ollut juurikaan seuraa lauantainakaan, vaikka olikin silloin yleensä kotona. Puheyhteytemme katosi täysin ja myöhemmin, erään terapian kautta, oivalsin, että kotimme ilmapiiri muistutti nuoruuden kotini tulehtunutta ilmapiiriä, jota lähdin 19-vuotiaana pakoon muuttamalla pois kotoa.

Kun miehellä oli juomakausi (mikä todella tarkoittaa, että joi vain perjantai-iltaisin, mutta viikottain), hän vetäytyi omiin oloihinsa, käyttäytyi itsekkäästi, oikeutti huonon käytöksensä, ei osallistunut arkisiin askareisiin, jolloin koin, että kaikki vastuu kaatui minun päälleni, minkä seurauksena aloin uupumaan.

Olen oivaltanut sen, että saatoin olla aika kuormittava puoliso, koska edellytin toiselta samanlaista “täydellisyyttä”, kuin itseltänikin. Piti siis olla vastuullinen ja ahkera arjenpyörittäjä, erinomainen vanhempi ja rakastava puoliso. Kuvittelin hyväksyväni mieheni puutteineen kaikkineen, mutta nähtävästi en niin tehnytkään. Mies jäi pitkäksi aikaa työttömäksi, kun minulla oli vaativa asiantuntijatyö ja varmastikin asetelma perheessä muuttui niin, että mies poti huonommuuden tunnetta, muttei osannut tuoda sitä rakentavasti esille.

Nyt muuten sorrun siihen, mihin avioliiton aikanakin, eli “sanoittamaan” miehen tunteita. Mistä hitosta minä oikeasti niitä tiesin, jos ei hän niistä mitään kertonut. Tuo lienee tyypillinen virhe pariskunnilla, että kuvitellaan, miltä toisesta tuntuu ja mitä hän milloinkin ajattelee.

Aloittajalle haluan vielä sanoa sen, että opettele päästämään irti kontrolloinnista. Pohdi, miksi haluat pitää arjen langat käsissäsi, mitä tapahtuu, jos lasketkin niistä irti. Minä annoin mielestäni miehelleni “vapaat kädet” toimia, kuten halusi. Otti äkkilähtöjä etelään ilman, että aloin motkottamaan, otti ne pari oluttakin kotona, jos niin halusi (ei siinä ollut mitään ongelmaa silloin, kun pystyin luottamaan, ettei lähde “juoksuttamaan”), ylipäätään mies toteutti tahtoaan ihan siinä, missä minäkin, minä vaan otin ensisijassa MUIDEN tarpeet huomioon, sen jälkeen vasta omani.

“Vapaudestaan” huolimatta aina aika-ajoin mies valitti, että on vankina omassa kodissaan. Voi h…vetti sentään!! Minä väitän, että hän oli vain oman mielensä vanki. Lopulta kyllästyin tuohon valittamiseen ja päästin pois sieltä vankilasta. Oliko mies tyytyväinen ja onnellinen; ei todellakaan.

Suren edelleen menettämääni perhettä, mutta onneksi nuo muistot kuormittavasta puolisosta pysyvät mielessä ja pystyn realistisesti näkemään, että emme olisi onnistuneet elämään elämäämme yhdessä loppuun asti.

Kärsivätkö tyttäret erosta; eivät todellakaan. Ennen olivat lähes aina omissa oloissaan talomme yläkerrassa, kun isä valtasi alakerran olohuoneen ja tv:n kaukosäätimen. Nyt katsellaan alakerran sohvalla yhdessä elokuvia ja muutenkin talossamme on tilaa hengittää. Silti isä on yhtä lailla rakas, kuin ennenkin. Eivät vaan näe toisiaan juuri koskaan, kun jokainen elää ns. omaa elämää. Vanhempi tytär on tainnut nähdä isäänsä viimeksi puolisen vuotta sitten ja nuorempikin vain satunnaisesti, jos isänsä on käynyt entisessä kodissaan asioilla (hänellä on edelleen avain meille ja varastoissa tavaroitaan).

Nyt pitää kuitenkin lopettaa. Kiitos, jos jaksoitte lukea tänne saakka. Pahoittelen, että teksti pääsi vähän rönsyilemään :slight_smile:

5

Jännä ajatus tuo, että tietyn ikäisenä ja tietyt saavutukset omaavana henkilönä on oikeus juoda viiniä.
Mulla ei varmaan ole sitä oikeutta, koska en ole vielä 50 vuotta, enkä ole saavuttanut tiettyjä asioita elämässä, mitkä kokisin oikeuttavana juoda.
Mun mielestä se on ihan ihmisen valinta haluaako elää pulloa varten vai toisia kanssaihmisiään varten.
Jos kokee että juomattomuus olisi uhraus, niin juominen jatkuu muodossa tai toisessa aina.

6

vieraampi kirjoitti: "
Jännä ajatus tuo, että tietyn ikäisenä ja tietyt saavutukset omaavana henkilönä on oikeus juoda viiniä.
Mulla ei varmaan ole sitä oikeutta, koska en ole vielä 50 vuotta, enkä ole saavuttanut tiettyjä asioita elämässä, mitkä kokisin oikeuttavana juoda.
Mun mielestä se on ihan ihmisen valinta haluaako elää pulloa varten vai toisia kanssaihmisiään varten.
Jos kokee että juomattomuus olisi uhraus, niin juominen jatkuu muodossa tai toisessa aina."

Aika metka tulkinta tuosta kirjoituksestani :slight_smile: En minä ole miettinyt elämässäni mitään ikärajoja, saati saavutuksia, mutta halusin tuoda esille, että ehkä minullakin on oikeus joskus miettiä sitä, mitä itse haluan, miettimättä koko ajan muiden tahtotilaa. Olen tosiaan perusluonteeltani sellainen “toiset ensin” -ihminen ja on ollut pakko ihan tietoisesti opetella kuuntelemaan ja noudattamaan myös omia tarpeitani. Edelleen koen eläväni kanssaihmisiäni varten ihan tuon persoonallisuuteni kautta, enkä siinä koe millään tavoin uhrautuvani, päin vastoin; saan itse valtavan paljon hyvää mieltä nähdessäni kanssaihmistenikin voivan hyvin.

Mutta asiat eivät olekaan joko tai, vaan siihen väliin mahtuu paljon vaihtoehtoja, joita kai kompromissiksikin voi nimetä :slight_smile:

7

Hei ap
Olen itsekin miettinyt tänne kirjoittamista monta kertaa ja noin kaksi vuotta aina silloin tällöin käynyt lukemassa kirjoituksia.
sinun elämäsi on minun elämä. täällä on paljon kommentteja että eroa ja ajattele itseäsi, mutta ei se ole niin helppoa, sinä ymmärrät.

8

Ei ole tosiaan helppoa erota ja ajatella itseä kuten Vieras123 kirjoitti. Mutta yhdessä oleminenkin on vaikeaa, kun näkee, että rakkaalle ihmiselle alkoholi on nykyään tärkeämpää kuin ennen. Siitä on tullut riippuvuus toiselle. Ymmärrän, miksi puolisoni tarttuu pulloon ja ettei se johdu minusta ja lapsestamme. Mutta minä ja lapsemme olemme niitä, jotka kärsimme tästä tilanteesta. Olen sen sanonut puolisolleni lukuisia kertoja.

Viikko sitten taas riitelimme hänen ollessa humalassa. Se ei ollut järkevää, mutta sen jälkeen olen entistä enemmän ottanut omaa aikaa itselleni ja tehnyt asioita, joista tykkään. Olen myös nauttinut niistä positiivista hetkistä, joita meillä perheenä on ollut. Olen edelleen varuillani, kun tarkkailen, milloin toinen aloittaa juomisen. Koetan kuitenkin olla syyllistämättä puolisoani. Välillä olen siihen pystynyt ja olen alkanut tajuamaan, että minussakin on vikoja. En halua olla enää kontrolloiva ja nipottava puoliso enkä lapselleni kiukutteleva ja tiuskiva vanhempi. Olemme puhuneet puolisoni kanssa pariterapian aloittamisesta. Hän on siihen valmis ja minäkin tunnun olevani, kun olen nyt asiaa muutaman viikon pohtinut. Kävin vuosia siten yksilöterapiassa useamman vuoden ja tiedän, että helppoa ei tule olemaan. Päätös voi olla, että eroamme. Mutta olen sitä mieltä, että kokeillaan nyt ensin tämä terapiatie ja katsotaan sitten.

9

Hei ap,
Miten sä pystyt nauttimaan perhe hetkistä? Mäkin ennen pystyin mutta sitten kun esim. pari viikkoa on normaalia, tehdään perheenä kaikkea ja on kahdenkeskistä mukavaa aikaa niin taas tulee se tilanne eteen että ns kaikki romahtaa ja masennun yms. Se tuntuu kauhealta kun ensin uskoo ja yrittää ja sitten taas kerran tipahtaa…

10

Kyllähän minullakin pisti silmään että onhan se eräänlainen puolustuspuhe että saan juoda kerran viikossa …
Eikös niin tee myös alkoholistit, heillähän on siihen aina jokin selitys?
Mutta oikeasti, jos kotona on ahdistavaa niin kyllä se alkoholi rentouttaa ja siitä voi hyvin äkkiä tulla tapa. Tarvitsee rentoutuakseen oluen ja joutuu sitten selittelemään.
Taas toisaalta lapsi näkee ja kuulee miten aikuiset käyttäytyy, ottaa mallia, edes itse tajuamatta alkaa naputtaa kuin äiti teki. Ja se jatkuu sukupolvelta toiselle.
Yritän katkaista sitä sukupolvien jatkumoa, vaikeaa se on, kun miehessä on niin paljon korjattavaa että naputtamista riittää. Ja minulla syyllinen olo kun sanon. Kierre on valmis. Olin naimisissa alkoholistin kanssa pitkään ja tajusin että join itsekin vasta eron jälkeen ja hain siihen apua. Nyt olen täysin raitis itsekin, eikä mieli tee alkoholia, sitä ei tosiaan tarvi yhtään mihinkään. Toinen juttu on se että pyrin antamaan anteeksi, itselle ja toisille, etten jäisi syyttelemään ja etsimään vikaa muista tai edes itsestä.
Vaikka rakastinkin miestäni, niin on pakko nyt kysyä itseltä rehellisesti olinko sittenkään onnellinen hänen kanssaan? Tai hän minun? Ja mihin oikeasti lupauduimme kun menimme naimisiin, ei kysytty rakastatko vaan tahdotko rakastaa, myötä ja vastoinkäymisissä. Olin unohtanut sen ja vain katkerana halusin eron, maksoi mitä maksoi, nyt sitten maksan laskua siitä eikä se ole aina mukavaa. lapsenlapsilla ei ole mummilaa eikä ukkilaa, kaikki on hajotettu palasiksi. Toivon ja rukoilen että omat lapset olisivat viisaampia ja muistaisivat lupauksen tahtomisesta ei tuntemisesta.
Ihan pienistä ei kannata erota, mutta jos toinen sairautensa takia uhkaa henkeä tms. niin silloin ei ole ehkä viisasta asua saman katon alla.
Tsemppiä aloittajalle. yritin varoittaa että myöhemmin eron jälkeen ei ehkä elämä suju kuitenkaan ihan hyvin sittenkään vaikkei sitä alkoholistia siinä oliskaan.

11

Haluan todella kontrolloinnista eroon kuten Hemmiina ehdotit. Pieniä edistymisaskeleita olen jo ottanut, mutta on vaikea hellittää, kun olen pitänyt lankoja koossa vuosikausia. Viime viikot ovat olleet tuskaiset. Puolisoni alkoholinkäyttö ei ole todellakaan ollut hallinnassa, ja olemme riidelleet liian usein. Olen kertonut puolisoni läheisille hänen ongelmastaan, koska en jaksa enää pitää yllä kulisseja koko ajan.

Samalla olen alkanut miettimään omaa käytöstäni ja mistä se johtuu. Olen tajunnut, että lapsuudessani olen joutunut tukahduttamaan vihan tunteitani ja että olen elänyt lapsena ympäristössä, jossa minua on uhkailtu. Erolapsena on halunnut myös pitää kiinni viimeiseen asti siitä, etten itse eroa. Nyt ajattelen entistä useammin, että oman asunnon hankinta saattaa auttaa tässä tilanteessa. Olen myös puhunut miehelleni asiasta ja siitä, että minulle voi olla parempi asua erillään, niin ei tarvitsisi riidellä arjen asioista. Sillä tavalla hellittäisin kontrollista.

Puolisoni kieltää ongelmansa tällä hetkellä ja sanoo, etten kohtaa häntä ihmisenä. Hän on jopa sanonut pari kertaa muuttavansa kadulle, jos en lopeta kontrolliani ja syyllistämistäni. En olisi uskonut koskaan, että siedän tällaista paskaa toiselta ihmiseltä. Tiedän pärjääväni yksinäni, mutta silti roikun toisessa kiinni. Olen läheisriippuvainen, mutta en ole enää yksin riippuvuuteni kanssa. Menen ensi viikolla samalle terapeutille, jolla puolisoni käy. Tarkoitus on tavata terapeutti jokunen kerta ennen kuin aloitamme pariterapian. Vähän epäilyttää nyt koko pariterapia, kun tekee mieli hankkia oma asunto saman tien ja muuttaa pois sekä keskittyä itseen. En halua enää olla nimittäin väsynyt ja kiukutteleva ihminen läheisilleni.

12

Toi jotenkin kuulostaa sille et ap on päätöksensä tehny vaik ei vielä tiedosta sitä itse.

Mä venkosin pitkää, varmaan kaikkiaan 7-9kk:tta eroa kunnes se lopulta tapahtui vuoden viimeisenä päivänä. Tavallaan sovussa erottiin ja pystytään olla tekemisissä vaikkei olla kimpassa enää. Mun pitäis joku päivä ottaa asiakseni ja mennä hakee kamani sieltä.

Naimisiin tai kihloihin asti ei koskaan menty, omat kämpät pysy koko suhteen ajan, mikä on hyvä. Mulla on itsellänikin alkoholiongelma ja raitistuin 8kk sit. Siitä lähti alamäki oikeestaan kun lähdin hoitaa päätäni jokaikisellä mahdollisella keinolla millä vaan keksin ja yhteinen aika väheni ja väheni ja toi ei puhunu mitään, ei saanu sanottuu mut kärsi ja möksäs ja joi ja joi ja joi ja joi kiihtyvällä tahdilla välillä, välillä oli pitempään juomatta, välillä joi päiviä putkeen, välillä oli viikon pari kolmekin juomatta.

Mut ai että mä kirosin hiljaa mielessäni joka ikinen kerta ku kuulin sen tsih ton “omalta paikalta” koneensa ääreltä sen jälkeen kun raitistuin!

On pyydetty, on ruinattu, on vaadittu… Vaan ei, ei tapahdu mitään vaikka kuinka tekis taikatemppuja. Ku ei toi nää juomisessaan mitään ongelmaa niin olkoot sit yksin.

Enkä mäkään nyt sitä ihan alkoholistina pidä, kun se pystyy jossain määrin hallitsemaan juomistaan aina kun vaan haluaa ja ei yksinään juo itseään perskänniin mut aina välillä se lipsuu päiväkausien tissutteluun ja välil juo vaan pari krt vko sen pari kolme illassa et ei oo tarkotuskaan humaltua. Nyt mä puolustelen sitä, mut se johtuu tasan siitä et välitän yhä liikaa.

13

Voi olla tosiaan, että olen jo päätökseni tehnyt kuten Memetsi kirjoitit. Mutta voi olla, etten vielä sitä ole tehnyt. Moni asia tuntuu vain niin vaikealta tällä hetkellä enkä jaksa keskittyä oikein mihinkään. Ajatukseni pyörivät nimittäin niin puolison juomisessa. Yritän tehdän siihen irtiottoa ja ottaa enemmän tilaa itselleni. Aikaa se kuitenkin vie. Vaikka oman asunnon hankinta houkuttaa, niin se tuntuu myös työläältä. Muutimme viime vuonna eikä taas huvittaisi ryhtyä asunnon etsintään ja järjestämään kaikkea muuttoon liittyvää. Samanaikaisesti mietityttää, miten toimia lapsemme kanssa tässä kaikessa.

Kun puolisoni juo, minä reagoin siihen entistä enemmän, etten ota alkoholia ollenkaan tai juon korkeintaan lasin tai pari kerran pari kuukaudessa. Minun ei todellakaan tee mieli alkoholia tällä hetkellä. Minulla on ollut vuosien saatossa kausia, jolloin en ole juonut mitään prosenttipitoista. Alkoholi ei ole koskaan ollut minulle ongelma. En vain välillä tykkää sen mausta ja siksi haluan toisinaan olla ilman. Ehkä testaan raittiudellani jotenkin itseäni, kun taistelen sokeririippuvuuden kanssa, kun liikun liian vähän ja kun teen liikaa töitä. Näiden jälkimmäisten asioiden kanssa minulla riittää työstettävää. Siksi nyt onkin tärkeää keskittyä minuun ja olla hyvä itselleni.

Olisi kiva kuulla, millaisia kokemuksia muilla läheisillä on Al-anonin ryhmistä. Olen miettinyt ryhmään menoa, mutta jotenkin epäilen ryhmämuotoisen toiminnan sopivan minulle. Entä onko kellään kokemusta ContrAl-menetelmästä, joka perustuu psykososiaaliseen ja kognitiiviseen terapiaan ja lääkeaineen käyttöön alkoholismin hoidossa? Ks. lisää yle.fi/uutiset/3-9172657 saa käsityksen, että joillakin se toimii ja että henkilö pystyy sen avulla kohtuukäyttöön. Mieluusti kuulisin kommentteja sen puolesta ja vastaan.

14

Mitäpä jos “selityksiä aina löytyy” ottaisit aikalisän, etkä suunnittelisi koko ajan jotain.
yksinkertaisesti et tee yhtään mitään muutosta nyt. Rauhoitut itse ja annat läheisesi olla rauhassa.
Onko se vaikeaa? Olla puuttumatta epäkohtiin?
Suosittelen lämpimästi meditaatiota, rukousta yms. että rauhoitat mielesi, etkä tee mitään mitä joutuisit katumaan.
Ja olisi suuri virh, että nyt kun olet tuossa tilassa kuuntelisit muiden neuvoja, eihän kukaan elä sinun elämää joten neuvoja ei voi antaa.
Et oikeasti voi edes ottaa opiksi muiden kokemuksista muutoin kuin että haet apua että saat mielesi rauhoittumaan.
Jos henkeäsi uhataan niin tietenkin lähdet pois.

15

Selityksiä aina löytyy, hyvä että olet löytänyt tänne ja alkanut etsiä ratkaisua tilanteeseesi. Ongelman tunnustaminen on iso asia, ja paljon joutuu vielä ponnistelemaan, että löytää tiensä ulos ahdistavasta elämäntilanteesta, tavalla tai toisella. Minusta on hyvä, että mietit eri vaihtoehtoja ja alat etsiä apua eri tahoilta. Että yrität keskittyä asioihin, jotka ovat sinulle hyväksi.

Alkoholismin ympärilleen tuomaa ahdistusta ei mielestäni saisi koskaan vähätellä, eikä hyssytellä. Ei keltään voi vaatia sellaista, että tilanteeseen pitää sopeutua. Joskus on mahdollista sopeutua, mutta sekin on ihmisen oma valinta. Hae siis apua, etsi tukea - ja ota selvää eri vaihtoehdoista tulevaisuuden suhteen. Niin minä ajattelisin.

Viittasit lapsuuden kokemuksiin. Niillä on suuri merkitys, eikä sitä asiaa saa kukaan ulkopuolinen vähätellä! Tiedän sen, koska äitini alisti minua ja isää ja lapsuuden haavoista paraneminen on vienyt minulta kauan. Millaisia kokemuksia sitten kenelläkin on, ne pitää jossakin vaiheessa käsitellä - ja sitten jättää taakseen ja jatkaa eteenpäin. Ylipäätään, minulla toimii se, että nostan katseeni maasta tulevaisuuteen - ja keskityn hyviin asioihin. Omasta kunnosta huolehtiminen on myös tärkeää. Minulle luonto ja pienimuotoiset metsätyöt ovat terapiaa! Vastapainoa sille, että olen myös tehnyt liikaa töitä. Siihen yritän nyt löytää kevennystä.

Ei ole tarkoitus neuvoa, eivätkä kaikki keinot tepsi jokaiselle. Ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia. Yritän vain kannustaa siihen, mitä itsekin totesit: pitämään huolta itsestäsi! Ja miettimään, minkälaista haluat elämäsi olevan vaikkapa vuoden kuluttua. Miten siihen päästäisiin… Mutta muista, että olet arvokas ihminen! Sinulla on lupa haluta hyvää elämää itsellesi ja lapsellesi. Ja myös suunnitella ja toimia niin, että se toteutuisi. Tsemppiä!

16

Entä jos joutuukin todella katumaan sitä, ettei tee mitään? Ei sillä, etteikö levollinen mieli ole tarpeen ratkaisuja tehdessä.

17

Omalla kohdalla pahinta ovat olleet ajat, jolloin on vaan vellonut päättämättömyyden ja epätoivon suossa, tietämättä ollenkaan, mitä pitäisi tehdä. Ratkaisu se on sekin, että päättää vaikka, että mietin asiaa huomenna / ylihuomenna / ensi viikolla / parin kuukauden päästä / vuoden päästä.

Kyllä sen verran toivoa täytyy löytää, että elämä ei ole absoluuttisen hallitsematonta ja kestämisyritelmää. Ja tarkoitan elämänhallintaa positiivisessa mielessä enkä mitään kaiken kontrollissa olemisen tarvetta.

Ketjun otsikko on minusta osuva - sitähän se juuri on, että miten kestäisi…Ihan hassun normaalilta(?) tuntuu alkkisvapaassa elämässä, enkä nyt tarkoita tällä “saavutuksella” mitenkään leuhkia, mutta mielentilani ero on vaan valtaisa.

18

Hei kaikki,

kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa, tähän ketjuun, koska tänään tuo otsikko on se kysymys, joka minua tänään oikeasti pelottaa. Ja etukäteen pahoittelut että tästä voi tulla pitkä selostus. Viime syksynä löysin sivuston ja olen käynyt lukemassa tarinoitanne, elämäänne alkoholistin kanssa ja silmäni ovat pikku hiljaa avautuneet. Kiitos teille siitä. Olen tunnustanut itselleni, että perheessämme asuu alkoholisti ja se vaikuttaa kaikkeen, vaikka hän olisi kuivilla. Olen tunnustanut, että olen ajautunut jonkin asteiseen läheisriippuvaisuuteen ja kadottanut itseni ja omanarvon tuntoni.

Avomieheni on kaappijuoppo. Piilottelee juomisiaan silloin, kun on ratkennut. On aina tehnyt niin. Viiden vuoden yhdessäolon aikana näitä pahoja putkia olen todistanut tai paljastanut ainakin kolme. Jokaisesta olen oppinut vähän lisää piilojuopon käyttäytymisestä. Valehtelu, välttely, peittely, vähättely, eristäytyminen, ilkeily minua kohtaan, rauhattomuus ja levottomuus, ahdistuneisuus, lyhyt pinna, raivostumiset… tämä ikävä lista on pitkä ja nyt vasta silmäni ovat avautuneet että kaikki johtuu siitä riippuvuudesta. Mieheni pystyy olemaan kuivilla kun käy töissä ja kun olemme lapsen kanssa kotona. Tai on pystynyt tähän asti. Tänä jouluna alkoholi voitti.

Viimeisin putki jäi päälle nyt juuri ennen uutta vuotta. Olimme jouluaaton yhdessä mummolassa, seuraavana päivänä hänellä oli jo kiire kavereiden kanssa juhlimaan. Sitä tapahtuu harvoin, enkä sitä ole koskaan kieltänyt. Kotona juomiseen olen sanonut ehdottoman ei:n sillä meillä on pieni lapsi ja retkahdukset ennen lastakin paljastivat, että miehellä on alkoholiongelma. Hän kävi AA:ssa hetken, mutta sitten lopetti ja ajatteli että homma on hallussa. Ensin oli aivan täysin raittiina, sittemmin on käynyt silloin tällöin kavereiden kanssa mökillä tai jossain muualla juomassa. Olen tyhmänä luullut, että hän todellakin hallitsee nyt oman juomisensa. Viime aikoina näitä illanviettoja on tullut enemmän, mutta putki ei ole jäänyt päälle. Muistiaukkoja ja ristiriitaisuuksia näissä juhlimisissa on ja siitä tulee aina riitaa. Välillä epäilen arkenakin hänen hilpeytensä ja puheliaisuutensa johtuvan pienestä sievästä.

Välillä haistelen ilmaa, koska olen tuntevinani sen saman hajun, joka paljastaa minulle kännin. En luota häneen. Näinä kuivina kausina tilanne on välillä kuukausiakin tosi onnellinen, mutta sitten taas ilmapiiri kiristyy, enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi. Nyt kun olen alkanut ottaa selvää asioista ja alkoholismista, tunnistan että miehelläni on “kuiva humala”. Riippuvuus jota ei voi toteuttaa elämässään aiheuttaa suurta katkeruutta minua ja kaikkea edustamaani kohtaan. Nyt ajattelen siis näin.

No, palaan vielä pisteeseen, josta tämä oma avun hakemisen prosessini alkoi. Olimme lapsen kanssa poissa kotoa viikon. Mies oli tullut kipeäksi. Minulla oli epäilyni, hän valitteli että ei saa nukuttua ja oli välillä tosi puhelias ja pirteä, välillä taas aivan ääni poissa. Myöhemmin kiinni jäätyään hän tunnusti että ryyppyillan jälkeen hän oli potenut krapulaa maanantain, hakenut tiistaille sairauden vuoksi pekkasen ja jatkanut juomista keskiviikkona, koska oli niin kurja olo ja tylsää sairastaa. Aluksi sanoi, että haki vain sikspäkin perjantaina, sitten on tunnustanut, että haki joka päivä kaksi sikspäkkiä… niinpä niin. Tuttu valehtelun, vähättelyn ja peittelyn kaava jatkuu enkä usko noita määriä tai päiviä. Tosiasia on, että putki jäi päälle.

Tulimme perjantaina lapsen kanssa kotiin, tarkistin kaapit, löysin kaksi sodastream pulloa, joissa oli luultavasti lonkeroa ja hetken mietittyäni laitoin ne takaisin kaappiin. Mies leikki lapsen kanssa ja välillä kävi muka jotain asioita hoitamassa. Parin tunnin päästä katsoin pulloja uudestaan ja kappas vaan toinen oli juotu. Siinä vaiheessa pistin pelin poikki, sanoin että nyt juomat lavuaariin tai lähdetään lapsen kanssa saman tien takaisin. Hän kaatoi juomat pois. Henkisesti olin niin raivona että vapisin. Lapsen takia pysyin kasassa, samoin varmaan shokin takia. Tämä shokki, pettymys ja tunteettomuus jatkui noin viikon. Se oli itselleni selkeää aikaa, tiesin miten vakava ongelma on, se ei johdu minusta ja tähän täytyy hakea apua.

Heti uuden vuoden jälkeen aloin hakea apua, soitin päihdeneuvonta-puhelimeen, perheasiain neuvottelukeskukseen, kunnan päihdehoitajalle. Miehen kanssa pystytään keskustelemaan hyvin vähän. Hän syyttää ongelmista minua ja suhdettamme. Vähättelee naiseuttani, työtäni, tekemiäni kotitöitä. Hän on lytännyt minut tällä hetkellä henkisesti niin pahaan jamaan, että pillahtelen itkuun missä milloinkin. Pyörin kotona ympyrää yrittäen hoitaa työni (teen töitä kotoa käsin) ja kotityöt. Että olisin hyvä nainen. Kaikki ja yhtä aikaa. Senhän nyt tietää että silloin mistään ei tule mitään.

Tiedostan, että mies ei ymmärrä mitä kotona työskenteleminen on ja hän olettaa että hoidan siinä ohessa päivisin myös kotihommat. Ja olen sitä tehnytkin, vien lapsen hoitoon, ruokin kotieläimet, lenkitän koiran, siivoilen, pesen pyykkiä, laitan ruuan ennen kuin mies ja lapsi tulevat kotiin, lämmitän taloa. Sekään ei riitä.

Tiedostan, että olen avun tarpeessa, jos hänen arvostelunsa vaikuttaa minuun niin, etten saa tehtyä enää mitään. Olen kuin paniikissa omassa kotonani. Unohtelen asioita joita olen tekemässä ja alan tehdä seuraavaa, mietin, pohdin ja kerään taas itseni toimintaan.

Sain miehen mukaan kunnan päihdetyöntekijälle, mutta siellä mies kielsi kaiken ja syytti ongelmista parisuhdettamme. Päihdetyöntekijän asenne ja toiminta vahvisti tunnetta siitä, että minä hössötän eikä tässä ole mitään ongelmaa alkoholin kanssa. Hän ohjasi meidän perheterapiaan. Aloin itsekin epäillä itseäni. Odotamme aikaa perheneuvolaan, pyysin terapeutin soittoaikaa, koska juuri nyt tuntuu: Miten kestän etten sekoa? Tällä hetkellä jopa pelottaa, että oma psyyke saattaa napsahtaa minä hetkenä hyvänsä. Olen järjissäni, mutta jonkin pelottavan partaalla. Nyt on todellakin hetki kerrallaan päivä.

Alueellamme ei ole al anon ryhmää, soittelen tukipuhelimiin ja ystäville, hetkeksi aina helpottaa. Etsin todellakin pelastusköyttä tähän tilanteeseen. Olisiko teillä vinkkiä miten saan rauhoituttua ja fokuksen taas jotenkin kohdalleen?

19

Lämmität saunan,sytytät kynttilän ja vilvoittelet ulkona.muista hengittää syvään,nauti ulkoilmasta.pika-apu.

20

Tammikuun jälkeen olen ottanut aikalisää ja keskittynyt myös itseeni. Olen käynyt pari kertaa juttelemassa terapeutin kanssa, saanut uuden työn (jossa aloitan myöhemmin keväällä) ja varannut itselleni matkan. Lisäksi olen jutellut useamman ystäväni kanssa tilanteesta. Olen vielä väsynyt, liikun liian vähän ja toisinaan kärttyilen muulle perheelle, mutta nyt tiedostan paremmin, kun ärtymys tulee.

Kontrolli on jäänyt juomisen suhteen, kun puoliso päätti yhden törttöilykerran jälkeen olla ilman alkoholia. Tuon törttöilykerran jälkeen en moralisoinut häntä enkä syyllistänyt. Silloin hän päätti päihteettömyydestä. Tuosta on nyt 7 viikkoa eikä hän ole juonut. Minulle tämä on ollut tietysti helpotus, mutta samalla tilalle on tullut pelko siitä, mitä jos toinen ratkeaa. Haluaisin puhua puolisoni kanssa pelostani. Vielä en ole siihen pystynyt. Terapeutin kanssa aion asiaa käsitellä. Pariterapiaan emme ole lähiaikoina menossa, kun terapeutti tuntee minut paremmin kuin puolisoni (kävin hänellä vuosia sitten pidemmän aikaa) ja kun puolisoni ei halua hänellä enää käydä yhden erimielisyyden takia, mikä hänellä oli terapeutin kanssa. Ymmärrän tämän. On parempi, että terapeutti on molemmille entuudestaan tuntematon. Puoliso on sanonut, että jos hän alkaa taas juoda, hän hakeutuu terapiaan.

Meillä on joitakin parisuhteeseen liittyviä asioita, joista meidän tulee mielestäni keskustella yhdessä. Nyt emme ole kuitenkaan jaksaneet arjen keskellä. Tämä vähän kiusaa minua. Syyllistän edelleen puolisoani ja lastani joistakin asioista kuten toinen vanhemmistani teki. En tykkää siitä, mutta oman käytöksen muuttaminen vie aikaa. Onneksi puolisoni osaa sanoa, että ota rauhallisemmin äänenpainoni noustessa tai että teenhän itsekin sitä tai tätä. Pystymme keskustelemaan asioista, mutta nyt on selvästi menossa kausi, jolloin eletään ja katsotaan, mihin elämä meitä vie.