Takana lukuisia vuosia alkoholistin kanssa. Tuttu tarina - pikkuhiljaa tilanne edennyt. Edelleen käy töissä ja hoitaa kotitöitä sekä pihatöitä. Näihin ruohonleikkuuseen, lumitöihin tai muihin puuhiin tarvitsee toki aina sen muutaman oluen. Sellaista pe tai la iltaa en muista, etteikö edes muutama olut olisi kurkusta alas mennyt. Nykyään taitaa olla harvassa ne arki-illatkaan. Lomat menee tasaisesti tissutellen ja välillä sitten “kunnolla ottaen”.
Mulle on luvattu ummet ja lammet. Mitkään lupaukset eivät tietenkään pidä. Kun olen jossain reissussa ja mies jää kotiin, niin meno on aina villiä. Ensin sanoo, että on töistä väsynyt tai on paljon kaikkea, ettei jaksa lähteä mihinkään. Lopputulema on se, että aina sattuukin yllättäen joku tapahtuma siihen ja sitten meneekin koko viikonloppu siinä.
Olen tehnyt valinnan, että toistaiseksi jaamme yhteisen asunnon. Yritän keskittyä omaan elämääni ja omiin harrastuksiini. Mutta silti huomaan loukkaantuvani kerta toisensa jälkeen hänen välinpitämättömyydestään (kännissä) minua kohtaan. Olemme sopineet, että laittaa viestiä, mielellään illalla jos jonnekin lähtee tai viimeistään aamulla, että tiedän kaiken olevan ok. Ei viestejä kuulu. Minä päätän olla kyttäämättä puhelinta ja 5min sen jälkeen huomaan katsovani olisiko jollain Facebookissa joku päivitys, josta selviäsi jotain (missä menee ja kenen kanssa) tai milloin on ollut whatsappissa aktiivisena.
Saman tien tajuan olevani idiootti ja tuhlaavani aikaa. Mutta hitto, että loukkaa ja tuntuu niin pahalle kun toinen tietää että odotan viestiä, mutta hänelle ei tule mieleenkään viestiä laittaa. Sitten kun on selvinnyt, niin laittaa tyyliin ihan jonkun normaalin viestin “monelta oot tulossa” tai “tuotko tullessas juustoa, kun se on loppu”. Mulle ei kerro viikonlopusta mitään. Joskus ennen aina kysyin, itkin ja tivasin - sillä seurauksella että suuttui mun nalkutuksesta ja piti monta päivää mykkäkoulua.
Ystäviä mulla ei ole, joten ystäville puhuminen ei valitettavasti ole mahdollista. Tuttuja (harrastuksista ja töistä) on kyllä, mutta ei ketään sellaista, jolle voisin parisuhteeni solmuja lähteä aukomaan.
Tiedän, että mun pitäisi vaan suunnata ajatukseni muualle ja olla välittämättä. Mutta en pysty. Huomaan vähän väliä vellovani katkeruudessa, että miksi minun täytyy kärsiä ja miksi minulla on pahamieli, kun sen kaiken aiheuttaja vaan juhlii ja nauttii elämästään. Toivoisin niin, että hänestä tuntuisi edes joskus yhtä pahalle - että hän ymmärtäisi. Samalla tajuten, ettei hän ymmärrä ja on aivan turha niin toivoa. Silti toivon - vaikka itselleni uskottelen, etten toivo.
Saakohan kukaan kiinni tästä mun hölmöstä ajatuksen juoksusta ja osaisiko joku vinkata, millä ihmeellä saan ajatukset OIKEASTI ohjattua johonkin minulle hyödyllisempään. Haluan siis nauttia elämästäni ja tiedän mitä pitäisi tehdä - en vain tiedä MITEN?