Meillä pitkä yhteinen historia. Olin 19 kun avioiduimme, en tajunnut et mieheni oli silloin jo alkoholisti, mutta kun vauva oli tulossa sitä odotti onnellista perhe-elämää.
Ei se tosiaankaan mennyt niin ja 21 vuotiaana meillä oli kaksi lasta ja alkoholisti isä.
Elämä vain jatkui vaihtelevaisesti ja kolmas lapsemme näki päivänvalon ollessani 29.
Olen suurinpiirtein kasvattanut lapset yksin.
Avioliittoa on 37 vuotta, josta 6 raitistuneen alkoholistin kanssa. Meillä kävi niinkuin monella muullakin et kaikki läheiset sairastui. Kolme meistä on hakenut apua itselleen.
Muuttuuko alkoholisti erilaiseksi ihmiseksi kuin ennen, meillä hän on tyytyväinen kun on raitistunut, mutta mulla on pahaolo jota hän ei ymmärrä kun kaikki pitäisi olla kunnossa.
Lapset on kaikki lentäneet omilleen joten olemme kaksin, minusta olemme lähinnä kämppiksiä ei mitään hellyyttä saatika muuta.
En vaan pääse yli noista juovista ajoista johon sisältyi henkistä väkivaltaa huutoa, haukkumista ym.
Nyt olen miettinyt et mun kohdalta rakkaus on loppunut jo aikoja sitten on ollut vaan kulisssien pystyssä pitämistä.
Oletteko huomanneet et raitistuttuaan alkoholisti on muuttunut kuin eri ihmiseksi?
Vaikuttaahan alkoholi aivoihin jotenkin, jos olen oikein ymmärtänyt.
Mietin, että olisiko aika elää vain itselleen kun tähän asti olen elänyt muille unohtaen itseni.
Kertokaa miten olette selvinneet.
Minkeli,
Selviytymisestä en voi kertoa, koska minun alkoholistini yrittää vasta parhaillaan päästä alkuun toipumisessa. Sen tiedän, että aivotoimintaan alkoholi vaikuttaa. Muutokset on varmaankin sekä lyhyt- että pitkäaikaisia. Pitkään ja rankasti juoneen aivotoiminta ei varmaankaan täysin ennalleen palaa. Toisaalta olisihan se ihminen muuttunut vuosien ja vuosikymmenten saatossa varmasti ilman alkoholiakin. Eli tuskin sitä täysin samaa ihmistä takaisin saa vaikka juominen loppuisi. Itseänikin jännittää ja pelottaa tuleva jos alkkikseni raitistuu. Mutta muutoksia on tulossa joka tapauksessa koska vaihtoehdot on raittius tai ero.
Kirjoitit, ettet pääse yli juovan ajan henkisestä väkivallasta, haukkumisesta ym. Oletteko käsitelleet näitä tapahtumia? Meillä oli edellinen paha kriisi muutama vuosi sitten ja silloin kävimme vastaavia tapahtumia läpi puhumalla ja kirjoittamalla. Juuri eilen kaivoin näitä kirjeitä kaapista ja kävin läpi mennyttä paskaa elämää ja se ei herättänyt enää minussa suurempia tunteita. Ilmeisesti niiden läpikäyminen on auttanut koska joskus olin niistä asioista tosi vihainen, ahdistunut jne. Ja olihan minulla mahdollisuus antaa alkkikselle “samalla mitalla” parin vuoden ajan. Pistin siis häntä maanrakoon kaikissa käänteissä eli kostin hänelle ne vääryydet joita olin joutunut kokemaan. Olipa siinä järkeä tai ei niin minua se ilmeisesti on auttanut. Jossain vaiheessa sitten aloin miettimään, ettei elämä voi niin jatkua koska minusta se ei lopulta tuntunut enää hyvältä ja ajattelin että rupean inhoamaan itseäni jos en lopeta. (Alunperin olin ajatellut “oikeudekseni pitää häntä tossun alla periaatteella vuosi vuodesta”) Olin siis tosi ilkeä ja oikea piru hänelle. Meillä siis meni kohtuullisen “hyvin” alkoholirintamalla pari kolme vuotta tässä välissä. Nyt tosin olen ajatellut, että alkoiko alamäki alkon kanssa taas siinä kohtaa kun minä muutin käytöstäni?? Kuvitteliko hän, että suhteemme on taas vankalla pohjalla ja hän “turvassa” eli juominen voisi jatkua"?? No, niin tai näin… 
Sinuna minä miettisin jo itseäni kun lapsetkin ovat lentäneet jo pesästä. Ensiksi varmaan lähtisin etsimään hyvää oloa itselleni muilla keinoin kuin eron kautta. Olisiko menneitä mahdollista käydä läpi teidän keskenänne tai terapiassa ellei näin ole jo tehtykin? Onko sinulla harrastuksia joista saat iloa elämään? Ystäviä joiden kanssa puhua, harrastaa ja matkustella? Onko siis omassa elämässä muuten sisältöä eli kumpuaako tyytymättömyys(?) parisuhteesta pelkästään. Mutta lopulta jos siltä tuntuisi, että siitä puolisosta on eroon päästävä niin kyllä minä senkin liikun tekisin. Ei ihmisen pidä jäädä tilaan jossa on paha olla.
Halauksin Puccini
Hei, yökyöpeli täällä taas kirjoittelee.
Olen hakenut itselleni apua, eli käyn psykologilla, mutta en toistaiseksi ainakaan oo saanut syyllisyydentunnetta pois.
Nieheni kanssa keskustelu on tällä hetkellä melkein täysin poikki. Minä olen se puhuva osapuoli, mutta hän ei oikein vaan ymmärrä tätä mun pahaaoloa ja ahdistusta. Kun huomaa et nyt se taas iski niin ehdottaa menisinkö vanhenpaini luo, ehkä hänen on paha katsella mun rauhattomuuttani kun tietää mistä se johtuu.
Meillä on kotielämä muuttunut melko totaalisesti sen jälkeen kun sain kuulla kahden lapsemme ongelmista.
Nyt vasta olen lukenut alkoholismista ja mitä se voi läheisille vaikuttaa ja tajunnut mitä kaikkea se pienelle lapselle vaikuttaa. Mulla ei ole yhtään niin läheistä ystävää jonka kanssa voisin näistä asioista puhua. Kun aloitan miehelle puhumisen se on ensin yksinpuhelua, kysymyksiini hän vastaa melkein aina kysymyksellä joten en saa vastauksia. Syyllistämään en häntä yksin ala vaan oon kertonut, että hän on tämän aloittanut ja minun olisi aikuisena pitänyt ymmärtää lähteä lasten kanssa, koska kenenkään lapsen ei saisi elää alkoholistiperheessä.
Meilläkin oireilut alkoi pahemmin vasta aikuisena, tottakai sieltä on tullut kaikki lapsuuteen liittyvät asiat esiin. Olisi ollut hyvä kun olisivat lapsena puhuneet kaikki tunteensa, ehkä vaan en ymmärtänyt et mun olisi pitänyt se keskustelu aloittaa. Kun tässä myt olen itaeni syyllistämistäni kirjoitellut niin lisään siihen vielä, kun keskimmäinen lapsemme sanoi et hän haluaa saada saman rauhan joka iskällä on, se vaan jotenkin sattui kun olen kuitenkin koko elämäni pyhittänyt lapsille, enkä tiedä saanko jossain vaiheessa anteeksi.
Kai tässä nyt tuli purettua ihan tarpeeksi tällä kertaa tätä syyllisyyden tunnetta.
Olipa putkahtanut jokusia virheitä tekstiin. Mutta en siitä sen enempää, piti kertoa vielä et mieheni on suurinpiirtein linnoittautunut kotiin sohvalle, vaihtelee vaan telkkarista kanavia. Olen käskenyt lähteä edes käymään jossakin, vastauksena tulee mihin mää menen. Tuntuu et hän on jotenkin erakoitunut, pelkät lastenlasten synttärit, kysyy ketä kaikkia sinne tulee ja melkein aina lähtee aikaisemmin kuin muut.
Emme myöskään käy oikeastaan misssään, eikä meillä vieraita. Istumme tässä toinen katselee telkkaria ja minä tietokonetta tai kirjaa. Niin nyt on tullut uusi asia, olen huomannut, että se mitä tein itse ennen eli kyttäsin on siirtynyt hänelle, lukee jopa mun tekstiviestejäni vaikka väittää vastaan. Ei sen puoleen kyl ne hänen lukemisensa kestää, mutta pelkää ehkä et suunnittelen jotain hänen selkänsä takana, on kysynytkin siitä.
Nyt tää saa loppua ja täytyy mennä hetkeks nukkuun.
Minullakaan ei ole vastausta kysymykseesi. Mutta onko mies käynyt juttelemassa asioistaan ulkopuoliselle? Häpeääkö entistä elämäänsä niin paljon, ettei oikein minnekään halua lähteä? Ehkä hänellä huono itsetunto ja siksi kyttää tekemisiäsi? Varmasti perheneuvola, mielenterveystoimisto tms. voisi nyt olla hyväksi miehellekin. Katkeruutta, vihaa ja kaunaa on sinulle ehtinyt kertyä enemmän, kuin tarpeeksi. Miehellesi varmasti häpeää ja syyllisyydentunteita. Älä anna katkeruuden ja itsesyytösten pilata elämääsi. Teillä varmasti mahdollisuus vielä onnistua, mutta kaikki apu kannattaa ottaa vastaan nyt.
Enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia. Toivottavasti joku osaa sinulle paremman vastauksen antaa. Itseänikin tämä kiinnostaisi, kun harkinta-aika miehen kanssa menossa. Mietityttää todella, millaista elämä olisi, jos mies raitistuisi… Onko ns. normaali yhteiselo mahdollista.
Kaikkea hyvää teille 