Miten elää normaalia elämää tässä tilanteessa

Kotikanava
1

Moikka kaikki.

Mä haluaisin vaan jakaa tuntojani jonkun kanssa. En jaksa koko tarinaa kirjoittaa nyt, kun näppäimistöstä loppuisi merkit ja silmistä kyyneleet.

Tilanteeni on tällä hetkellä se, että teen henkistä luopumista kuolemansairaasta ihmisestä. Tänään hän on meinannut kuolla, niinkuin niin monta kertaa aiemminkin. Kun puhelin soi, …keskussairaalasta… Yksi lyönti tyhjää, pari kovaa perään, jalat pehmenee. Tuttu tunne. Raa’asti sanottuna… Potilas oli menehtyä. Niin taas. Olisipa jo menehtynyt. Toisaalta, anna vielä mahdollisuus raitistua. Lapset, minä, elämä. Kaikki.

Laiha lohtu lapsille, isää pelotti lähteä hoitoon. Et säkään aina mee lääkäriin, jos on joku vikana. NO en niin, mutta jos oon kuolemassa, niin voin nyt ja tässä luvata meneväni. Sä jätät mut yksin kasvattamaan kolme pientä lasta, niinkuin tää ei olisi tarpeeksi kahdellekin. Tässä yksin taas katson peiliin, että ehkä vähän liikaa tuli alttarilla luvattua, puolin ja toisin kai.

Katselen lunta ulkona, pakko vetää savua keuhkoihin, vaikkei muuten niin maistukaan. Kumpa tulisi lumisade, joka peittäisi mutkin alleen, antaisi olla siellä piilossa kaikelta pahalta.

Miten hyväksyä tilanne, että tää ei vaan mene pois, otin jo eronkin, muutin lasten kanssa pois. Mitä sitten, minä rakastan sitä miestä siellä alkoholin takana. Hyvä mies meni, niinhän sanotaan, liian totta. Ei tässä auta itkut ja vihat eikä sanomiset. Mutta, miten te olette eläneet ihmisen elämää vaiheessa, jossa toinen tekee kuolemaa, vaihe kerrallaan. Kyse on vasta alle 40-vuotiaasta miehestä.

2

Tiinamama. En osaa sanoa mitään viisasta ja tyhjentävää. Tilanteesi on raskas. Minun mieheni ei ole vielä noin huonossa kunnossa, mutta en myöskään näe hänen kohdallaan enää, että tilanne muuttuisi. Meilläkin muhii siis aikapommi, äkkipysäys voi tulla koska vain. Olen oppinut muiden kirjoituksista täällä, että mitä teenkin, en voi häntä muuttaa.

“On lupa toisesta huolta kantaa”. Pitää huolehtia ennen kaikkea itsestään (ja lapsista), mutta ei rakkauden tarvitse kuolla. Näin sen ymmärrän. Minusta näyttää, että sinäkin olet ymmärtänyt tilanteen hyvin realistisesti. Mutta raskasta se on. On hyvä, että aloit purkaa tuntojasi, ei ole hyvä säilöä kaikkea sisälleen. Jatka vaan purkamista, omien voimiesi mukaisesti. Täällä on kohtalotovereita.

Olisiko tässä ne kulmakivet? Tartu näihin! Voimia.