Mitäs jos ei tahdo lopettaa?

Olen aina ollut surkea äiti, surkea eläjä, surkea lähimmäinen. Hyvä olen ollut vain töissä ja itsetunnossa. Egoa riittää huoletta myöntää, etten oikeastaan ole loistava missään, mutta aina jotenkin setvin itseni ylös suosta, kiroten ja raivoten. Mutta mitä oikeasti tapahtuu, kun 10-12 vuoden päästä lapset lähtevät opiskelemaan ja jään yksin töineni ja vaivoineni? En ole kiinnostunut parisuhteista, miehistä on vain murhetta ja harmia. Töitä teen kuin hullu vain tekemisen ilosta, mutten viihdy missään vuotta kauempaa. Mitäs jos pysynkin terveenä ja vielä silloinkin, 10-12 vuoden päästä, ainoa tapa rentoutua on juoda itsensä uneen? Mitäs jos en kertakaikkiaan tahdo lopettaa? Sairastuessa voin lopettaa kärsimykseni luotiin tai junaan. Lapsethan pilaan jo nyt, eivät nuo minua enää aikuisena kaipaa. Eivät pojat koskaan kaipaa. Äideistä ei ole kaivattaviksi. Niin… millä saan itseni motivoitua lopettamaan, kun ei oikeastaan ole mitään syytä lopetaa? Kunhan pystyn salaamaan tämän lapsiltani seuraavat kymmenen vuotta, voin sitten rappeutua rauhassa.

Et sinä ole surkea äiti! Äideillä voi olla riippuvuuksia ja lapset selviävät kukin tavallaan näistä ongelmista. On useita varakkaita, avioliitossa eläviä perheitä ja lapsille tulee silti karseita ongelmia.
Älä syyllistä itseäsi jatkuvasti. Yksinhuoltajuus on rankkaa jos mikä! Sitten kun sinulla on ns. omaa aikaa voisit tavata jonku asiallisen ja kiltin miehen ja se pullon kallistelu jäis silloin vähemmälle. Jos et halua lopettaa tyystin voit vaikka vähentää, jättää yhtenä tai kahtena päivänä ottamatta tai ottaa vaan ihan pikkuruisen naukun.