Mitä yhteneväisyyttä alkoholismissa ja läheisriippuvuudessa

Tuli mieleen tällainen aihe. Keksittekö yhtenäisyyksiä?

Tässä ainakin muutamia:

  • Molemmat addiktiot pahenevat ja kasvavat vähitellen, ajan myötä.

  • Molemmat ovat “itsensä kieltäviä”, eli alkoholisti usein kieltää viimeiseen asti sairautensa, jotta voi jatkaa juomista, ja lr kieltää oman sairautensa, jotta voi jatkaa oirehtimista.

  • Kummastakaan ei selviä ilman apua. Al-anon ja AA on pelastanut monia, vertaisryhmät toimivat molemmilla.

  • Vetävät toisiaan puoleensa. Siellä, missä on alkoholisteja, on myös läheisriippuvaisia. Miksi? Tavallinen, terve mies ei katsele ja hyväksy lr:vaa naista, ja toisinpäin. Alkoholisti “kestää” sen, että lr projisoi omia kipujaan ja tunteitaan häneen, esim.haukkuu ja syyllistää, ehkä sen vuoksi että kokee itsekin niin suurta syyllisyyttä ja pahaa oloa, että tämä “auttaa” häntä selviytymään. Toisaalta alkoholisti peilaa omia kiputilojaan jatkuvasti läheiseensä, ja noidanrinki on valmis.

  • Paraneminen vaatii molemmilla oman osuutensa tunnustamista ja hyväksymistä. Alkoholistin pitää myöntää itselleen sairauden olemassa olo, ja se että ei pärjää sen kanssa omin voimin. Samoin lr:vaisella. Sen jälkeen pitää hyväksyä se, että on omalla toiminnallaan päätynyt siihen missä on. Alkoholistilla tämä johtaa siihen, että hän ei enää ota sitä ensimmäistä huikkaa, koska ymmärtää, että se on oma valinta, ei kenenkään muun. Läheisriippuvainen taas voi valita “mielettömyyden” sijaan terveen käytöksen. Hän voi siis valita, että käyttäytyy terveen ihmisen tavoin, vaikka ei vielä tervehtynyt olisikaan. (Lopettaa reagoinnin, ja alkaa ajatella, miten terve ihminen toimisi.)

  • Molemmilla on paljon “seuraus”-sairauksia, jotka ovat paljon samoja: masennus, ahdistus, stressiperäiset sairaudet

  • Molemmat pyrkivät peittelemään omaa tilaansa mahdollisimman pitkään, sekä itseltä että toisilta. Miksi? Paljastuminen pakottaisi toimimaan, vastuun ottamiseen, ja se tuntuu mahdottomalta, molemmilla.

  • Molemmat aiheuttavat valtavasti kipua ja tuskaa myös ympäristölle ja läheisille. Varsinkin lapsille. Alkoholistin ja lr:sen lapset oirehtivat usein samoin tavoin: Kiukuttelemalla, ahdistuksilla, agressiivisuudella, eristäytymällä, itsesyytöksillä, itsevihalla ja itsetuhoisuudella. Mielen sairauksilla. Usein heistä kasvaa itsestään joko alkoholisteja, tai läheisriippuvaisia, koska kotona saatu malli on ainoa, jonka lapset oppivat ja omaksuvat. He kärsivät samat tuskat kuin vanhempansa. Lisäksi he eivät saa koskaan sitä tukea, rakkautta ja arvostusta, mitä lasten tulee saada kasvaakseen terveiksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Tutkimusten mukaan päihdeongelmaiset tulevat päihdeongelmaisista kodeista. Kierre jatkuu.

  • Ongelmien ulkoistaminen: Molempiin sairauksiin kuuluu ongelmien ulkoistaminen. Alkoholisti syyttää ympäristöä, politiikkaa, lapsuuttaan, läheisiään, säätä, naapureita elämänsä ahdingosta. Lr syyttää alkoholistia.

  • Paranemisen mahdollisuus. Molemmat sairaudet ovat parannettavissa! Tästä on tuhansia esimerkkejä.

  • Paranemisen edellytys: Sairauden tiedostaminen, ja oma tahto parantua. Sekä avun pyytäminen ja -hakeminen. Henkiseen kasvuun sitoutuminen, itsetutkiskelu, vastuuseen kasvaminen. Molempiin sairauteen samat reseptit. Jopa AA:n ja Al-Anonin 12 askelta ovat hyvin samankaltaisia.

Täyttä asiaa.
Mutta ainoa muttakohta

Mä uskon että vain vahva toipuminen on mahdollista, ja jopa siten että ihmisestä tulee kokemuksensa myötä tavallista viisaampi, ei omaa enää niin jyrkkiä asenteita ja on käyny niin kovan koulun että oppii elämästä.
Mutta paraneminen, en usko että se on koskaan mahdollista. Lr ja Alkoholistia yhdistää sama sana “retkahtaminen”, joka esiintyy myös lr teksteissä.

Eli vaikka on jo opittu ja toivuttu ja asia tiedostettu, niin silti tulee yhtäkkisiä retkahtamisia, löytää itsensä juopposuhteesta, tai juomasta, vaikka ei koskaan enää pitänyt.
Ja toipumisen toistuvat yrittämiset ovat molemmilla ikään kuin harjoitusta jotka tekevät mestarin, ellei sitten kuole yrittäessään. Siksi kumpaakaan sairauteen ei auta uhkavaatimukset eikä kritisointi, MUTTA molemmat myös pyrkivät kaikenlaista kritiikkiä välttämään ostitain myös suojellakseen sairauttaan.

Lr- haluaa että kukaan ei syyllistä, kukaan ei syytä häntä mistään. Sitä haluaa myös alkoholisti.
Molemmissa sairauksissa yhteistä, että vain vertaistuki auttaa, mutta sama vertaistuki voi auttaa myös retkahtamaan.
Eli jos lr-joutuu seuraan jossa sairautta tuetaan ja pidetään mustavalkoinen mieli että lr-on vain hyvä, ja juopot on pahoja, se ei edesauta sairauden toipumista…
Samoin alkoholisti voi joutua kahdenlaiseen vertaistuki seuraan: Toiset juopot ja lähdetään yhdessä baariin, koska mitäs me juopot.
Tai sitten hän menee aa-kerhoon, tai tapaa aidosti raittiita ihmisiä. Missä tahansa on vaara kohdata se vääränlainen vertaistuki, joka tukee sitä itse sairautta rehottamaan ja “puhuminen ja kokemusten jakaminen” on itseasiassa naamioitunutta juoruilua ja toinne toisensa yllyttämistä takaisin riippuvuuden pariin.
Nämä on myös “jätä se” kommentit joskus…on muka helpporatkaisu. Sitten taas “älä jätä sitä, ratkaisut tulee itsestään, kenenkään ei tarvitse itse tehdä mitään, voit antaa armoa itsellesi ja jäädä sänkyyn makaamaan, hoida itseäsi ja muistele mitä kaikkea juoppo on tehnyt niin pystyt vihaamaan jokupäivä häntä tarpeeksi” voi olla joskus jollekin pelkkä kimmoke velloa lisää…sitten taas toisille se onkin oikeanlainen ratkaisu…

Joo, olet oikeassa. En ajatellut loppuun asti. Kyllä se sairaus säilyy, vähän kuin allergia… mutta se puhkeaa vain “allergeeneille” alistumalla, eli voi pysyä oireettomana, kun muistaa pitä itsensä erossa, eli alkoholisti erossa viinassa, läheisriippuvainen… niin mistä? Alkoholisteista?

Niin…lr yrittää pysyä erossa alkoholisteista. Tämä on ulkoaohjautuvaa paranemista, joka tosin voi auttaa alkuun kuten se ettei alkoholisti säilytä viinaa kotonaan .
Alkuvaiheessa on hyvä pysyä raittiina:)
Mutta…pitkässä jatkumossa maailmastahan ei juopot lopu, eikä lr-t lopu.
Joten alkutilanne jossa väärinkäyttäjä/väärinkäytetty aine otetaan yhtälöstä pois, on vasta se mahdollisuus aloittaa toipuminen.
Toipumista se ei sinänsä vielä ole.
Kuten olen kokenut ja palstaltakin tarinoiden muodossa lukenut: voihan se lr-yrittää pidättäytyä kiusauksista, yrittää kuluttaa aikansa muihin asioihin, olla retkahtamatta, irtisanoa facebook profiili, hävittää hääkuva takan liekkeihin, soittaa kaverille että “jos mä sit yritän palata takaisin niin anna mulle litsari avokämmenellä, lupaan että saat lyödä mua jos vielä vastaan sille rentulle, ja vie mut shoppailemaan ja pidä puhe” mutta vasta kun tulee se kokemus että minun ei tarvitse juoda/tarvitse katsella alkkista, niin on jo toipumisesta kyse.

Tosi hyviä oivalluksia Sitruunapippurilta. Kertakaikkiaan oikeaan osuvia rinnastuksia. Kiitos!

Yksi yhteinen piirre vielä tulee mieleen, mikä ei listallasi tainnut suoraan olla: uuden kohteen löytäminen riippuvuudelle, jos entisestä kohteesta pääsee jotenkin irti. Samaa kok ehkä hieman tähän viittasikin. Alkoholisti voi siirtyä työnarkomaniaan, seksiriippuvuuteen, kuntoiluun, syömiseen… Lr voi ottaa uuden mielenkiinnon kohteen, johon voi hukuttautua ja unohtaa itsensä: uuden alkoholistin, uuden vaikean ihmissuhteen, jonkun toisen ihmisen, jonka asioita voi alkaa hoitaa ja jonka elämään voi sotkeutua. Myös lr voi tulla työnarkomaaniksi, seksiaddiktiksi, nettiriippuvaiseksi, alkoholisoitua…
Kohtuuden löytäminen erilaisissa “riippuvuusalttiissa” asioissa on itselläni ollut pitkän toipumistaipaleen takana.

Sama täällä. Hämmennyin kohdatessani oman alkoholismini. Eihän minulle näin pitänyt käydä? Minähän tiesin millaista se on läheisille. Mutta en pöhköpää hoitanut itseäni silloin… Siirryin suoraan seuraavaan suhteeseen, jossa olin jo valmiiksi ‘altavastaaja’, koska tunsin itseni huonoksi.

Ja siksi huutelen aina tilaisuuden tullen, että läheisriippuvaisen kannattaa hoitaa itsensä terveeksi ennen uutta suhdetta :slight_smile:

En tiedä kirjoitanko tästä ihan väärään ketjuun mutta tästä tuli mieleen, että omaa lr-oireiluni pahenemista edelsi suhde läheisriippuvaiseen mieheen ja vasta Al-Anonissa olen tajunnut, mikä siinä “täydellisessä” oli vialla, siis mikä aiheutti minulle niin hirveää oloa.

Ex-aviomieheni on absolutisti, joka on kasvanut alkoholistiperheessä. Hän tarrautui minuun luultavasti ensisijaisesti sen takia, että vaikka en alkoholisti ole koskaan ollut, oli viikonloppukäyttöni tapaamisemme aikoihin reipasta ja vitsailimmekin joskus, kuinka ensimmäiseen kolmeen kuukauteen ei edes nähty niin että olisin ollut selvinpäin. Myöhemmin tällainen vitsailu alkoi mennä todella pahaksi henkiseksi väkivallaksi ja tunnistan suhteesta monta oiretta joita myöhemmin itse toteutin: kontrollointi, mahdollistaminen, lupausten vaatiminen, nalkutus, manipulointi, mustasukkaisuus, epämääräinen paha olo ja vaihtelevana myös jonkinlainen henkilöpalvonta kun tein “oikein”… Ja vasta vuosien jälkeen tajuan, että lr siellä huusi! Tämä oivallus tuli Al-Anonissa kuin salamanvälähdys. Siinä suhteessa minusta sorvattiin alkoholistia (ensin juomiseen ylllytettiin ja kannustettiin ja sitten siitä alettiin syyllistää ja raivota) juopon äidin korvikkeeksi: minun olisi pitänyt kai jotenkin “näytellä” leikki uudelleen"oikein". Pilasin leikin jo siinä vaiheessa kun kapinoin ainaista juottamista vastaan: vai leikinkö sittenkin oikein? Olisinko “parantanut” ex-mieheni menemällä AA-kerhoon koska hänen äitinsä ja isänsä eivät koskaan menneet?

Joka tapauksessa, helvetin eläminen toisellakin puolella iski tajuntaani vasta vuosia tapahtuneen jälkeen. Kyllä elämä läheisriippuvaisen kanssa on helvettiä vaikka et juoppo olisikaan. Exäni oli yrittänyt lapsuuden haavoja ja äidin ja isän alkoholismia hoitaa jo yhdessä suhteessa joka päättyi pettämiseen. Minä seuraavana “kohteena” vedin homman kotiin lähes yhtä tyylikkäästi… Ja nyt siellä on kolmas samassa löysässä hirressä. Sama ongelma toistuu jatkuvasti. Ex on niin “hyvä ja kunnollinen” mies että on se ihme, miten sen jutut AINA päättyy saamalla tavalla… Kyläläisille on kyllä varmaan kerrottu tasan tarkkaan, miten monta viinipulloa minä tuhosin ja miten halusin mennä baariin vaikka se oli ainoa asia mitä hän ei hyväksynyt.

Voin vain itkeä ja nauraa kun ajattelen miten itse käyttäydyin tasan samalla tavalla. Kuulostaa hassulta, että yhtä lailla roteva aikamies kuin tällainen pikkainen nainen voivat käyttäytyä samalla tavalla: kontrolloida toista hulluuteen saakka ja kiljua kuin pikkutyttö kun toinen on menossa vaikka firman pikkujouluihin.

Hulluutta. Oivallus sinänsä oli minulle hyväksi, koska tajusin enemmän myös omaa viallisuuttani toisen ongelmien kautta.

Entä yhdistelmä, jossa on molemmat läheisriippuvaisia ? Alkoholistihan voi myös olla läheisriippuvainen (usein kait jollain tasolla onkin) eli kontrolloi toista joka ei ole alkoholisti mm. määräämällä että toinen ei saa juoda vaikka itse juo, ei saa käydä ulkona vaikka itse käy jne. Oleellistahan tuossa kait on se että jos molemmilla on hyvin erilaiset kontrollointitarpeet niin suhde ei vaan toimi. Sit taas toisaalta sellainen suhde voi toimia jossa molemmat juo ja kumpikaan ei halua toista pahemmin kontrolloida vaan sallivat samat asiat toisilleen. Kumpikaan ei tunne tulleensa hylätyksi jos toinen juo, koska itsekin tekee samaa.

Varmasti se että ihminen on sekä läheisriippuvainen että alkoholisti, on todennäköisenpää kuin luulisi koska alkoholismi ja läheisriippuvuus tulevat molemmat perintönä kodista jossa kasvaa lapsena!
Joten jos perheessä on esim alkoholisti isä, niin lapsethan eivät ole lapsena vielä alkohollisteja vaikka perivätkin aikanaan sen taipumuksen, vaan heistä tulee ensin läheisriippuvaisia ja sitten vasta aikuisena alkavat ryyppäämään siihen päälle.
Läheisriippuvuuden “lääkkeenä” voi tunnetusti käyttää alkoholia.
Itsekin olen alunperin vahvasti lr, mutta opin “lääkitsemääN” sitä alkoholilla, koska alkoholi nostattaa egoa, vahvistaa itsekkyyttä, uhmaa sekä antaa sen tarvittavan ongelman mitä lr tarvitsee pysyäkseen tasapainossa. Näin pystyy säätelemään ettei ole ihmisten kynnysmattona, kun pitää huolehtia kännissä olosta ja baarireissuista, sekä mokailla siellä ja hankkia uusia ihmissuhteita jotka päättyvät huonosti, jolloin voi juoda siihen tuskaan että puhelin ei taaskaan soi, mies pettää, mies jättää.
Mistä tietää että on molempia…no itsellä juominen ainakin selkeästi väheni aina kun jokin epäterve suhde päättyi…aina mitä enemmän yritin päästä ihmisiä pakoon sitä enemmän join, ja kun kaikki oli hyvin juominen loppuu melkein kokonaan. Jos taas olisin vahvemmin alkohollisti, niin kävisi päin vastoin.
Olin suhteessa jossa oli mies joka ei osaa sanoa ei, eli lr. Itse olin hänestä lr, ja hän koki minut ahdistavana, yritti tehdä minusta äitiään väkisin, molemmat alkoholisteja…ei se toimi, mutta onhan ihmisissä muitakin piirteitä kuin tämä, esimerkiksi temperamentti ja älykkyys, joka vaikuttaa siihen että tuleeko suhteesta mitään vai ei. Riippuu mitä kohtaan se suuntautuu. Sellainenkin pariskunta voi syntyä jossa se läheisriippuvainen vaimo ei olekaa mikään kynnysmatto,vaan enemmän ilmentää ylenmääräisenä kontrollointina ja tekee miehestä lapsen. Mies purnaa että vaimo laittaa tossun alle mutta kumpikaan ei saa mitään aikaiseksi koska saavat suhteesta niinpaljon iloa irti kun voivat toteuttaa lr-ominaisuuksiaan kaikessa rauhassa ja kärsiä. Joskus taas on niinpäin että miehestä tulee se hirmuvaltias ja vaimosta hiiri…

Tuossa oikeastaan isket naulankantaan. Kontroilloinnin tarve on yksi huutavin oire läheisriippuvuudessa. Haetaan puoliso, jota voi yrittää kontrolloida. Hallita. Johtunee ehkä siitä, että oma elämä ei kipuineen pysy hallinnassa… Tai että lapsuudessa koki niin pahasti olevansa kykenemätön hallitsemaan omaa elämäänsä, kun vanhemmat sanelivat säännöt ja mitä sai tehdä tai ei.

Terve ihminen, joka tuntee omat rajansa, ei tällaiseen kontroillintiin alistu. Mutta sairas ihminen, addikti, esim. juuri toinen lr, tai alkoholisti alistuu…

Moni puhuu hoivaamisvietistä. En usko sitä. Uskon että kyse on enemmänkin määräilyn ja kontroilloinnintarpeesta.

Ilmalaivan esimerkki oli hyvä, kertoi juurikin tästä. Hänen exänsä halusi kontroilloida Ilmalaivan juomista, määrätä tahdin. Lapsuudessa kesken jääneet asiat tulevat vastaamme niin kauan, kuin ne on valmis kohtaamaan ja käsittelemään.

Cricket on 100% oikeassa tuossa, että kannattaa parannella ensin itseään, ennen kuin hyppää uuteen suhteeseen. Muuten vain toistaa samoja, vanhoja virheitään. Tervettä olisi olla pitkään yksin, varsinkin jos se tuntuu vaikealta. Silloin voi löytää vielä hyvän, toimivan suhteen. Mutta jos ei opettele kestämään yksinäisyyttä, ja nauttimaan omasta seurastaan, ja tulemaan toimeen omillaan, niin on vaarana taas uusi katastrofaalinen suhde uuden ongelmaisen kainalossa.

Hei tuli mieleen yksi yhtäläisyys:
Ei, en minä ole, vaan joku muu.
Eli molemmat oireet on tyypillisiä siitä että ihminen haluaisi viimeiseen asti kieltää sen että olisi yksi “niistä”…
alkkiksia ja läheisriippuvia pidetään niin surkeina otuksina ettei kukan halua olla “se”, ja varsinki jos hakisi siihen asiaan jotain hoitoa niin se olisi viimeinen teko että myöntää siis ongelman…joten avun hakemista lykkää sinne asti että on oikeasti kyse elämästä tai kuolemasta “näin ei voi jatkua”…Joo on minulla ongelma juon paljon mutten sentään ole mikään alkoholisti…joo on mulla juoppo mies ja elän sen varjossa mutta on mulla sentään jotain vielä jäljellä käyn töissä ja mulla on lapset en sentään vielä ole mikään läheisriippuvainen.

Olen toisinajattelija :smiley: Ymmärrrän kyllä sen, että itsensä kanssa pitää tulla toimeen, ja myöskin sen, ettei päätä pahkaa juoksennella suhteesta toiseen. Mutta eihän kukaan voi säätää yleistä kaavaa, mikä määrä yksinäisyyttä on tervettä. Jos on ollut pitkässä epätyydyttävässä suhteessa, jossa jo on käytännössä ollut vuosia yksin, onko silloin tervettä käpertyä irrottauduttuaan itseensä taas vuosiksi. Siinä on minusta silloin se vaara, että jättäytyy lopuksi ikäänsä yksin, erakoituu ääritapauksessa. Minulle esimerkiksi voisi käydä niin, etten nyt muita ala osoittelemaan :smiley: Olen välillä ajatellut, että muuttaisin paikkakunnalle missä minua kukaan ei tunne, ettei tarvitsisi edes puhua kenenkään kanssa. Olen ajatellut, että menisin Madeiran vuoristoon vuohipaimeneksi, ja tämä ei ole vitsi. Mutta olen myös tajunnut, että ihminen myös tarvitsee toista ihmistä, ei holhottavaksi tai holhoojaksi, vaan toveriksi. Minusta terveempää irrottauduttua olisi mennä ihmisten pariin, yrittää jättää huonot asiat taakseen eikä käpertyä niitä pitkään yksinäisyydessä miettimään. On ne käsiteltävä, muttei se vaihe saisi kestää ikuisesti. Ja toivon, etten koskaan tulisi niin kyyniseksi, ettenkö pystyisi tilaisuuden tullen vielä heittäytymään elämän vietäväksi. Tekemään niinkuin hyvältä tuntuu!

En halua tehdä tyhjäksi edellä sanomianne asioita. Läheisriippuvuus on olemassaoleva oleva asia ja monessa suhteessa paha ongelma. Toisesta välitttäminen on kuitenkin myös elämän perusasioita. Pitäisi tiedostaa ongelmat, käsitellä ne ja sitten pystyä jättämään taakseen. Se on asia mihin minä yritän opetella, vaikka olenkin pohjimmiltani erakko :smiley: Ja epäpätevä muita neuvomaan, koska en käytännössä osaa itsekään soveltaa sitä mitä sanon. Mutta yritys on kova :laughing:

^Totta, ihmiset ovat erilaisia, ja kaikille ei sovi samat ratkaisut :slight_smile: Älä nyt kuitenkaan vuohipaimeneksi lähde, vaikka ihan hauskaahan sekin voisi olla, ja siinä saisi hienosti tutustua itseensä, jos pitäisi vaikka sapattivuoden siellä vuohia rapsutellessa.

Puhutaan paljon laastarisuhteista, eli suhteesta, jonka avulla sitten pääsee edellisestä eroon. Joskus tämä on varmaan ihan paikallaan. Itselläni tuollainen laastarisuhde muuttui Suureksi Rakkaudeksi. Niin ei olisi kyllä voinut käydä, jos en olisi keskittynyt ensisijaisesti itseni parantamiseen siinä samalla. Nykyinen mieheni ei ikipäivinä olisi katsonut minulta samanlaista käytöstä kuin ex-mieheni minulta sieti. Hän kun ei ole alkoholisti.

Mutta… laastarisuhteet voivat siis olla ihan hyviäkin, kunhan pitää niissä tietyn “etäisyyden” ja muistaa pitää itsensä etusijalla omassa elämässään. Harvoin ne kestävät. Mutta jos sinulla esim. Rinalda laastarisuhde auttaisi eroon nykyisistä olosuhteista, niin varmasti kannattaisi kääntää se kortti. Mutta laastarisuhde on kuitenkin vain laastarisuhde, ei kannata rakastua… Kyllä vain, näin itsekkäästi on pakko oppia ajattelemaan. Terve itserakkaus on asia, mikä pitää opetella ihan ensimmäisenä. Se ei keskity kenenkään toiseen, eikä toimi niin, että kun tuo toinen tekee minulle näin ja näin, minusta tulee onnellinen… Kun hän kohtelee minua kauniisti ja rakastaa, minä toivun ja paranen… Tämä ei nimittäin mene niin. Paitsi ehkä Harleqin-kirjoissa ja hömppäelokuvissa.

Läheisriippuvainen voi parantua vain oman rakkautensa voimalla. Pitää oppia kohtelemaan itseään lempeästi, anteeksiantavasti, rakkaudella. Hemmotella itseään, tehdä asioita joista pitää. Arvostaa itseään, parantaa hajonnutta itsetuntoa. Antaa itselleen sitä rakkautta, mitä on vaille jäänyt.

Ei tämä tarkoita, että pitäisi jäädä vaille miehen rakkautta. Minulla on ainakin tällä hetkellä rakkautta elämässäni enemmän kuin koskaan <3 <3 Ihanat onnelliset, tasapainoiset lapset (jotka eivät enää nykyään kiukuttele tai oireile juuri koskaan) ja ihana, rakastava mies. Ystävät…Niin ja koira, jolle olen Maailman Ihanin Ihminen joka ikinen päivä :smiley: Sen rakkauden suhteen taitaa olla niin, että kun oppii rakastamaan itseään aidosti, samalla hyväksyy itsensä täysin, vikoineen kaikkineen. Sen jälkeen voi rakastaa toisiakin ihmisiä. Ja se annettu rakkaus palaa takaisin, moninkertaisena. Mutta rakkaus toimii niin, antamalla. Sitä ei voi vaatia ja odottaa itselleen, vaan sitä pitää laittaa matkaan, roppakaupalla!!

Sitähän me kaikki haluamme ja tarvitsemme.

Rakkautta siis sinullekin Rinalda <3<3<3 Sekä kaikille Kotikanavalaisille.

Laastarisuhteet eivät ole minun juttu. En tuomitse muita, mutta itselläni pitää olla toiseen ensin täydellinen luottamus. Rakkautta itseeni en ole koskaan menettänytkään :laughing: En aio koskaan alkaa “etsimään” rakkautta. Viihdyn erinomaisesti yksin, mutta toivon silti voivani joskus (ensimmäisen kerran elämässäni) olla vielä ihmissuhteessa, jossa on vuorovaikutusta, ja nimenomaan saada tilaisuuden antaa toiselle ihmiselle rakkautta. Ei kuitenkaan yksipuolisesti, vaan se vuorovaikutus, se olisi “mukava” kokea. Minullahan ei ole lapsia eikä ole koskaan ollut ketään muuta poikaystävää kuin mieheni, ja olen kuitenkin jo täyttänyt 50… ei tässä kiirettä ole kun aion elää 100-vuotiaaksi :laughing: , mutta kuitenkin, jos joskus saan irtauduttua tästä nykyisestä tilanteesta, toivon tosiaan, että saan oltua lähtemättä sinne vuoristoon ja voin suhtautua elämään ja ihmisiin ympärilläni avoimin mielin. Ja tosiaan ottaen huomioon sen, että en voisi koskaan alkaa tapailla jotakuta esimerkiksi pelkän seksin takia, vaan pohjalla pitää olla luottamus ja ystävyys. Ja se pitää ensin luoda… Ja sen pitäisi vielä tulla eteen etsimättä…

No tämä meni vähän sivuun otsikosta ja oman asian käsittelyksi. En ehkä pysty selittämään kantaani niin, että tulisin ymmärretyksi, ja se mikä pätee yhteen ei päde toiseen.

Ihana päivä! Valoa, aurinkoa… :sunglasses: ja vapaapäivä, jota olen nautiskellut joogaamalla, ja kohta otan koiran narun päähän ja lähden hengittelemään raikasta pakkaspäivää.

Olen lueskellut muutaman päivän aikana kirjoituksia täällä, mutta en ole oikein ehtinyt vastailla mitään. Olen selvästi loukannut parin kirjoittajan tunteita, olen pahoillani siitä. Mutta olen edelleen vankasti samaa mieltä. Lapset kärsivät alkoholistiperheissä, aina. Ja kyllä se on aika tunnettu tosiasia, että alkoholistiperheiden lapsista kasvaa itsekin alkoholisteja suurissa määrin. Ei tietystikään kaikista, tällaista en ole väittänytkään.

Törmäsin netissä tutkimukseen (löytyy aika ylhäältä googlettamalla alkoholismia) missä todettiin, että yli 50% diagnostoitujen alkoholisten vanhemmista oli itsekin saanut alkoholisti-diagnoosin. Yli 50% !!! :open_mouth: Ja kun miettii vielä sitä, kuinka moni alkoholisti viimeiseen asti kieltää tilansa ja sairautensa, eikä koskaa saa lääkäriltä tai sosiaalitoimesta tällaista lausuntoa, niin mikä tuo luku todellisuudessa on… 80-90?

Sitä, miten sairaus periytyy geeneissä, on myös paljon tutkittu. Onneksi sitä ei pidetä varmana, että tämä tietty reseptori aivoissa periytyisi, ja vaikka se kulkisikin geeneissä, niin eihän se silti tarkoita, että se geeni on aina jokaisella lapsella. Mahdollisuus voi olla.

Kyllä minä ainakin uskon, että se että alkoholistien lapsista tulee niin valtavalla prosentilla alkoholisteja (sekä lr:sia) johtuu siitä, että juomisen malli saadaan kotoa. Opitaan, että pahat olot ja hyvät olot vaativat viinaa, juhlat vaativat sitä, oikeastaan mitään ei voi ottaa vastaan ilman sitä… Normaali elämä “katoaa”.

Mitä siis voisi tehdä? Suojellakseen omia lapsiaan? En tiedä. Meidän perheessä lapset eivät näe aikuisia koskaan kaljapullon tai viinilasin kanssa, arki ja juhlat otetaan vastaan selvinpäin. Tunteet käsitellään, ne huonotkin, surut ja pettymykset, ja vanhemmat ovat läsnä ja turvallisia. Selkeät rajat, paljon harrastuksia, nettipelaamista ja netikäyttöä valvotaan, samoin TV-ohjelmia.(ikärajat) Voiko muuta tehdä? Kuin kannustaa, rakastaa, vahvistaa itsetuntoa ja auttaa mahdollisimman hyvät eväät.

Joku täällä kirjoitti, että joku minun kirjoituksistani oli saanut hänet jättämään lasin pois kädestään lasten aikana, ja juomaan vasta heidän nukkumaan mentyä. Ihanaa! Tämä teki minut todella iloiseksi, nyt jos olisi niitä Kultiksen ilosta pomppivia pallopäitä, niin laittaisin niitä nyt tähän! :smiley: Juuri näin lapsiaan voi suojella, yksinkertaisin tavoin. Olemalla selvinpäin heidän edessään.

Joo, samaa kok. kirjoittelee aina viisaita, luen sinun kirjoitukset aina tarkkaan. Tässäkin olet ihan oikeassa. Alkoholistiriippuvainen salaa viimeiseen asti tilansa, ja syyttää ongelmistaan toisia. Läheisriippuvaisella usein sama juttu, kuljetaan pumpulit korvissa ja laput silmillä, ja hakataan päätä seinään, kun alkoholisti on niin kurja paska ja pilaa kaiken. …Siis näin kärjistettynä :mrgreen:

Jos nämä kirjoitukseni nyt loukkaavat jotakuta, niin kannattaa lopettaa lukeminen. Kirjoittelen sen vuoksi tänne omaan ketjuuni.

Tässä kieltämisessähän ei ole järjen hiventä. Koska jos ajatellaan, mitä muut ajattelevat, niin kyllä se ympäristö huomaa sen alkoholistisen ja lr-käytöksen, herkästikin, koska ne oireet huutavat silmillle. Kumpi on siis suurempi häpeä, tunnustaa olevansa sairas, ja hakea siihen apua, vai kiistää olevansa, ja jatkaa samaan malliin kuin ennenkin. Minä olen läheisriippuvainen, enkä häpeä sitä yhtään. Päin vastoin, olen ihan sujut asian kanssa, se on oikeastaan parhaita asioita minussa, koska sen ansiosta olen oppinut valtavasti asioita itsestäni,ja löytänyt paljon uusia ihania ystäviä. …Ja muutenkin, mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat?? :open_mouth: Yksi läheisriippuvaisuuden oire onkin se, että ajatellaan mitä muut mahtavat nyt miettiä tai ajatella. Mitä väliä sillä on?

…Niin, joku olisiko ollut Miisy jutteli vertaistuesta, siis millaista sen pitäisi olla. Olen itse saanut mahtavaa vertaistukea Al-anonissa, jo kuuden vuoden ajan. Kaikille se ei tietenkään sovi, mutta moni on sanonut siellä, että ensimmäisillä kerroilla ei heti kolahda, kannattaa käydä useamman kerran, ja vaihdella vaikka ryhmiä, jos ensimmäinen ei tunnu sopivalta. Minulle se kyllä auttoi jo heti ensimmäisellä kerralla.

Niin… se vertaistuki. Jotkut käsittävät sen niin, että voi valittaa omia kurjia kokemuksiaan, ja haukkua sitä paska-siippaa, joka on tuhonnut elämän ympäriltä. Ja sitten muut antavat vertaistukea silittämällä päätä, ja kertomalla, että tietävät miltä se tuntuu, ja kertovat sitten omasta paska-siipastaan, ja mitä hän on tehnyt. Kyllähän se olo paranee tuollakin, hetkeksi. Ja varsinkin alussa tekee hyvää puhdistaa pöytä, varsinkin jos ei ole näistä asioista pystynyt kenellekään mitään puhumaan. Mutta, se muutos, mitä tarvitaan, jotta elämä muuttuisi paremmaksi lähtee aina itsestä. Itseään pitää muuttaa, koska toista ihmistä ei voi.Sen vuoksi mielestäni hyvään vertaistukeen kuuluu kyllä varmasti myös kuunteleminen, mutta myös se, että pidemmälle toipuneet kertovat kokemuksistaan, miten se toipuminen on onnistunut. Minä ainakin ryhmissä olen aina kuunnellut tarkkaan niiden rauhallisten, onnellisen oloisten ihmisten puheenvuoroja, ja imenyt itseeni tietoa. Mutta toipumista ei voi tietenkään tapahtua, jos ei myönnä olevansa sairastunut. Silloin ei al-anon anna mitään, koska sinne ei mennä parantamaan alkoholistimiestä, vaan itseään.

…Joku tästä täällä kirjoittikin osuvasti jossain vaiheessa, harmi kun en löytänyt sitä kirjoitusta, olisin lainannut tähän…

Sitten, jos osaisin, lainaisin tähän tekstiä Rinaldan ketjusta, missä Samaa kok. kirjoittaa hylkäämisen tunteista. Eli kun ollut lapsena isä hylännyt, niin sitä hylkäämisen kokemusta sitten hakee uudestaan ja uudestaan, koko aikuiselämänsä ajan.

Tämä on niin totta ja tuttua. Uskon,että tässä on suuri syy siihen, miksi lr lähtee alkoholistin kelkkaan. Hakeakseen itselleen niitä hylkäämisen kokomuksia.

Miksi?

Phoenix niminen psykologi on sitä mieltä, että kun meillä jää lapsuudessa joku trauma kokematta ja käsittelemättä, niin kannamme sitä mukanamme aikuisiässä valitsemalla itsellemme puolison, joka tuo tämän trauman uudelleen eteemme, uudestaan ja uudestaan. Niin kauan kuin kohtaamme ja käsittelemme sen trauman. Minäkin hain hylkäämisen kokomuksia itselleni, uudestaan ja uudestaan, kunnes tajusin toimintani mielettömyyden.

Koska MINÄHÄN sen alkoholistin valitsin ja otin, se oli minun päätökseni. Vastuu oli minulla. Asiat eivät vain tapahtuneet, vaan minä todella ihan itse vedin itseäni turpaan joka päivä, elämällä sen alkoholistin kanssa.
(näin kärjistetysti.)

Tajusin, että silloin lapsena olin kokenut kyllä joitakin tunteita, mutta en koko skaalaa, mitä olisi pitänyt kokea, jotta traumasta olisi päässyt eroon. Pelkkä viha ei riitä. Eli helposti jää kiinni yhteen tunteeseen, esim. vihaan, itsesääliin, ahdistukseen… ja sitten vain vaikka raivoaa päivästä pitkään, eikä pääse siitä mihinkään eteenpäin. Sen sijaan pitää miettiä, mitä muita tunteita se tilanne, silloin pikkulapsena, kun se hylkääminen tapahtui, olisi vaatinut. Minun kohdallani se puuttuva tunne oli suru. Puhdas, paljas suru. Sitten, kun saa ne sisälleen juuttuneet tunteet liikkeelle, alkaa se trauma kadota. Minun kohdallani se tarkoitti surun tuntemista, ja pettymyksen kokemista.

Kaikissa kodeissa vanhemmat eivät salli kaikkia tunteita. Esim. kiukku tai suru voi olla kiellettyä, “pahaa”. Silloin pitää aikuisena availla näitä Pandoran lippaita, ja kokea niitä sisälle lukkiutuneita tunteita, yhden kerrallaan. Muuten vain projisoi niitä toisiin. Esim. juuri huutaa omille lapsilleen, on masentunut, ahdistunut, vihainen, levoton, tempoileva, pahantuulinen jne… Ne tunteet tulevat monesti sellaisina ulos, mitä on vain tottunut ikänsä tuntemaan. Eli itku ja suru voi tulla raivona ja kiukkuna. Tai esim. viha voi tulla ulos masennuksena. Ahdistus on se karsea tila, missä kaikki tunteet ovat möykyssä, ja niistä ei saa “selvää”.

…Mutta nyt loppuu tämä tarinointi! Paljon hyviä kirjoituksia tänne tullut, hyviä pohdintoja! Kiitos kaikille kommentoijille, sain paljon uusia ajatuksia kun luin niitä. Kaikille uusille toivotan voimia, ja “vanhoille” myös. Lähden nyt harjoittamaan meditointi-päiväkävelyä. Mitä sen on? No sellaista, että kävelee vaan askel kerrallaan, hengittelee, tarkkailee itseään ja ympäristöään, mutta ei ajattele mitään. Kuuntelee omaa hengitystään, ja aina kun joku ajatus paukahtaa päähän, päästää sen lempeästi irti. Pää tarvitsee välillä lomaa! :mrgreen: Ainakin minun pääni. Kun tyhjennän sen välillä ajatuksista, niin sen jälkeen on hyvä ja kevyt olla. Mukavaa viikonloppua kaikille!

En nyt muista olenko tälle puolelle kirjoittanut, että mulla oli tapana valita uudenvuodenaattona seuraavalle vuodelle ‘teema’. Yhtenä vuonna se oli ‘jos aina pohdit mitä mieltä muut ovat, olet ikuisesti muiden vanki’.

Yksi lempiaiheistani on ryhmät :slight_smile: Ryhmät muodostuvat ihmisistä. Jokainen ryhmässä oleva jäsen voi vaikuttaa siihen, minkälaiseksi ryhmä muodostuu. Ryhmädynamiikkaan ei juurikaan voi vaikuttaa ulkoapäin, vaan sisältäpäin.

Alussa toimin itsekin juuri noin kuin mitä Sitruunapippuri kuvasi. Menin ryhmään sellaisin ajatuksin, että ryhmä parantaa minut, kunhan vain menen sinne ja otan ‘parantumisen’ vastaan. Kun niin ei tapahtunut, ja tuntui että katkeroidun vain lisää, ajattelin että ryhmässä on jotain vikaa ja hakeuduin toiseen ryhmään. Kokeilin paria muutakin ennen ‘valaistumistani’.

Avaimet omaan onneenihan olivat minulla! Minä voin omalta osaltani vaikuttaa siihen, mitä ryhmässä puhutaan ja minkälaiseksi ryhmä muuttuu. Ryhmä on tuskin koskaan täysin stabiili, vaikka siellä kävisikin samoja ihmisiä. Se muuttuu aina, kun ryhmään tulee uusi ihminen ja se muuttuu aina, kun ryhmässä puhutaan jotain uutta.

Kiitos Sitruunapippuri että jatkoit tuota hylkäämistrauman pohdintaa.

Itse elin vuosia vihavaiheessa (isääni kohtaan) kunnes viha alkoi purkautua itseäni kohtaan. Yhteys trauman ja miesuhteideni välillä on todella selvä, koska itsetuhoisuuteni ilmenee yleensä aina silloin kun mies oli lähtenyt juomaan ja siten hylännyt minut. Se hylätyksi tulemisen tunne vaan on niin järkyttävän voimakas että en yleensä ole kestänyt sitä selvin päin. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin että minun pitää alkaa vähentään juomistani kun aloin todella pelätä että vahingossa joku päivä saan itseni poistettua tältä pallolta. Päätin että annan isälle anteeksi, että ei hän tahallaan varmaan minulle pahaa halunnut, oli vain ymmärtämättömyyttään toiminut niinkuin toimi. Vyyhti on kuitenkin vielä purkamatta, koska edelleen toistan samoja kuvoita suhteissani ja itse aina hakeudun mahdottomiin suhteisiin ja sellaisiin missä saan kokea hylätyksi tulemisen kauheuden.

En tiedä olenko käynyt tuota suruvaihetta koskaan läpi. Miten sait tuosta surun tunteesta kiinni ?

Mä luulen, että surulle pitää antaa lupa.

On helppo pitää kova kuori ja esittää vihaa, pitää siitä kiinni. Koska siinä vihassa on jotain voimaa… suru on niin periksiantava tunne. Tai on sitä sellaistakin surua, josta pitää kiinni kuin kallisarvoisesta omaisuudesta. Jos suru on ainoa, mitä sulla on jäljellä niin siinä voi roikkua pitkäänkin.

Ehkä se on niin, että kaikki mitä jostain ihmisestä on jäljellä - suru tai viha tai toivo paremmasta - voi olla se viimeinen oljenkorsi jossa roikumme.

Itse roikuin pitkään ensirakkaudessani. Sillä tuskalla, jota hän aiheutti, oikeutin monen monta ikävää asiaa. Sain luvan kohdella ihmisiä huonosti. En uskaltanut kohdata surua, jolla olisin luopunut hänestä.

Eksästä eroaminen taas… osasin surra jo etukäteen. Tajusin, että surin kaikkia niitä asioita, joita en hänen kanssaan tulisi saamaan - lasten rippijuhlia, yhteisiä lapsenlapsia (siis jos noi lapset joku päivä päättää lisääntyä niin onhan ne meidän lapsenlapsia, mutta me ei hoideta niitä yhdessä, emme muistele kuinka omat lapsemme olivat pieniä… voi, tämä tekee kipeää…)

Mutta sen on vaan annettava sattua. Koska se on totuus. Se tulevaisuus ei ole enää olemassa. Se mennyt on mennyttä, enkä voi palata ja korjata asioita.

Kiitos näistä pohdinnoista, te ihanat läheisriippuvaiset :slight_smile:
Ajatuksenne avasivat jotain asioita itsestäni, asioita joille olin antanut vääriä nimiä. Nyt ymmärrän paremmin.

Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa alkoholistien kanssa. Molemmissa minut on hylätty - monta kertaa jo parisuhteen aikana mutta sitten vielä lopullisesti. Viimeisestä irrottautumisessa meni vuosia ja siinä oli monia erilaisia vaiheita. Riipuin pitkään kiinni unelmassa, että kaikki muuttuisi lopulta hyväksi.

Lopullisten ratkaisujen jälkeen tunsin uupumusta ja masennusta. Tai sellaiseksi oloani luulin. Nyt uskon, että se oli pääosin surua, voimakasta surua. Sitä on jäljellä vieläkin, mutta voimakkain vaihe on ohi.

Vaikka kuinka muistelisin, en muista lapsuudestani sellaista tapausta, missä minut olisi hylätty. Mistähän trauma on tullut? Voihan se olla niinkin pieni asia lapsuudessa, että äiti on lähtenyt marjametsään ja minä olen itkien juossut perässä ja jäänyt tielle itkemään kun hän meni (näin kuulemma on tapahtunut). En tiedä, voiko näin olla.
Isäni oli kyllä etäinen, mutta ei ilkeä, ei antanut piiskaa, ei haukkunut, ei pahoinpidellyt, oli vain paljon omissa oloissaan lehtiinsä, kirjoihinsa ja papereihinsa paneutuneena.

Tai olisiko trauma voinut tulla ensimmäisessä alkoholistisessa parisuhteessa, jossa mies löysi kapakkareissulla toisen naisen, kun minä odotin toista lastamme 6. kuukaudella? Mies hylkäsi minut täysin tunnetasolla ja osin käytännössäkin, vaikka jäikin lopulta perheensä luokse. Rakkaus vain vei häntä niin voimakkaasti monta kuukautta, että elämältämme tuntui pudonneen täysin pohja pois. Yritimme rakentaa parisuhdetta ja vanhemmuutta senkin vaiheen jälkeen. Heikostihan se meni, mutta oli lapsilla isä monta vuotta, ennen kuin alkoholismi sai hänestä täyden otteen. Ja sitten mieheni halusi vapauden puolison ja vanhemman tehtävästä ja eron.

Toisen parisuhteen alussa oli hylkäämisen uhka tavallaan ilmassa jo heti ensimmäisinä kuukausina. Mies sanoi: “Jos ei suju, minä en sitten kenenkään naisen perään juokse.” Minä päätin mielessäni saada suhteen sujumaan, minähän niin rakastin häntä! Ja sujuikin, jälleen monta monta vuotta. Silloin ei mitään hylkäämisuhkaa ollut ilmassa. Olen kiitollinen niistä hyvistä vuosista ja siitä onnesta, jonka sain kokea. Mutta alkoholistihan hän oli jo silloin kun tapasimme, mutta hänestäkin alkoholismi sai kunnolla otteen vasta vuosien päästä. Silloin hylkäämiset tulivat jatkuvaksi osaksi elämää monissa eri muodoissa. Sekin päättyi eroon ja lopulliseen hylkäämiseen.

Olen hoitanut hylätyksi tulemisen traumaa hakeutumalla sellaiseen parisuhteeseen, jossa se oli jälleen ilmassa, mutta toivonut, että tällä kertaa sitä ei tapahtuisi vaan entiset haavat parannettaisiin!

Eräässä AA:n ja Al-Anonin avopalaverissa kuulin sanottavan: “Traumat rakastuvat toisiinsa.” Minun kohdallani kävi juuri niin.

En tiedä mitään oikotietä näistä traumoista paranemiseen. On vain elettävä elämäänsä, käytävä ryhmässä, kuulosteltava ja pohdittava itseään, jaettava kokemuksia toisten kanssa, suostuttava käymään kipeitä asioita ja tunteita läpi ja toivuttava päivä kerrallaan.

Valitsin aikoinani nimimerkikseni Elämänilon, koska se oli alkanut minulta kadota. Menetysten aiheuttama suru on sitä vienyt, ehkä myös rankka prosessi itseni kanssa. Mutta se palaa! Se palaa! Viime vuonna kuntoutuksessa valitsin teemakseni Iloa elämään. Sillä tiellä edelleen jatkan.

Täällä mainittiin sana trauma. Tämä ei nyt liity mitenkään mihinkään tekstiin, aloin vain analysoida sitä asiaa “trauma”…
Kaikilla on traumoja. Trauma voi tulla vaikka siitä että säikähtää keskellä yötä–senhän ei ole pakko olla ihmissuhdetrauma.
Tai sitten on selkeä ihmissuhde hylkääminen, eli pettämisen saaminen selville tai muu hetki ihmissuhteessa jolloin veret seisahtuvat hetkeksi.
Mun mielestä trauma tulee aina jostain isommasta kertakolauksesta. Haavoittuminen.
Jos mut jätetään lapsena tarhaan, enkä ymmärrä vielä ajan kulua niin traumatisoituminen tapahtuu sillä hetkellä kun se äiti lähtee ja jättää…trauma ei siis poistu sillä että äiti palaa 8 tunnin pääästä takaisin koska traumatisoituminen tapahtui sillä hetkellä kun lähtö tapahtui, ja ajankulusta ymmärtämättömänä olen siis elänyt sitä hylkäämiskokemusta todellisena faktana jo pitkän aikaa…Eli tämän logiikan mukaan, vanhat miestraumat eivät parane sillä, että “saa” jostain uuden miehen joka ei aiheuta uusia traumoja, tai että se nykyinen alkoholistimies lakkaisi aiheuttamasta kännitemppuja. Tosin äidin palaaminen takaisin aiheuttaa uuden kokemuksen joka on siis hyväksymiskokemus ja jälleennäkeminen…eli se ei tosiaan siis poista sitä alkuperäistä negatiivista kokemusta, vaan tuo uuden kokemuksen. Sitten ratkaisee loppu, että kumpaan kokemukseen tämä sekä hylätty/että hyväksytty ihminen jää…jos hän elää rakkauden ympäristössä, hän sa useammin valita positiivisen komkemuksen muistelun.
Rakkaudettomassa tilassa eläminen sensijaan aiheuttaa, tai voisi luulla aiheuttavan erilaista suhtautumista traumoihin…traumoista tulee allonharjoja joilla ratsastaa, tunne on tunne, kunhan tuntee jotain on elossa,
ja tulee jatkettua itsenäisesti sitä rakkaudettomuutta itseään kohtaan. Aloin tätä miettiä koska sama rakkaudettomuus jatkuu lapsuuden kodissa edelleen tänäkin päivänä, ja pääsen milloin tahansa kokemaan uudelleen sen saman. Mutta se ei tunnahda missään, koska se oli normaali olotila. Rakkaudettomuus hiipii salakavalasti, ja sitä ei näe. Traumat on tehty unohdettaviksi, siis ne varsinaiset hirveät hetket…Mutta rakkauden oppiminen /oppimattomuus ratkaisee pääseekö etiäpäin traumoista.