Mitä tarkoitaa retkahtamisen pelko?

Hei,
kertokaa te kokeneemmat ja miksei myös vähemmän kokeneet, että mitä tarkoitaa retkahtamisen pelko? Onko yleistä pelätä sitä? Mistä se kumpuaa? Aihe esiintyy palstalla tasasin väliajoin ja on jäänyt vähän mietityttämään. Omalla kohdallani pelko on ollut suuri syy juomiseen ja tuntuu ihan nurinkuriselta, että pitäisi ruveta pelkäämään jotain uutta mörköä. En siis itse koe retkahtamisen pelkoa ainakaan en tunnista sellaista itsessäni. Voiko se siis pulpahtaa yht´äkkiä jostakin keskellä raitistumista tai jo vakiintunutta raittiutta?

Heititpä kinkkisen. Kun raittiuttani oli kulunut jokunen kuukausi ja päätös tuntui parhaalta, jonka olen elämäni aikana tehnyt, (=aito halu raitistua :sunglasses: ) en enää pelännyt retkahtamista.

Ehkä se pelko liittyy siihen elämänvaiheeseen, jolloin ihminen tajuaa, että viina vie, ja hän haluaisi lopettaa tai tehdä selkeitä muutoksia juomatottumuksiin, mutta ei oikein tiedä miten?

Minulla retkahtamisen pelko oli pahimmillan silloin, kun päätin morkkiksissani, että nyt se on loppu. Kun olin ollut selvänä muutamia viikkoja ja kärsin yhä vieroitusoireista (lievä viinanhimo), pelko oli usein aiheellinen. Päädyin juomaan. Juomarin on vaikea kestää pienen juomatauon jälkeen ilmaantuvia ikäviä fiiliksiä. Arki iskee selvänä ikävästi päin naamaria. Silloin on kai riski retkahtaa, vaikka järki sanoisi jotain muuta.

ehkäpä sitä retkahtamisen pelkoa ei enää tule tietyssä vaiheessa raittiutta, joten sitä ei ole tarve pelätä… :smiley:

Itse pelkään edelleen retkahdusta, ja vielä tarkemmin sitä retkahduksen jälkeistä tunnetta. Voisi meinaan tulla äärireaktio. Mulle retkahduksen pelko on yksi asia, joka auttaa pysymään raittiina. Ainakin nyt tuntuu, että jos pelko loppuisi, olisin askeleen lähempänä juomista. En tosin sano, että näin on muilla, omalla kohdalla vain tuntuu siltä.

Täytyy ihmeekseni todeta, etten ole vielä koskaan elämässäni retkahtanut, tai pelännyt retkahtavani.

En edes laske “retkahduksiksi” niitä monia kertoja, kun lopetettuani juomisen kelkkani kääntyi takaisin juomisen kannalle jo parin viikon kuluessa päätöksestä, kun morkkis unohtui. Juomisen aloittaminen ei tuntunut silloin ikinä mitenkään pelottavalta; päin vastoin, se oli aivan luonnollista ja odottamisen arvoista. En osannut elää selvänä mielekästä elämää, puhumattakaan että olisin ymmärtänyt sitä olennaisinta: miksi tuntuu siltä, että pitää juoda niin paljon ja usein.

Nyt on kumminkin kulunut vajaat kaksi vuotta siitä, kun viimeksi on tuntunut tarpeelliselta juoda. Retkahtaminen olisi mahdollista ja näin pitkän paussin jälkeen tekisin sen varmaan oikein ryminällä, mutta se ei pelota. Ymmärrän päivä päivältä paremmin, miksi elin kokonaisuudessaan niin älyttömästi vuosikaudet. Ilman alkoholismini tiedostamista joisin varmaan vieläkin, enkä uskalla edes arvailla, missä olisin.

Kirjoitteluasi seurailleena vaikuttaisi siltä, että olet henkisesti etääntynyt jopa yllättävän kauas juomisesta, ottaen huomioon siis kuinka lyhyessä ajassa kaikki on tapahtunut. Oma tilanteeni oli (ja on) samankaltainen. Siinä vaiheessa kun järki alkoi päästä voitolle, oma mennyt juoponelämäni alkoi näyttää niin kummalliselta, että siihen paluun ymmärsi olevan jo täyttä itsepetosta. Yksi toipumisen merkki oli sekin, kun omalle entiselle elämälleen pystyi jo ajoittain nauramaankin, itseironian hengessä siis. “Oliko se todellakin minä, joka eli niin pieleen kuin ihminen vai voi?”.

On toki viisasta olla varuillaan, tai ehkä pikemminkin: on hyvä muistaa oma juomahistoriansa ja toistaiseksi viimeinen krapulansa, mutta kohtuuden nimissä menneisyyttään ei tarvitse sentään jatkuvasti muistella. Loppujen lopuksi ihminen pysyy raittiina niin kauan, kuin haluaa olla itselleen rehellinen.

–kh

Kun itse lopetin juomisen, pelkäsin kyllä retkahtamista varsin paljon. Tavalla tai toisella olin mieltänyt, että minulla on vain yksi yritys raitistua käytössäni. Se joko onnistuu tai ei onnistu. Jos kovin alkuvaiheessa olisin retkahtanut, tuskin olisin enää jaksanut yrittää uudelleen, vaan olisin joutunut luovuttamaan halussani raitistua. Silloin retkahtaminen olisi siis merkinnyt minulle lopullista alamäkeä hautaan asti. Kyllä se minua pelotti - ja kovasti. Mielestäni tuohon pelkoon oli myös aihetta. Meni varmaan puolisen vuotta, kun sain kiinni päivä kerrallaan ajatuksesta. Jos Jumala panee minut huomenna juomaan, se ja raittiuden uudelleen aloittaminen ovat kokonaan Hänen ongelmiaan. Minulle riittää tämä raitis päivä - joka sekin on Jumalan ihme, kun kerran alkoholistista on kyse. Kehtaako noin isoja ihmetekoja edes montaa peräkkäin pyydellä.

Retkahtamisen mahdollisuus on tottakai olemassa ja olisi typeryyttä tai tyhmän ylpeyttä olla ottamatta sitä huomioon. Siksi on hyvä tutkiskella itseään ja sitä mitkä ovat ne omat juomisen laukaisevat tunnusmerkit…
Ja juuri sen takia en halua ajautua pelkäämään retkahdusta, koska se olisi minulle varma merkki siitä, että juomaan olisi lähdettävä ja aika pian. Haluni olla raittiina, nojaa aika paljon siihen ihmeeseen, että ensimmäistä kertaa koen eläväni ilman järisyttävää pelon ja syyllisyyden pakettia, joka oli juomiseni ehtymätön polttoaine.
Retkahtamisen pelko olisi minulle jo hyvin vakava varomerkki ja toivon, että pienemmätkin signaalit siihen riittäisivät.

*Oletkohan jo tutustunut sivustoon juwanet.org/sosterv/alkoholi/? Tuolta löytyy lukemisen arvoisia artikkeleita alkoholismista.

Artikkeli “Retkahduksen dynamiikka” on tässä yhteydessä mainitsemisen arvoinen. Sen ydin on siinä, että ihminen harvemmin rupeaa vain juomaan joku kaunis päivä jotenkin “vahingossa”. Retkahdus tulisi ymmärtää pikemminkin prosessina, joka päättyy siihen kun juominen alkaa. Mitä tietoisempi alkoholisti itse on tästä prosessista, sitä enemmän välineitä hänellä on tunnistaa tilanteensa ja katkaista kielteinen kehitys, ennen kuin on myöhäistä. Myös artikkelissa “Kuivahuikka” löytyy kuvausta siitä, millä tavalla prosessi voi edetä.

–kh

Joo, tuota sivustoa on tullut lueskeltua, mutta en tuota kyseistä retkahduksen dynamiikka -artikkelia, täytyy lukea se ajan kanssa.
Tänään töitä tehdessä (uups) lueskelin samasta aiheesta varsin järkeenkäypää tekstiä ja aika saman suuntaista tuon kuvauksesi perusteella: sosiaalisairaala.fi/koulutus … aisy_2.pdf

EDIT: Lisäisin vielä, että ei minusta ole tuomittavaa, että tuntee retkahtamisen pelkoa. Se on varmaan monelle alkuraittiudessa ihan tavanomainen ja tarpeellinenkin tunne. Itselleni se vain olisi aivan täydellinen paradoksi ja kun kokemus vapautumisesta on ollut niin voimakas, että ei tässä nyt vaan kykene retkahtamisen pelkoa tuntemaan. Ja luulen tosiaan tietäväni mistä omalla kohdallani on kyse, jos se ilmestyy mörköilemään :laughing:

Olen retkahtanut muutaman kerran n. 8 kuukauttta sitten tehdystä raitistumispäätöksestä. Ne ovat olleet karmaisevia kokemuksia. Viimeinen oli pahin. Join moninkertaisesti, verrattuna aikaisempaan juomatapaani. Aamuisin tuntui, että elämä ei ole enää elämisen arvoista. Tämä siis tänä syksynä.
Nyt on raittiutta tullut täyteen yli kolme viikkoa. Olen vähän jo rauhottunut retkahtamisen pelon suhteen. Voin jo kävellä Alkon ohi poikkeamatta sisään, vastoinkäymisten jälkeen en enää säntää viinikauppaan jne. AA:ta kuitenkin tarvitsen useamman kerran viikossa. Tieto siitä, että illalla on ryhmä on kumman rauhoittavaa. Tajuan olevani tosi alussa, mutta tiedän myös minkälaista se retkahtaminen on. Hirveää, kamalaa, painajaista, tuntee itsensä nollaksi tai alle jne. Raittiina aion jatkaa, tuli mitä tuli.

Moi Kori,
kiva kuulla, että suunta on ylöspäin! :smiley:
Sinullahan on konkreettinen tuo retkahtamisen pelko, kun olet sen kokenut ja tiedät mitä kamaluutta se on. Voisihan olla, että tuo muuttuu pikkuhiljaa voimavaraksi eli nyt kun tiedät, miten ikävältä retkahdus tuntuu, niin pystyt sitä paremmin välttämään ja huomaamaan merkit, jos sinne päin ollaan menossa. Paljon, paljon voimia sinulle! :slight_smile:

Omalla kohdallani tuo retkahtamisen pelko, näin jälkeenpäin mietittynä ilmeni samankaltasena kuin kaikki muutkin pelontunteet. Eli epämiellyttävä tunne siitä, että minulle tapahtuu tahtomattani jotakin, jota en kohdalleni tahtoisi enää taphtuvan. Epävarmuus. Luottamuksen puute. Omalla kohdallani noista asioista kumpusi kokolailla kaikki pelon tunteet. Tässä tapauksessa, ensimmäisen vuoden ajan pelkäsin retkahtavani, koska en ollut vielä siinä hetkessä opetellut kohtaamaan tuota pelkoa. Tällä kohtaamisella, tässä asiassa tarkoitan sitä, että rehellisesti puhun ääneen jollekkin toiselle ihmiselle siitä, mitä sisimmässäni tunnen. Näin minun oli kohdallani toimittava, jotta sain tuon luottamuksen rakennettua pala palalta kasaan siinä määrin, että pelon tunteet hellittivät. Toisaalta tuo jatkuva pelko, ajoi minut tietyllä tapaa luovuttamaan niiden edessä. Muussa tapauksessa ei oma mahtavan valheelinen ego tai paremminkin tuon valheellisen egoni tuntema suunnaton ylpeys olisi antanut myöten pyytää apua. Osaltaan tietysti kyse on myös häpeästä, jota ainakin minä olen pitänyt tiukasti puristaen kietoutuneena osaksi persoonaani, jo varhaisesta lapsuudestani lähtien. Tänään en juuri enää koe muuta kuin terveellä tavalla häpeää ja pelkoa. Pelko varoittaa vaarasta, häpeän estäessä minua tekemästä itsestäni tieten tahtoen pelleä. Näillä mennään, eikä tänään kyllä muuten ole tuntunut yhtään pahalle.

Tänään olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin sekä oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan siinä määrin, etten enää pelkää retkahtamista. Siis tämän kyseessä olevan päivän kohdalla. Mikäli minut valtaa pelko tai mikä tahansa muu ahdistavan, puristava, mutta samalla niin sairaalla tapaa tutun turvallinen tunne, tiedän mitä teen. Turvaudun toisen ihmisen apuun, ja tarpeen niin vaatiessa, häpeilemättä putoa polvilleni ja huudan apua. Enää minun ei tarvitse kärsiä yksin ja siitä olenkin kiitollinen joka hetki. Tämä on siis vain minun kokemukseni. Omalla kohdallani toimivaksi havaittu.

Sinä toit Kaaleppinen tähän niin paljon uusia ulottuvuuksia, että keräsin ne tähän. Kiitos!

Retkahtamisen pelko:

Mitä sille voi tehdä:

Miksi retkahtamisen pelko voi olla tarpeellinen:

Jos retkahtamisen pelko yllättää uudelleen:

Ja sitten otan vielä tuon yhden asian tähän koska se on niin hienoa, kun ihmisen ei tarvitse pelätä!