Osaisikohan joku kertoa onnistumistarinan ratkeamisen jälkeisestä ajasta? Itse on niin vaikea nähdä mitään hyvää ympäröivässä maailmassa tai omassa itsessä, kun koko maailma on musta. Ja voi tätä katumuksen määrää! Tärisen pelosta, kun ajattelen sitä, minkälaisen kohtelun saan pomolta, kun palaan perjantaina töihin “vatsataudin” jälkeen. Tänään autoa ajaessani teki mieli ajaa päin betoniseinää, jottei tarvitsisi kohdata omaa epäonnistumistaan. Onko lapsellista kaivata olkapäätä, johon voi nojata tai jotakuta joka voisi ottaa syliin ja sanoisi: “Kyllä sinä pärjäät.”? Elämä ilman alkoholia tuntuu mahdottomalta. Aivan kuin kaikki aiemmat raittiuteen liittyvät ajatukset ja kokemukset olisivat pyyhkiytyneet pois. Inhoan itseäni.
Jos tuo nykyinen kärsimyksesi auttaa sinua tekemään oikeita päätöksiä, niin se on tarpeen. Siinä on paljon positiivisia asioita, jotka ei tietysti nyt sinua paljoakaan auta, luulisin, mutta jos tämänpäivänen koettelemus on sinulle juuri se mitä tarvitset, niin saatat kiittää tätä koettelemusta vielä joskus.
Kiitos sinulle vielä siitä, että kerrot miltä repsahtaminen tuntuu, että kaikki muutkin saa muistutuksen, tuoreen sellaisen.
Voimia sinulle kuitenkin, kaikki järjestyy siten miten on tarkoitettu. Pomosi on ehkä tietoinen ongelmastasi ja saat sen mukaiset ohjeet, mutta jos ajattelet sitäkin järjellä, niin eikö näin pitäisikin tapahtua. Raitistumiseen tarvitaan repsahduksia, onko tuo sinun viimeinen, niin siitä päätät sinä itse, eikö näin ole?
Tuttuja tunteita. Olen aloittanut raitistumiseni, mutta retkahtanut pari kertaa. Toinen oli ensimmäistä pahempi. Eilen olin pienen vastoinkäymisen ja sitä seuranneen kiukan takia todella suuressa vaarassa. Onneksi selvisi taistelu juoppominän kanssa. Aamulla olin suorastaa paniikissa kun ajattelin niitä tunnetiloja mitä se ratkeminen oli tuonut. Luultavasti olisi jatkanut tänään.
Uskon, että jokainen aidosti raitistunut ja retkahduksensa loppuun asti käsitellyt alkoholisti kokee retkahduksensakin lopulta voimavarana.Retkahdukselle on aina jokin syy, laukaiseva tekijä, ja on tärkeää selvittää mikä se on, ettei siihen putoa siihen kuoppaan uudestaan.
Uskon myös että lähes jokainen alkoholisti on joskus retkahtanut. Itse olen kokenut kaksi retkahdusta “pidemmän raittiuden” jälkeen ja tunnistan oikein hyvin tunteen siitä, kun tuntuu että peli on menetetty ja ainoalta mahdollisuudelta tuntuu kuolema juovana alkoholistina.
Retkahdusteni taustalla oli omat pelot, joita häpeä oli estänyt myöntämästä edes itselle. Sekä taustalla olevien pelkojen että retkahdusten käsittely teki helvetin kipeää, mutta nyt tunnen niiden kasvattaneen minua paljon.
Sinäkin pystyt varmasti muuttamaan kokemuksesi voimavaraksi!
Tuttuja fiiliksiä vuosien takaa jotka vieläkin halutessani voin nostaa pintaan. Muutaman kuukauden raittiin jakson jälkeen ajatukseni menivät ikään kuin solmuun ja kaikki hyvät päätökset ja lupaukset itselleni häipyivät kuin tuhka tuuleen kun sain päähäni ajatuksen ensimmäisestä alkoholiannoksesta. Juomaputken jälkeen herääminen oli yhtä helvettiä, lyhyessä ajassa sain kaikki kuntoon saamani asiat romutettua. Hyvin muistan juuri nuo pelot palata työpaikalle takaisin, itsevihan ja halveksunnan sisimmässäni.
Tuollaisen juomisperiodin loputtua olin taas siinä samassa alkuasetelmassa, päätin ryhdistäytyä ja olla juomatta. Tein töitä vimmatusti rauhoittaakseni omaatuntoani ja syyllistä minääni. Mutta tietämättä silloin vielä sitä itse olin tosi pirullisen noidankehän pauloissa ja juomisen pakkomielle odotti vain sopivaa ajankohtaa iskeäkseen uudestaan.
Nuo itseni kanssa tekemät raitustumis- ja ryhdistäytymisyritykset olivat pohjimmiltaan ihan hyviä aikomuksia. Valitettavasti niillä ei ollut vain oikein mitään katetta kun en aikomusteni tueksi ollut tehnyt mitään hoitosuunnitelmaa mihinkään suuntaan.
Viimeinen periodi oli kaksi viikkoa suunnilleen yötä päivää. Sen jälkeen olin aivan kypsä henkisesti ja fyysisestikin ja olin valmis ottamaan vastaan apua aivan ilman omia ehtoja. Tänään käsitän että olin löytänyt ns. pohjani joka ei suinkaan tarkoittanut ojanpohjaa (vaikka olin vuosia aiemmin ryöminyt sielläkin aivan sananmukaisesti ). Pohja tarkoitti vain muutosvastarinnan murtumista kohdallani. En enää sitkeästi päättänyt hoitaa omat ongelmani itse ja yksin vaan suostuin ottamaan apua vastaan,A-klinikalta ja AA:sta. Käsitin alkoholismini vakavan luonteen ja tuhoavan voiman.
Aikaa tuosta pohjastani on kulunut jo reilut parikymmentä vuotta. Se kahden viikon juominen oli elämäni suurin käännekohta. Kiitos siitä kenelle kiitos kuuluu !
Sinulle toivon voimaa kestävään muutokseen ! Ja ole armollinen itsellesi, et ole huono ihminen vaan ehkä samanlainen sairas alkoholisti kuin minä olin.
En uskalla nukkua. Makaan vain ja yritän pysyä hengissä. En uskalla ajatella tai tuntea mitään. Kuvottaa ajatella, että aivoni ovat alkoholin kyllästämät, kuten koko turvonnut vartalonikin. Voiko elimistö toipua tällaisesta?
Mieleen nousee lapsuuden muistoja ja aikoja, jolloin olen ollut itsestäni ylpeä. Tuntuu, että nykyään olen aivan eri ihminen, ja olenkin. Ikävöin entistä minääni, sitä viatonta ja vahvaa ihmistä, joka näki itsessään ja muissa paljon hyvää. Haluan palata lapsuuden kotiin, jossa minusta huolehditaan ja välitetään. Hävettää ajatella, miten karmeasti kohtelin vanhempiani murrosiässä. Silloin koti oli vankila, josta piti karata - usein alkoholin perään.
Pelkään, etten lopeta juomista vieläkään. Kaiken tämän päänsäryn ja pahoinvoinnin keskeltä alkaa jo kasvaa uusi juomishimo. Tunnen sen sisälläni. Se on se pieni ääni, joka sanoo, että humalassa on helpompaa. Enhän kuitenkaan jaksa/osaa olla selvin päin. Humalassa olen muka hauskempi ja luovempi ihminen. Voisinpa kohdata eilisen humalaisen minäni. Ehkä silloin oppisin jotain. Kai tämä kirjoittaminen on osaltaan sitä kohtaamista. Kirjoittaessani näen elämäni kuin dokumenttina, jossa pohditaan alkoholistin vajoamista pohjamutiin. Toistaiseksi dokumentissa ei ole onnellista loppua.
VIELÄKIN jaksa ihannoida juomista ja kaupungin yöelämää. Luulen voivani juoda kohtuudella, sillä usein minulle riittää pari lasillista viiniä. Aina on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että töistä ja ihmissuhteista huolimatta juon yksinäni koko pullollisen viiniä ja sen jälkeen kaikki harkintakyky on menetetty. Sitten lähden baariin juomaan aamukolmeen saakka, minkä jälkeen pitää vielä lähteä puolituttujen tai tuntemattomien juoppojen kanssa jatkoille - alkoholin, ei seuran takia. Hirvittää ajatella, minkälaisen maineen olen varmasti saanut, vaikken olekaan humalapäissäni enää moneen vuoteen miesten kanssa mitään säätänyt, nuorempana kuitenkin olen. Jollain sairaalla tavalla ihannoin omaa raadollisuuttani. Kuvittelen olevani joku Baudelairen runon hahmo tai kärsivä taiteilija. On muka hienoa, että sisällä on synkkä “salaisuus”, pimeä puoli, jota on kantanut mukanaan koko elämän ajan. Lapsena oli jännittävää leikkiä olevansa dracula tai Darth Vader, kovin tyttömäisiä leikkejä 
, mutta nykyisin ei tarvitse enää leikkiä. Synkkyyttä ja ahdistusta riittää.
Pelkään, etten pysty luopumaan alkoholista. Nousuhumalassa saa hetken aikaa tuntea olevansa niin hyvä, mielenkiintoinen, tarpeellinen, sosiaalinen ja jopa kauniskin ihminen. Aika kieroutunutta, etten selvin päin ole mitään edellä mainituista, mutta kännissä muutun muka paremmaksi. Elämä ilman alkoholia on tylsää, vai?
Elämä ilma alkoholia on ihanaa. Riippuvuussairautesi manipuloi sinut juomaan, päätös ei tavallaan ole “oma ajatuksesi”. Meille alkoholisteille/riippuvaisille löytyy aina hyvä syy juomiseen… KOska inhoat juopottelua noin paljon, jatka räpiköintiä kohti raittiimpia vesiä, vaikka nyt kävikin näin. Käytä uimarengasta ja kellukkeita jos et ihan omin voimin jaksa, usko että ranta ON siellä. Halua sulla ainakin on ja se on sentään jo jotain! Ja jos mahdollista, jätä riippuvuusriivaajan vinkit sikseen, vaikka se on ovela ja hyvä neuvottelija.
Voi itku, karsealta kuulostaa olo.
Raittiina saat olla kaikkea tuota vakaammalta ja realistisemmalta pohjalta ja kokea oikeasti itsesi hyväksi ja kelpaavaksi ihmiseksi.
Ehkä sinun on vielä juotava, kun tuot sitä aika paljon esille. Juomisen halukin on herännyt jo. Valinta on sinun, tänäänkin on aivan loistava päivä jatkaa juomista tai lopettaa se kokonaan.
Juuri noista asioista viikonloppuna oli kaverini kanssa puhetta. Tosin niin päin, että hän kaipasi entistä minääni, ja ihan puolivakavissani pohdin, pitäisikö aloittaa juominen uudelleen. Olenko loppuelämäkseni luopunut jostain ihanasta? Olenko nyt ihan pilallinen? Keskustelu kuitenkin jatkui siihen pohdiskeluun, että olin viimeisillä ryyppykerroilla todella sairas. Sen unohtaa neljässä kuukaudessa näköjään helposti, mutta kun yrittää, se onneksi muistuu vielä mieleen. Olen vielä matkalla elämään ilman alkoholia, ja tämä vaihe on tylsä. Mutta uskon, että tämä menee ohi, ja opin löytämään ilon. En ole kokenut vielä repsahdusta, mutta lähellä olen käynyt, uveavannon reunalla. Mutta noita kuvaamiasi epätoivon ja synkkyyden tunteita olen kokenut. Itsemurhan esteenä on synkimmillä hetkillä ollut lähinnä pelko, että joku valopää hyväntekijä onnistuu pelastamaan minut elämään kaiken muun kurjuuden lisäksi pysyvästi vammautuneena. Niissä synkkyyden hetkissä ei itseänä ole kukaan ulkopuolinen hirveästi voinut auttaa, koska mikään ulkopuolinen hauska juomista lukuunottamatta ei tunnu miltään, mutta ne hetket (ikuisuuksia kestävät, myönnän) menevät ohi, uskon että sinullakin käy niin, siihen täytyy vaan luottaa ja rypeä surkeudessa sen mitä se kestää.
Nyt olen rypenyt surkeudessani pari päivää ja on aika yrittää korjata tapahtuneet vahingot. Se ei tule olemaan helppoa, ja mieleni tekisi vain jäädä patjalle makaamaan. Töihin meno tuntuu aivan kamalalta, vaikka eihän tässä ole kuin yksi päivä ja sitten on jo viikonloppu. Pomo sanoi, että minun täytyy tulla työpäivän päätyttyä tapaamaan häntä. Pelkään saavani potkut - olenhan ne ansainnutkin! Heti ensimmäinen ajatukseni on, että sitten taas juon, kun “kaikki on menetetty”. Olen jo yhden suullisen varoituksen saanut. Se ei kuitenkaan minulle riittänyt pelotteeksi, vaan ratkesin taas.
Melko vaikeaa on yrittää nähdä positiivisia asioita näiden ajatusten keskellä. Hiukan helpottaa, jos en ajattele päivä kerrallaan eteenpäin, vaan yritän kestää aina yhden tunnin eteenpäin. Nyt kannan niin suurta häpeää sisälläni, että sitä on vaikea kestää. Tajuan vihdoinkin, että olen itse asiassa saanut elämäni aikana vaikka kuinka monta uutta mahdollisuutta niin läheisten kuin työnanatajienkin puolelta. Miten olen voinut pettää heidät aina vain uudestaan? Miten voin edes yrtittää korvata aiheuttamani vahingot?
Olemalla juomatta. Mutta pitäisikö juomattomuuspäätöksen tulla täysin omasta sisimmästä, vai voiko motivaationa olla toiset ihmiset? Juoppohan voi itsekkyydessään päättää, että mitä niistä muista, minähän juon! Omaa itseään olisi kai vaikeampi päästä “karkuun”?
Ajatus lähteä juomaan potkujen takia on kovin nurinkurinen. Selvän pään kanssa pärjää kyllä eläämän pikku hankalluksissa. Yhteiskunnan tukien varassa pärjää varsin hyvin, kun ei käytä rahojaan juomiseen. Kaikenkaikkiaan työnteko on itse asiassa tylsää. Kuten Kuivahuikka tapaa sanoa - sellaisia ongelmia ei olekaan, joita juomalla ei sa pahemmaksi.
Pomon takia ei kannata raitistua, eikä puolison. Siinä ei ole yksikään alkoholisti vielä onnistunut. Kylllä kunnon kännin takia voi ainaa laittaa puolisonkin kiertoon - jokaiselle löytyy lopulta elämkummpani, joka ei itsekään paheksu juomista. Sellainen kumppani on oikeastaan varsin hyvä syy juoda lisää - jos juomiseen kerran hyviä syitä tarvitsee. Kossupullon kanssa keskustellessa on mukava vanhentua yhdessä - ja yllättävän nopeasti vanhentuukin.
Raittius onnistuu vain, jos raitis elämä jaksaa kiinnostaa aivan sellaisenaan. Aamut ilman kohmeloa ja morkkista eivät ole riittävä syy raitistua. Ne ovat niitä viinattomuus-ajatuksia.
Vain selvän pään kanssa voi kuulla, miten linnut laulavat. Tämä on ainoa käypä syy raitistua. Oppia nauttimaan raittiin elämän ylellisestä tarjonnasta. 
Kylläpä ajatukseni todella ovat nurinkurisia! Pelkään juomista, mutta väitän pelkääväni selvin päin olemista. Täytyy myöntää, että tänään tunnen itseni jo paljon vahvemmaksi kuin eilen, vaikka yhä on vaikeaa ottaa vastuuta omista teoistaan. Olen juuri sellainen ihminen, joita itse olen aiemmin katsonut hiukan alaspäin. Miksei minuakin nyt sitten saataisi katsoa samalla tavoin? Se nyt ainakin on selvää, ettei minua voida päästää kuin koiraa veräjästä.
Olisi mukava sanoa jollekulle ääneen: olen alkoholisti. En vain uskalla lähteä mihinkään ryhmään tai klinikoille. Ainakaan vielä. Sanon sen nyt tässä kuitenkin: minä olen alkoholisti. Alkoholi on minulle palkinto ja rangaistus, ja kaikkea siltä väliltä. Nyt haluan raitistua, vaikka ensimmäinen tavoitteeni onkin “vain” olla juomatta. Jospa nyt ymmärtäisin, etten voi enää jatkaa näin ellen halua vajota vielä syvemmälle tai kuolla.
On ollut helpottavaa lukea, että moni muukin on ratkennut ja siitä selvinnyt hengissä. Apila-nimisen palapelin osat ovat vielä aivan sekaisin ja osa niistä lienee hukkunut jo lopullisesti 
, mutta kai näistäkin osista jonkinlainen kuva syntyy ajan kanssa. 
Olen kokenut samankaltaista tuskaa, kuivahumalaa.
Pääni rakensi teorioita ja mietin paljonko minun pitää kärsiä läheisteni takia? Mietin, että jos ihmisen jalasta sahataan jokapäivä millin siivu pois, tulee ennenpitkää päivä, kun hän haluaa terän siirrettävän kurkulle, tuska tulee sietämättömäksi. Henkisen tuskan sanotaan olevan fyysistä sietämättömämpää, joten mietin, kauanko minun on kärsittävä läheisteni vuoksi?
Tajusin toki ettei elämä juovana olisi täydellistä, mutta koin että se olisi parempaa kuin sen hetkinen elämäni ilman alkoholia. Koin lyhyemmän elävän juovana paremmaksi, houkuttelevammaksi, vaihtoehdoksi kuin pidemmän elämän ilman alkoholia.Ajattelin sen olevan myös läheisille parempi vaihtoehto kuin elämä kuivilla kärvistelevän paskiaisen rinnalla. Taustalla oli ajatus ja pelko, että minut on luotu juovaksi alkoholistiksi, minun ei ole tarkoitettu raitistuvan.
Tänään ajattelen, että juuri tämä on sitä sairautta itseään, alkoholismia; oma pääni, sairas alitajuntani, syöttää minulle ajatuksia, jotka ohjaavat juovaan suuntaan.
Olin ajatellut viinapirun olevan joku ulkoinen uhka, kunnes tajusin, että sehän on osa minua, asuu alitajunnassani. On aivan sama miten älykäs tai lahjaton olen älyllisesti, koska vastustaja on oma mieleni. Olemme kaikki siis tämän sairauden edessä samalla viivalla, koska jokainen taistelee vain itseään vastaan.
Tänään minulle on sama asia olla raittiina itseni takia tai läheisteni takia, koska raittius antaa minulle hyvän olon läheisistä riippumatta ja kun olen raittiina, läheiseni voivat hyvin ja se lisää omaa hyvinvointiani. Ihminen on laumaeläin ja kun toimin niin että oma laumani voi hyvin, myös itse voin hyvin. Haluan toimia laumani hyvinvointia edistävästi, koska se edistää myös omaa hyvinvointiani.
Olen jyrkästi eri mieltä S&S:n kanssa seuraavista asioista:
1.Ajatus lähteä juomaan potkujen takia on kovin nurinkurinen. Potkut voivat - varsinkin ikääntyneellä - johtaa pitkäaikaistyöttömyyteen ja tukityö (palkkatuki, TE-valmennus) on todella mitättömästi palkattua. Kuten Mauno Voutilainen - hyvä jeppe vaikka onkin bolshevisti (lue vasemmistoliittolainen) se on orjatyötä l työmarkkinatuki + 8 €/päivä. PK-seudulla on niin paljon tarjokkaita toimistotyöhön, että sellaisen saanti - varsinkin miehelle - on lähes mahdotonta. Esim. arkistoalalle tulee satoja hakijoita per paikka ja parin kuukauden sijaisuuksiin siivoojan palkalla aina toista sataa.
-
Yhteiskunnan tukien varassa pärjää varsin hyvin, kun ei käytä rahojaan juomiseen. Työmarkkinatuki nettona käteen on n. 14€/päivä. Perusruuan (lue epäterveellinen ruoka kuten einekset ja makkara) sekä sätkien lisäksi sillä ei juuri muuta saa. Elämä työmarkkinatuella on kirkuttelua ja kuoleman ja sitä seuraavan tulikivijärven odottamista, jota yksikään ylipalkattu työllinen ei voi ymmärtää. Köyhyyden lisäksi tulee häpeä; kaikki halveksivat työttömiä.
-
Kaikenkaikkiaan työnteko on itse asiassa tylsää. Kirjan Pelimies mukaan suurin osa työllisistä on ns. järjestelmämiehiä (tai japanilaisittain salary maneja). Työllisyyteen liittyy vahvat itseään toteuttavan ihmisen psykologisen sopimuksen tunteet - tunne on sitä vahvempi mitä suurempi on työnantajan työllisten määrä. Suoritusportaan-keskijohdon ammateista tienattuun euroon on liittyy 1.000 enemmän itseään toteuttavan ihmisen psykologisen sopimuksen tunnetta, kuin häpeällisellä johtajuudella/halveksittavalla yrittäjyydellä (yrittäjyys = onanointia kun ei muilta saa on työllistettävä itsensä!) tienatulla tuhateurosella sillä rahan rajahyöty on aleneva.
-
Persaukiset juopot eivät juo Kosanderia kuin tilipäivinä - jos silloinkaan - vaan halvimpia kirkkaita sekä seuraavia sotkuja; Valdemar, Doris, Markiisi, Jorma, Gambina, Marabello ja monet köyhät naisjuopot pitävät kepardista.
Kaiken kaikkiaan: työllisillä on liian ruusuinen kuva työttömyydestä. Työttömyys on vasemmistopuolueiden vika ja työttömyydestä syntynyt harhakuva vasemmistopuolueiden luomaa harhaa. Suomen kansan työttömyysluokan luovuttamattomien perusoikeuksien puolustamiseksi ja asioiden saattamiseksi lailliselle kannalle tulee ottaa IKL päähallituspuolueeksi ja pystyttää Mannerheimin patsaan viereen suurten Vihtorien - Herttua ja Kosola patsas!
Lopeta ensin juominen, niin saat ehkä asiasta enemmän ymmärrystä.
S&S:lle
Lopeta ensin juominen, niin saat ehkä asiasta enemmän ymmärrystä. Kyseessä on Holzin esittämä tyrmäysfraasi! Olen ollut kahdesti kuukausia raittiina sekä kymmeniä kertoja toista kuukautta raittiina eivätkä mielipiteeni muuttuneet miksikään. Työttömyyskorvaustemme ja minimieläkkeittemme taso on rikollisen alhainen ottaen huomioon maamme korkean hintatason. Vain maahanmuuttajat ja mustalaiset saavat extrabonuksia. (Mustalaiset saavat ns. hamerahaa ja ollessani Kuopion rahatoimistossa kesätöissä saivat mustalaiset aina 1.500 markan eriä “huonekaluihin ja mattoihin” mutta yksikään valkolainen ei saanut). “Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta” on lierojen vasemmistopoliitikkojen lanseeraama hämäystermi, jolla lakaistaan maton alle se tosiasia, että esim. Saksassa, Itävallassa, Hollannissa ja Tanskassa on sosiaaliturvan taso syrjäytetyille paljon parempi. Tarvitaan Lapuan Liikettä, IKL:ää, Suomen Lukkoa ja Vientirauhaa, Perussuomalaisia sekä Kokoomusmiljonäärejä hoitamaan maamme syrjäytetyn kansan osan asema inhimilliselle tasolle. Työmarkkinatuella kitkuttelu (14 €/päivä) ei mahdollista ihmisarvoista elämää - elämä työmarkkinatuella = sätkiä, paskaruokaa, köyhyyttä, näköalattomuutta! Vain tujakka känni tuo hetken helpotuksen kuoleman odotukseen. Esim. Munkkivuoren Kelassa eivät aikanaan uskoneet, että tulen työmarkkinatuella toimeen - "se me tiedetään, ettei Helsingissä tule kukaan työmarkkinatuella toimeen!Tämä on vasemmistopoliitikkojen vika; työläiseliitin asiaa kyllä ollaan valmiita ajamaan verottamalla miljonääripoloisia, lakkoilemalla ja polkemalla syrjäytetyn kansan osan luovuttamattomia perusoikeuksia!
Kaikki kunnia hyvistä yrityksistä, mutta juomattomuus ilman ajattelutapojen remonttia ei kehity raittiudeksi asti, kuten näet.
–kh
Omasta kokemuksesta ratkeamisen jälkeen, piti taas kerran ryhdistäytyä (katkon kautta),
mutta siitä se sitten lähtikin.
Aloitin iihan pienistä perusasioista ja niiden ylläpidosta ja hoitamisesta. Säännöllinen
päivärytmi, syöminen, uni ja pientä pakotettua oma liikuntaa, vitamiineja, peiliin katsomista.
Pitää vaan jaksaa yrittää nousta siitä suosta ja jaksaa vaan yrittää uudestaan. Ajan myötä
olot helpottuvat eikä ole morkkista retkahtamisesta. Sille ei vaan voi mitään…
Viime viikonloppuna en juonut tippaakaan alkoholia, mutta mieli teki, tietyissä tilanteissa.
Kävin ravintolassa syömässä ja hölmönä istuin pöytään niin päin, että suoraan edessäni näkyi ravintolan baaritiski pulloriveineen. Silloin kävi mielessä, että mitä jos ottaisi vain yhden lasillisen viiniä, tai edes alkoholitonta olutta. En kuitenkaan ottanut holitontakaan, sillä aiemmasta kokemuksesta tiedän, ettei sen lipittäminen riitä, vaan se vain lisää alkoholin himoa.
Perjantai-iltana teki hetkittäin mieli tavan mukaan juhlistaa viiikonlopun alkamista alkoholilla - keksin onneksi parempaa tekemistä, sellaisia asioita, joita ei voi tehdä kuin selvin päin.
Sunnuntaina ajattelin alkoholia kolme kertaa. Pelkäsin, että pian iskee taas se fyysinenkin himo alkoholiin. Silloin tuli sopivasti puhelimeen inhottava känniviesti joltain (puoli)tuntemattomalta juopolta ja eteisen lattialta löytyi perintätoimiston kirje, johon täytyy reagoida viimeistään tänään. Muistin taas, miten sekaisin voin elämäni saada juomalla, eikä enää tehnyt yhtään mieli alkoholia.
Paljon on töitä rästissä, mutta jotain sain viikonloppuna tehtyäkin. Ennen kaikkea minulla oli selvin päin hauska viikonloppu, josta jäi mukavia muistoja mieleen. Ehkä sen voimilla jaksan ainakin tämän päivän. Tänään on edessä se perjantaina väliin jäänyt keskustelu pomon kanssa - hänellä ei silloin ollut siihen aikaa. Harmittaa, kun ei saanut sitä asiaa hoidettua pois jo viime viikolla, mutta ilmeisesti on hyvä, että kännimokailut putoilevat vähittäin eteen muistuttamaan siitä, mitä juomisesta seuraa.
Tänään jaksan olla hiukan innoissanikin juomattomuudesta! Raitistumiseen on kuitenkin vielä vielä matkaa… Voisiko sitä matkaa mitenkään nopeuttaa? Oma ajatustyö varmasti auttaa asiaa, mutta onko pohjimmiltaan kyse vain siitä, että asiat jotenkin loksahtavat paikoilleen kuin itsestään? Onko kyseessä järjen vai tunteen asia?
Aika parantaa, siis selvänä vietetty aika. On toki asioita, joihin voi tehdä korjauksia vaikka heti ihan konkreettisesti, esim. elintapojen (ruokailu, lepo, liikunta) säännöllistäminen ja kaikenlaisten pakollisten asioiden hoitaminen ajallaan. Säännöllinen elämäntyyli ja omasta jaksamisesta huolehtiminen on se perusta, joka auttaa selvänä pysymisessä ja jonka varaan se raittiuskin hiljalleen rakentuu. Aivokemian ja sitä kautta ajattelunkin selkiintyminen alkaa aiheuttaa sitä “palasten loksahtelua” vähän viiveellä, samaten mielialan koheneminen sille perustasolle, jolle se on kohotakseen ottaa aikansa. Parissa viikossa ei vielä maailma mullistu, mutta jo parissa kuukaudessa voi huomata tuntemustensa muuttuneen parempaan. Jonkinlaista keskusteluapuakin on kyllä hyvä ottaa vastaan, kunhan se itselle sopiva tukimuoto löytyy… Jollekin voi riittää jo tämä palsta.
“Onko kyseessä järjen vai tunteen asia?” Hyvä kysymys… Juomisella ei ainakaan ole järjen kanssa mitään tekemistä. Lopettaminenkin onnistuu harvalta pelkän järkeilyn voimalla, jos ihmisestä vielä pohjimmiltaan tuntuu siltä, että pitää juoda.
Menisiköhän kuvio useimmilla siten, että kun alkoholin kanssa eläminen tuntuu riittävän pahalta, tulee tunne lopettamisen välttämättömyydestä. Ja mitä enemmän selvää aikaa kuluu, sitä vahvemmin järkikin alkaa puhua.
–kh