Itse raitistuin tällä tavalla. Mitä minä välittämään toisten dokaamisista. Käyn ravintoloissakin ja juon siellä cokista&vichyä. Olen kehittynyt arasta miehestä Aervaaraksi. Minulla on raittiuteni ajalta satoja Kaatoja ravintolasta ;o) Viettelen neitoja ammattilaisen ottein… Olen koko raittiusaikani treenannut kuntosalilla ja nyt mulla on tosi tiukka kroppa…Sixpack näkyy vatsas ja rintalihaxet on tiukat… 
No sittehä meiton kaksi mutta mä olen naispuolinen aueri 
Aina kun menen kapakkaan niin joku nuorukainen uhrina 
Eihän siinä ole mitään järkeä 
Mut onhan siinä se järki et saa pojat pimppiä !
Ja tytöt kulhia ! Mikässen somempaa.
t… Kanthoona 
ps ja saa " pienempien Äireetkin suureen tarpeeseensa" 
Siitä puhe mistä puute, ja sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta.
Senssipalsta plinkkiin!
Puutteessa olevien auttaminen ei vielä täytä ehtoja tuesta mutta kokemusten kertominen ryhmässä ja ne tarinat!
Ne ovat oikeaa vertaistukea! Päästiin asiaan.
^ Hyvä idea, Rande. Aloita siis. 
Vai oikein Auereita plinkissä
no, mä kadehdin teitä sitten. Mulla on vissiin viinanjuonnin lopettamisesta liian vähän aikaa, kun ei vois ne hommat vähempää kiinnostaa. Viinapiru yrittää huudella, ainakin se on onnistunu saamaan mut taas masentuneeks, jos nyt just ei suoranaisesti viinaa tee mieli. Mokoma paskiainen.
Miulta kyllä vois pikkasen siivun ottaa tätä levottomuutta jollekin jolla ei seksihaluja ole,
pukkaa pikkasen liiaks oleen ne hommat mielessä ja olen sentää nainen
tänne vaan parit siivut, vois meidän ukkokin ilahtua
^ Mulle kans kelpaisi libidoa pikkusen lisää, kiitos! Vaikka olen bi, olen sen lisäksi lähestulkoon aseksuaali, eli seksi ei oo kovinkaan paljon ns. mun juttu tässä elämässä.
Tämä on joskus häirinnyt hieman jopa parisuhteita, kun joskus tekis, toisinaan sitten taas ei… ja useinkaan ei.
Sen lisäksi minulla on vaikeuksia kiintyä yhteen tiettyyn kumppaniin. Romantikko olen kyllä, varsinainen haihattelija, eh heh ja helposti rakastun mieluummin rakastumisen tunteeseen kuin toiseen ihmiseen. Ja voih; se roihu sitten taas hiipuu nopeasti ohi.
Mutta ah ja oih, pitkästä aika tämä! <3 youtube.com/watch?v=PKidLh1Ryq4
Epävakaana kaksisuuntasena mun seksuaalisuus on aika hurjassa mittakaavassa ja joskus ihan hirrrrvittääpi kun hormoonit hyrrää niin ettei pysy matkassa ja baariin jos menen niin yksin en sieltä poistu
Varokaas nyt, nakkaan teille tätä halukkuutta nytte vähemmäksi ottakaa koppi
Darwin tappoi pariutumisviettini. Onneksi maailmassa on kiinnostavampaakin tekemistä kuin pyöriä diskossa molonsa vietävänä.
–kh
Kyllä se tosiaan niin on, että kun selvinpäin käy jossain tilaisuuksissa tai baareissa, niin tarjontaa on ihan eri malliin kuin umpikännissä, mutta näin aviossa olevana lystinpidosta vieraitten kanssa joutuu kieltäytymään. Selvinpäin sexin harrastaminen on ihan lystiä eikä sitä tarvi tuntitolkulla jyystää kuten humalassa usein joutui . Sexi on kannaltani tervetullut vaikka päivittäin, koska haluja ja kuntoa siihen vielä piisaa.
Minulle kyse on loppujen lopuksi plussista ja miinuksista. Kukin saa arvioida kohdallaan, painaako seksin ja läheisyyden turvaaminen eli biologinen puoli omassa vaakakupissa niin paljon, että on ylipäätään valmis sietämään elämässään toista ihmistä. Parisuhteen paras puoli ja samalla kirous on se, että kotona on aina joku odottamassa, ja jos ei satu olemaan juuri nyt kotona, niin ajatuksia hallitsemassa ainakin. Minulla tuo kaikki kääntyy lopulta kiroukseksi.
Olen nykyisellään eli raittiina pohjimmiltani niin freelancer, että erosin juuri kalastusseurastanikin, koska siinä oli kaikille samat säännöt. 
–kh
Itse käyn AA.ssa toivuttuani vaan naisten takia. noin 4-kymppiset naiset siellä ovat raitistuttuaan alkaneet kuntoilla ja minä, alle 35v mies olen silmänruokaa heille ryhmissä… Minulla on ollut jo useita Aa-seksisuhteita… 
Seksikin on paljon parempaa selvin päin.
Olet oikeassa marina56… Löysin sisäisen hurmurini vasta raitistuttuani ja toivuttuani. Aa-sosialisoi minua. Siellähän kommunikoidaan selvinpäin eikä sinne humalassa saisikaan mennä. Siellä opin ensin puhumaan selvinpäin…Sitten pikkuhiljaa itsetunnon kasvaessa (ja lihasten myös) kuntosalin ansioista. minusta tuli lopulta hurmuri… Toissakeväänä se alkoi AA-palaverissa viereeni istui kuntosalilla itsensä tiukaksi treenannut 42v nainen tiukoissa farkuissa. palaverin aikana katsemme kohtasivat usein. Sähkö välillämme oli niin vahvaa että ajattelin toisten siellä istuvien huomaavan sen… Lopulta tapahtui niin että palaverista hän lähti minun kyydillä kotiin… ja loput jo arvaattekin… pääsimme viimeinkin olemaan kahden, vain kahden
Sama fiilis minulla. Pitkän avoliiton aikana tunsin aika usein olevani kullatussa häkissä; rakkauden ja välittämisen keskellä mutta kuitenkin jotenkin vangittuna ja pakotettuna noudattamaan parisuhteen “rituaaleja”.
Tietenkin läheisyys ja turvallisuus oli tärkeitä asioita, seksikin jollain tapaa. Mutta en mä oo niihin takertuva ihminen ollut koskaan, jos toisessa vaakakupissa on vapaus.
Lisäksi nyt jälkeenpäin ajatellen avokkini oli yksi juomisen mahdollistaja, ja sen lisäksi mitä parhainta ryyppyseuraa toisinaan.
Onnistuttiin eroamaan ystävinä ja nykyisin ollaan exän kanssa tosi frendi-frendiä, mistä olen tosi kiitollinen ja onnellinen. Rakkaus välillämme on säilynyt, se on vain muuttanut muotoaan ystävyydeksi. 
PS. Perheen perustamiseen ja lapsien hankkimiseenkaan en ole kumma kyllä tuntenut ikinä halua enkä tarvetta. Jostain syystä kaveripiirini on aivan samanlaista; vain aniharvat kaveripiirissäni ovat ihan avioliitossa tai äitejä tai isukkeja.
Vastaanpa yöllä, kun en poikkeuksellisesti saanutkaan unenpäästä kiinni. Mutta eikös näitä “musta tuntuu” -viestejä kuulukin kirjoittaa outoina kellonaikoina (ja muokata myöhemmin ihmisten aikoihin steriilimmiksi)?
Kyllä tuossa on paljon tunnistettavaa ajatusta, vaikka (koska?) pitkiä suhteita ei olekaan meikäläisellä takana. Kuju Hyttinen -syndrooma, ei vapaata vangita voi? Niinhän ne parisuhteellisen onnelliset ihmiset sanovat, että kaikenlaiset spekulaatiot jäävät, kunhan Se Oikea osuu kohdalle, mutta aika vaikeaa tuohon on uskoa. Niitä Täysin Mahdollisia on maailmassa niin kovin paljon enemmän kuin vain yksi, ja kaikki ovat lopulta kumminkin vain ihmisiä, ei sen ihmeellisempää. Parisuhde tarkoittaisi pohjimmiltaan sitä, että minun pitäisi sietää elämää ihmisen kanssa, ja vasta toissijaisesti naisen kanssa.
Mainitsin tuolla ekassa viestissäni dramaattisesti “Darwinin tappaneen parisuhdeviettini”, ja on siinä tottakin mukana. En ole aseksuaali siinä mielessä, ettenkö tiedostaisi omia halujani olevan jossakin arkikuoreni alla, mutta sen sisäisen elukkani vastapainoksi olen ilmeisesti jo riittävän älyllinen olento tajutakseni hyvin, että jonkinlaisen rakkauden ideaalin elättely ja tavoittelu ovat todellisuudessa vain luontoäidin ikivanha jekku yrittää varmistella Kuivahikankin geenien siirtyminen. Tämä elukan ja analyyttisen älyn ristiriita mielessäni on tavallaan kiehtovaa ja tavallaan rasite, koska se estää elämässäni “leikkimisen” selvinpäin, eli saa ns. seuranhakuun lähtemisen tuntumaan hölmöltä. “Ei jaksa.”
Jos jonkinlainen parisuhde on mielessäni kaukainen, mutta sentään vielä mielikuvituksen rajoissa oleva asia, lapsen mahdollisuus on kadonnut mielestäni. Viitaten siihen luontoäidin jekkuun, en keksi lisääntymiselle muita syitä kuin aikuisen ihmisen itsekkyyden, ilmenipä se sitten “vauvakuumeena”, “vanhemmuuden tarpeena”, “yrityksenä pelastaa riutuva suhde”, “tapana kokea jatkuvuutta” tms., miten sen kukin selittää. Kuvaavaa on sekin, että vaikka maailmassa olisi jo orpolapsia jokaiselle lapsettomalle parille ja adoptio olisi jopa kaikin puolin järkiratkaisu, se koetaan kai useimmiten jonkinlaiseksi hätävaraksi silloin, kun oma onki osoittautuukin ottamattomaksi. Lapsen etu ei paljoa paina, kun biologia vie aikuista ihmistä ja järki vikisee.
Lasten parissa työskentelevänä arvostan syntymättömiäkin lapsia niin paljon, etten halua tehdä edes yhtä heistä eläväksi omien geenieni kantajaksi tähän maailmaan, vaan säästän hänet monelta päänvaivalta ja mahdollisilta sairauksilta. Ja samalla tulen säästäneeksi niiltä itsenikin. Kuulostaa varmaan jonkun perheellisen mielestä julmalta, mutta en osaa kuvitella itselleni hirveämpää elämäntilannetta kuin jotenkin vaikeasti sairaan lapsen vanhemmuus. En kumminkaan oikein voi olla ottamatta tuotakin (tuntemattoman suuruista) mahdollisuutta huomioon, koska kyse on siitä, millaisissa merkeissä tämän ainoan elämäni vietän. En ole valinnut edes omaa syntymääni, joten lähtökohtaisesti katson olevani oikeutettu tekemään tästä omanlaistani versiota, nyt kun tuo viinanpirukin on lähtenyt, eikä vienyt edes terveyttäni mukanaan… 
–kh