Mikä helvetti avuksi siihen että voisin elää normaalia iloista elämää ja toimia osana yhteiskuntaa, tehdä töitä ja olla sosiaalinen?
Olen ollut viimeiset 5 vuotta korvaushoidossa annoksella 18mg/vrk jota omasta tahdosta laskin muutama kuukausi takaperin neljääntoista milliin. Oheiskäyttöä on ollut hyvin vähän viimeisen vuoden aikana, olen saattanut muutaman kerran retkahtaa ottaamaan lyricaa tai hieman piristävää etyylifenidaattia.
Mutta ei sen vertaa että niistä kannattaisi oikeastaan mainita edes.
Oon ollu tosiaan viimeisen vuoden aikana kuukausia putkeen raittiina ja elämä ei vain maistu samaan malliin kuin ennen, kaikki ilo on kadonnut ja minulla ei ole koskaan hyvä olla, no ehkä 2-3 tuntia päivittäisen annoksen ottamisen jälkeen mutta siinä se.
Tuntuu, että päässäni on kahdentoista sekakäyttö vuoden jälkeen todella paha kemiallinen epätasapaino, tämän perustan siihen että siedettävää en olostani saa mitenkään muuten kuin rikkomalla korvaushoitopaikan sääntöjä ja ottamalla “lääkkeeksi” terapeuttisia annoksia jotain lyricaa, bentsoja tai etyyliä. Sillon minusta tuntuu siltä että näinhän sen pitäisi ollakin ja pystyn toimimaan.
Huvittelu päihteilyt on jo takana päin tässä elämässä ja nyt koetan vaan yrittää elää ihmisen lailla, toimia, käydä töissä ja kuntoilla. Vitut mikään ei auta.
Korvaushoidossa on sellainen epäluottamuksen ilmapiiri että siellä EI uskalla näistä asiosta puhua rangaistuksten ja annoksen puolittamisen pelossa, sitten olisi vielä huonompi olla.
Koko vitun korvaushoito tällä perällä perustuu rangaistuksiin ja mitään rakentavaa tuolla ei saa aikaiseksi. Jutteluaikoja ei käytännössä ole ja tiedän sydämmessäni ettei mua mitkään vitun jutustelut/terapia edes auttaisi, olen suht älykäs kaveri ja tiedostan kyllä kaiken mitä minulle tapahtuu ja mitä minun täytyisi tehdä että olisin onnellinen, mitään vaan ei saa ilman “korjaavaa” lääkettä aikaiseksi. Tuntuisi että se on yhden lääkkeen päässä että tästä vitun suosta noustaisiin.
Pitääkö tässä alkaa köyttä jo rasvailemaan vai olisiko jollain rakentavia ehdotuksia siitä mitä tilanteessani voisi tehdä?
Sulla on siis ollut 12 vuotta käyttöä, ja oot ollu vasta vuoden verran melko raittiina - eli et edes kokonaan raittiina? Ensinnäkin sä tarviit raitista aikaa.
Toinen asia, joka pitää tehdä, jotta asiat alkais taas tuntumaan joltakin, on lääkeannoksen pudottelu. Vaikkei korvaushoitoannoksista sekaisin menekään, niin kyllä sellanen määrä opioidia tunne-elämää blokkaa hyvinkin voimakkaasti. Tähän vaiheeseen tosin ei kannata edetä, ennen ku on oppinut muuttamaan vanhoja käytösmallejaan, ja sietämään ahdistusta. Josta pääsemmekin kolmanteen tarvitsemaasi asiaan,
eli terapiaan. Itsetuntemus on ihan eri asia kuin älykkyys. Tuskinpa vaan tajuat “kaiken mitä sulle tapahtuu” - ellet sitten ole itse jumala. Miksi et saa mitään aikaiseksi ilman olojen korjausta? Miksi et kestä itseäsi ja elämääsi selvin päin? Siinähän sulle olis pohdiskeltavaa siellä terapiassa. Sit kun vastauksia mm. näihin asioihin alkaa löytymään, voi aloittaa sen varsinaisen duunin asioiden muuttamiseksi.
Aivan helvetin hyviä pointteja nostit esille. En edes uskaltanut odottaa näin hyvää vastausta.
Tunteet ja niistä puhuminen on mulle kuule ihan tabu. Se johtuu kodista missä kasvoin jossa ei puhuttu yhtään mistään tunteista vaan ennemminkin säästä, helvetin vanhoilliset vanhemmat jotka teki mut vasta 30-kymppisinä vahingossa “iltatähdekseen”.
En osaa purkaa itseäni mihinkään muuhun kuin päihteisiin, nytkin naputan 150mg lyrican, kaljan ja single malt viskin voimalla (Talisker 10 year old).
Tajuan ja tiedostan todellakin kaiken itsestäni, olenhan analysoinut itseäni lähemmäs kymmenen vuotta, kyllä siinä ajassa oppii itsensä tuntemaan.
Mitä muuta sitä voi tuntea kuin epätoivoa kun koskaan ei ole hyvä olla, ei edes siedettävä olo.
Terapiaa on kokeiltu, ei mitään apua sellaisista skeematerapia höpö juttutuokiosta! Tiedostin kyllä kaiken jo valmiiksi mita se psykiatrin puoskari yritti selittää.
Katsos, juttu on sellainen, että mä oon ollu ja oon tavallaan vieläkin reservissä sellainen elämää suurempi persoona, pystyin ja pystysin nykyäänkin ihan mihin vaan kunhan ei olisi tuo aivokemia niin viturallaan. Monesti saanut varsinkin vanhempien miehien kanssa kärsiä koska ne aistii että olen ylivertainen alfa-uros niihin verrattuna ja se tuottaa isoille alan jätkille alemmuuskompleksin joka monesti on purkautunut väkivaltana. Olen normaali nörttipoika joka on ajautunut vaan eläimien (käyttäjien) sekaan.
En vaan saa itsestäni irti kaikkea tai edes osaa potentiaaliasta enää selvinpäin, vaikka kuinka monta kuukautta on selvänä niin mitään ei saa aikaiseksi, eikä olotila muutu parempaan päin yhtään, voinette ymmärtää sen?
Jaha, no itsevarmuutta ei ainakaan puutu, sehän on hyvä! Mut varo vaan, ettei menis jopa ylimielisyyden puolelle. On tosi hienoa, että oot itse alkanut analysoimaan itseäsi ja tunteitasi, vaikka se ei olisikaan ollut osa kasvatustasi. Mutta käytät sä siihen kuinka monta vuosikymmentä tahansa, niin kyllä sulla kuule edelleen on olemassa se alitajunta, ihan niinku kaikilla muillakin ihmisillä. Ja siellä sun alitajunnassa tapahtuu koko ajan asioita, joita sä et tiedosta, ja jotka jatkuvasti ohjaavat sun käyttäytymistäsi. Itsetutkiskelu on hyvä lähtökohta - muutokselle ihan välttämätön -, mutta oleellista olisikin puhua niistä tunteistaan jonkun toisen kanssa. Muuten ei saa peilattua ajatuksiaan, vaan ne pyörivät jatkuvasti vain omassa näkökulmassa. Se joku toinen olis tietysti hyvä olla joku ammattilainen, joka osaisi ohjata sua oikeeseen suuntaan esittämällä niitä oikeita kysymyksiä. Terapioitakin on niin montaa erilaista, ja oleellista on löytää itselle sopiva terapeutti. Eli älä dumaa koko juttua yhden huonon kokemuksen takia. Vähän kuin olisit kerran puraissut mätää omenaa, ja sen takia kieltäydyt loppuelämäsi syömään yhtä ainoaa hedelmää.
iinalta todella asiallista tekstiä, ja niin totta kuin voi vain olla. Tosiaan opiaatit/odit, blokkaavat kyllä tunteet lähes täysin. Oot paennut ennen sun huonoa oloa päihteisiin, kuten minäkin (ja vieläkin teen sitä). En oo koskaan oppinut pakenemaan muilla tavoilla, en oo ollut hoidossa muualla kuin yksityisellä puolella psykiatrilla. Ajattelen jatkuvasti kaiken negatiivisesti ja saan jatkuvasti kuulla siitä monesta suunnalta. En vain voi asialle mitään, jos on paska olo ollut n. 8v putkeen, niin ei ihme että ihminen rupeaa ajattelemaan negatiivisesti.
Olen huomannut saman mutta mulla ei ole mahdollisuutta vähentää opioideja kun kipua ei kestä ilman, hyvä lääke kipuun mutta tunteet latistuu. Tulee ihan turhaan tiuskittua vaimolle ja ainavaan enemmän linnottautua kotiin, ennen niin kova harrastamaan ja nyt kotirottana. Olin sentään maalaamassa myrkkyväriä veneen pohjaan ja huomenna valmis eli toinen puoli, kummipoika teki suurimman osan kuten huomenissakin. Ei riitä kipulaastari vaan teemuja lisäksi eli enemmän sekaisin kuuppa vaiken tunne mitään sekoa. Pari pamia ja hiukan olutta nyt että pääsen edes suihkuun, kemiallinen elämä ei ole mistään kotoisin.
