Meillä tilanne se lyhyesti sanottuna, että mies juo joka viikonloppu itsensä sammuksiin. Hänellä tosi huono viinapää, tietää sen itsekkin mutta ei silti vähennä määrää, vauhti vaan kiihtyy mitä humaltuneemmaksi tulee.
Olen useita kertoja pyytänyt vähentämään, juomaan sievemmin, mutta ei. Eron partaalla lupailee mutta sama jatkuu kuitenkin. Sammuu siis vkl aina noin 21-22, yhteistä aikaa ei viikonloppuisin ole, ei romantiikkaa tai mitään, mitä ei arkisinkaan ole kun töiden vuoksi aikaisin nukkumaan.
Yhdessä emme koskaan voi käydä missään, kun sammuu silloinkin ja ilta jää aina kesken. Ansaitsee omasta mielestä sen humalan joka vkl raskaan työn vuoksi. Olen vain itse kyllästynyt katsomaan sitä sammumista ja huolehtimaan hänestä, niinkuin lapsesta. Olen vahvasti eron kannalla, mutta se tuntuu niin pahalta kun tunteita kuitenkin on ja mies ei haluais erota. Muuttuukohan koskaan kun hänellä itsellä ei ole edes halua muuttua? Mitä minun pitäisi tehdä? 
Voijettä, kun minä tiedän hyvin tuon eron hankaluuden, vaikka järki sanoo, että lähde, niin tunteet ei anna periksi.
Itse tein eroratkaisun reilu kuukausi sitten ja olen päätöksessäni pysynyt, vaikka paine on ollut kova ja sydän on särkynyt. Sattuu niin saakelisti, mutta kuka muu minun hyvinvoinnistani pitäisi huolta, kuin minä itse. Mä muistutan itseäni päivittäin siitä, miten onneton olin suhteessa, vaikkakin meillä oli myös ihania onnenhetkiä. Miltä tuntui, kun ei luottanut toiseen ja aina oli varpaillaan. Millaista oli, kun toinen loukkasi, petti lupaukset ja katosi reissuilleen. Vaikka mua sattuu nytkin, kun olen eropäätöksen tehnyt, niin muistutan, miten mua sattui myös suhteessa ollessa. Se oli kuin hidasta kidutusta, nyt tämä on valtava tuska, mutta se ei voimistu, huomaan, että pikku hiljaa tasaantuu.
Vaikka sattuu, niin enää en jännitä milloin toisella lähtee lapasesta, kukaan ei loukkaa minua, asetan itse omat rajani ja yritän opetella elämään oman näköistäni elämää. Siihen ei kuulu ongelmajuojaa.
En tietenkään neuvo, että ero on ainoa ratkaisu. Jokainen tekee ratkaisunsa itse. Mutta kehottaisin sinua kuuntelemaan itseäsi, onko tämä sitä elämää, mitä haluat elää. Koska siitä on lähdettävä, että toinen ei muutu ja jos jäät, niin myös sen elämän hyväksyt. Mutta jos et halua sellaista elämää elää, niin mitä vaihtoehtoja muuten on, kuin lähteä? Vaikka se sattuisikin ja olisi maailman vaikeinta.
Teet minkä ratkaisun vaan, niin täältä saat taatusti tukea. Itse olen kirjoitellut ja lukenut toisten tekstejä tässä kipuillessani ja olen saanut valtavasti tukea ja viisaita sanoja.
Kiitoksia paljon vastauksesta. Tiedän mikä olisi oikea ratkaisu, se vaan tuntuu niin pahalta ja vaikealta. Mutta en kyllä tälläaistakaan elämää halua
Viestistäsi oli apua ja hyviä neuvoja.
Ei päätöstä tarvitse tehdä nyt ja tässä. Teet sen sitten, kun olet siihen valmis. Kirjoittele tänne vaan tuntojasi ja pohdiskele eri vaihtoehtoja. Vaikka päiväkirjanomaisesti. Täällä kyllä tiedetään, mitä käyt läpi.
Entäs Al-Anon ryhmät? Oletko harkinnut tai jopa käynyt? Sielläkään ei kukaan neuvo, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta kaikki taatusti tietävät, miltä sinusta tuntuu.
Mua auttoi oma terapia, mistä sain tehtäväksi miettiä, millaisen elämän minä haluan ja elänkö sitä nyt. Listasin asioita, mistä pidän, mitä arvostan ja mikä on minulle tärkeää. Toki alkoholistin kanssa eläessä myös ihania ja iloisia asioita oli, ei kai siinä muuten olisi ollutkaan. Mutta sellaiset perusarvot kuin luottamus, rehellisyys, toisen kunnioittaminen ja hyvin kohtelu…niin tiedättehän miten niiden käy alkoholistin kanssa? En siis elänyt oman näköistäni elämää ja pikku hiljaa sain voimaa irrottautua ja lähdin. Eihän se helppoa ole ollut, tunneside on vielä valtava, mutta tunnen tekeväni oikein itseni kannalta. Sinulla polku voi olla erilainen, mutta uskon, että tiedät sitten kun aika on, mihin suuntaan lähteä. Jatka vain kirjoittelua ja hae vertaistukea.
Olen tätä pohtinut kyllä jo useamman vuoden. Aina uudelleen ja uudelleen. Uskonut ja toivonut. Jostain syystä en ole vaan vielä voinut lähteä, vaikka tiedän että se oikein ja viisain. Jostain syystä oon jäänyt ja mietin niin paljon toisen tunteita.
Viime vkl sai silmäni heräämään, ja jotenkin tuntuu, että nyt olen varmempi kuin koskaan. Päätin etten enää ikinä aio antaa miehen sammua ja käyttäytyä niin minun ja lasten edessä.
Itse teen parhaillaan avioeroa alkoholistimiehestäni. Yhteistä elämää takana vasta 2.5 vuotta, mutta ehdimme jo naimisiin asti. Tähän 2.5 vuoteen mahtuu niin paljon jos jonkinmoisia miehen kännisekoiluja, turhia lupauksia, pettymyksiä, vihaa minua kohtaan, kaikki miehen juomiseen liittyen. Meillä ei onneksi ole yhteisiä lapsia, minulla on kaksi ala-ikäistä ja muehelläni yksi ala-ikäinen. En ole koskaan voinut sietää runsasta alkoholinkäyttöä lasten nähden, mutta tässä suhteessa lapseni ovat tämän todellakin joutuneet näkemään. Ja kokemaan.
Viime syksynä miehelläni oli yli 2kk:n putki, oli vain yksittäisiä selviä päiviä. Se aika oli jotain niin raastavan kamalaa! Olin aivan loppu! Jätinkin lopulta avioerohakemuksen joulun jälkeen ja sittenpä mieheni päättikin “raitistua”. Kaikki mahdolliset lupaukset ja vannomiset juomattomuudesta, “miten paljon sinuarakastan” latelut, lupasi käyttää Antabusta vaikka koko loppuelämänsä jos nyt vain annan hänelle mahdollisuuden. Ja minä typerä uskoin ja luotin!! Hän aloitti myös kalliin päihdetarapian, jossakävimme myös yhdesäkin. Ei ehtinyt kulua kuin alle kuukausi, kun hän jo “retkahti”, joi sillä kertaa kaksi päivää putkeen ja oli siis lopettanut salaa Antabukset. Täysin suunniteltu temppu kaikin puolin. Romahdin täysin, mutta jostain helvetin syystä päätin vieläkin yrittää. Olin saanut taas kuulla kaikki mahdolliset alkoholistin selitykset raitistumisesta jne jne paskaa. Mutta menin ja luotin näihin puheisiin, terapeuttikin kannusti luottamaan ja antamaan mahdollisuuden. Sitten menikin ihan hyvin, aloin vähitellen luottamaan mieheen ja tulevaisuus näytti paremmalta. KUNNES. Hän oli tyypilliseen tapaansa työhommissa toisella paikkakunnalla, kotona ei häntä juurikaan ollut näkynyt. En kuullut hänestä useampaan päivään kuin viestitellen. Meille oli sovittu aika päihdeterapiaan alkuviikolle ja meninkin sovitusti sinne. Mies oli ilmoittanut terapeutille, että ottaisi minut jo sisälle koska hän vähän myöhästyy. Minulla oli oudon hermostunut olo, sanoin terapeutillekin että minulla on vahva tunne ettei aikki ole hyvin. Ja ei sitten todellakaan ollut. Mieheni tuli sinne täysin kännissä, oli juonut neljä päivää putkeen! Tällä kertaa romahdin aivan täysin, niin täysin. Tajusin niin selkeästi ettei meillä ole enää mitään mahdollisuuksia ja mitään vaihtoehtoja ei ole enää kuin jättää tuo kuvottava sairas ihminen. Minun ja lapsieni vuoksi.
Voitte varmasti uskoa miten katuvainen hän on ollut. Ei auta enää. Toivon vain että saisimme käytännön asiat mahdollisimman pian selvitettyä ja pääsisin lopullisesti eroon tuosta ihmisestä. Olen saanut kuulla lähes kaiken mahdollisen hänen suustaan tuon eroilmoitukseni jälkeen. Milloin olen ollut huora, milloin maailman ihanin vaimo. Aivan laidasta laitaan. Säälin hakua, riidan haastamista, syyttelyä että minä olen saanut hänet juomaan, miten hänen sukulaisensakin ovat ihmetelleet miten hän on minua jaksanut katsella jne jne… Ja kun hän on oikein haukkunut minut, niin sitten tuleekin jo hetken kuluttua anteeksipyynnöt. Minulle on tällä hetkellä aivan sama mitä minusta ajattelee, enää en mahdollisuutta tuolle hirviölle anna.
Nyt hän häiriköi minua viesteillä, tänäänkin olen saanut yli 40 viestiä aamuseitsemästä alkaen. Suurin osa on ollut minusta asiattomia, riidan hakua. En ole kuitenkaan siihen mennyt mukaan ja tämä varmasti on ärsyttänyt häntä. Missä kohtaa tuollainen häiriköinti on jo poliisiasia? Osaako joku neuvoa? Selvinpäin hän on tietääkseni ollut nyt reilun viikon verran, juomisen alkaminen uudelleen on varmasti vain ajan kysymys. Raitistuminen hänen kohdallaan on erittäin epätodennäköistä. Ei hänestä ole siihen.
Kaikille jotka miettivät jo suhteen alkuvaiheessa onko puolison alkoholinkäyttö normaalia, suosittelen täydestä sydämestä pohtimaan todella tarkasti mitä elämältään haluaa. Minulle selvisi jo aika alkuvaiheessa suhdetta ettei miehen alkoholinkäyttö ole normaalia, mutta suljin silmäni siltä. Enää en sille mitään voi, nyt tekisin asiat täysin toisin. Tunnistan itseni että sairastuin tämän suhteen myötä läheisriippuvuuteen.
Voimia eroon!
Luin juuri Pirkko Saision kirjan Signaali. “Arvaamattoman ihmisen seurassa saattaa tietysti olla hauskaa hetken aikaa, jopa kokonaisen illan, kokonaista viikkoa ei millään. Ajan mittaan arvaamattoman ihmisen ympärilleen lataama hermojännitys väistämättä syö hauskuuden”. Jotkut kestää kauemmin kuin viikon, nopeat kihlat tai avioliitto saa joskus naisen jatkamaan kohtuuttoman kauan.
Kyllä kuulostaa tutulle!! Pääsin alkkiksesta eroon n3v sitten,ja vieläkin traumoja korjailen…Eroaminen oli vaikeaa…Tietysti alkkiksen sekoilut helpottivat asiaa…Rakkaus kuoli minun kohdallani ennen eroa…Viina tappoi rakkauden tehokkaasti! Ero on suuri helpotus,sitten kun se on valmis! Kun yli on päästy ,alkaa hellittää.Vieläkin on pohjaton tarve puhua, ja purkaa pahaa oloa ,jonka mies sai aikaan. Ei sitä toimintaa koskaan kai pysty ymmärtämään! Mies hoitoalalla ja hoitaa päihdeongelmaisia…niin absurdia!! Toivon sinulle sitkeyttä ja zemppiä tilanteeseesi! Minun kantani asiaan on että ,pelasta itsesi ja lapsesti nopeasti!!!