Moi kaikille! Olen uusi täällä, historia alkoholistin kanssa on muutaman vuoden mittainen. Molemmat olemme keski-ikäisiä ja emme ole yhteen muuttaneet. Netissä törmättiin ja siitä alkaen on pidetty yhtä ja rakastettukin.
Mies on juonut koko ajan ja paljon. Kotona ja baarissa. Enimmäkseen yksin ja joskus kavereiden kanssa. Keskikaljaa menee laatikollinen vapaapäivänä, töiden jälkeen suuntaa aina kaljalle ja silloin sitä kuluu varmaan viidestä kahdeksaan tuoppia. Joka päivä juodaan. Vapaalla ja lomalla kuuluu rentoutua, töiden jälkeen täytyy nollata.
Alkuun mies oli hurmaava seuramies ja katselin touhua vähän sormien läpi, kuvaili itseään tissuttelijaksi. Meillä synkkasi upeasti yhteen älyllisesti ja huumorintajussa, fysiikka ja kemia toimi myös hyvin. Annoin juoda, joskus otin kaverina, mutta oma käyttö on aina ollut tosi maltillista.
Miehellä on ollut suhteen aikana yksi tosi paha masennuskausi ja muutakin kremppaa. Nivelvaivat ovat paremmassa mallissa, mutta mielestäni on edelleen masentunut. Eikä siitä voi parantua tuolla juomisella mitenkään päin. Ei pysty nukkumaan ilman lääkkeitä paitsi jos juo itsensä sammuksiin (ja se vaatii jo paljon olutta).
Vajaa vuosi sitten nostin kissan pöydälle oikein kunnolla. Vaadin muutosta asiaan. Toivoin yhteistä tekemistä, harrastusta kenties, seksiä ja hellyyttä ja tietysti sitä, että se kaljanjuonti ei hallitsisi elämää kaikella lailla. Pitkin hampain mies meni päihdeterapeutille yksityisesti. Kunnallinen apu ei kelvannut. Siellä kävi keväällä kolme kertaa. On itse sitä mieltä että hän vähentää käyttöä, muttei ryhdy absolutistiksi. Aikoo edetä pienin askelin ja pitää tärkeänä että saisi selville syyt miksi juo, että voi sitä vähentää (argh).
Nyt olemme olleet erossa joitakin viikkoja minun aloitteestani. Ei nähdä eikä soitella tai viestitellä. Sillä rupesin tänne kirjoittamaan, että mistä tämä ikävä kumpuaa. Mun tekisi mieli soittaa ja nähdä! Vaikka tiedän että mulle tulee saman tien kurja olo jos vietettäisiin ilta yhdessä. Mistä saan sen lujuuden, että pysyn täällä poterossani? Toki käyn töissä ja nään ystäviäni ja teen mukavia juttuja muuten. Alkukesäsätä pidettiin samanlainen tauko, se kesti kolmisen viikkoa ja loppui minun (juuri niin) aloitteestani.
Tervetuloa palstalle, anitta raktori!
Niin, mistä kummasta sitä saisikin tahdonvoimaa pysytellä päätöksessään olla erossa kurjaa olotilaa aiheuttavasta juomarista…
Minua on asiassa auttanut päiväkirjat, joihin olen purkanut ahdistuneita tuntojani. Tuossa taannoin palasin takavuosina kirjoittamani kirjeen pariin (julkaisin sen täälläkin otsikolla Kirje läheisen tuskasta…) ja jos olinkin vielä ikävöinyt menneitä (erosta yli 2 v), niin jotenkin tuo kirje teki tehtävänsä eli palautti “maan pinnalle”, kaikin puolin…
Omalta kohdaltani olen joskus miettinyt, että ehkä se unohtaminen on jonkinlainen suojamekanismi, jonka avulla olen jaksanut arjessani ja pitänyt mieleni jokseenkin terveenä, koska aika kammottavaa olisi, jos ne henkisesti raskaat ajat eivät hellittäisi otettaan edes silloin, kun välimatkaa on niin ajassa kuin fyysisestikin tullut ns. kuormittavaan tekijään.
Jos sinä, anitta raktori, et ole pitänyt päiväkirjaa, niin voisit nytkin kirjoittaa ikään kuin listan muotoon asiat, jotka teillä toimi hyvin ja tuottivat sinulle iloa/hyvää mieltä sekä asiat, jotka tuntuivat raskailta ja johtivat tuohon välimatkan ottoon. Ehkäpä se auttaisi sinua muistamaan tosiasiat.
No. Jostain minä sitä voimaa ja sitkeyttä sain. Varmaan tuosta hemmiinan vastauksesta. Meillä oli nyt loppusyksystä semmoinen “kokeilu”, että mies oli juomatta reilusti yli kuukauden ajan ja kuntoili siinä samalla muutenkin kovasti. No se käytös ei kuitenkaan muuttunut mihinkään, minä “sain” siitä suhteesta ihan yhtä vähän kuin aiemminkin. Mies oli juomatta ja kuntoili, mutta ei pystynyt mihinkään parisuhdeasioihin (hellyys, läheisyys, seksi). Ei myöskään nukuttu yhtään yötä saman katon alla syyskuun alusta alkaen. Kerran viikossa nähtiin muutaman tunnin ajan.
Viimeisin tikki taisi olla se, kun työvuorolistoista hän katsoi sen päivän kun aikoo seuraavan kerran ottaa taas… Sitä ei ollut katsonut, että koska voisi (pystyisi) minun kanssani viettämään vaikka koko vuorokauden yhdessä. Eiköhän tämä kertonut sen, että se neiti Karhunen on se miehen tosi rakkaus, ja minulle piisasi vain ne pienet rippeet. Ja toki sain auttaa erilaisissa käytännön pulmissa ja ongelmissa aina, niihin kyllä kelpasin.
Mutta nyt on tavarat ja avaimet palautettu puolin ja toisin. Olen tapaillut paljon lapsiani ja ystäviäni ja keksinyt kaikkea tekemistä niin etten ehdi liikoja haikailemaan.
Jos haikailuvaihde yllättää, niin tulen tänne lukemaan omat tekstini ja teidän muiden kirjoituksia. Tästä päivä ja viikko kerrallaan ensi vuoteen…
