Missä menee läheisen rakkauden ja itsensä uhraamisen raja?

Moi kaikki!
Nyt muutaman vuoden jälkeen puolisoni hyvien ja huonojen hetkien vuoristoradassa mukana kulkiessani (ja hetkittäin täysin kädettömänä rimpuillessani) päädyin lukemaan näitä keskusteluja. Paljon kullanarvoista vertaistukea ja toivoa olen teidän teksteistä löytänytkin - tai ainakin helpottavan tiedon siitä, etten ole näiden asioiden kanssa yksin.
Haluaisin jakaa myös oman tarinani. Siitä kai palstan käyttö ja omien ongelmien silmiin katsominen on monen muunkin kohdalla alkanut.
Ehkä tästä on apua vielä minullekin, tai jollekin muulle, joka on kokenut samaa; sinäkään et ole yksin.

Koko tapahtumaketjun alku ei minunkaan kohdalla ollut mitenkään erikoinen tai poikkeava - menin rakastumaan korviani myöten huumeongelmaiseen mieheen ja suhteen alussa tein kaikki mahdolliset virheet yrittäessäni auttaa häntä. Loppujen lopuksi jokainen yritys auttaa kääntyi ainoastaan käytön mahdollistamiseksi.
Pitkän aikaa uskoin että rahan lainaaminen auttaa hänet sietämättömän olon yli, ja myöhemmin taivuin käytön mahdollistamiseen vain välttääkseni maailmanlopunriidat ja hänen jatkuvan syyllistämisen siitä etten auta häntä, en välitä muusta kuin itsestäni ja rahoistani ja ettei minua kiinnosta tippaakaan se miten vaikeaa hänen elämänsä ilman päihteitä on.
Hän sai mut uskomaan, että mikäli en “auta” olen tosiaankin vain se tekopyhä kusipää, jonka päälle saa suoltaa mitä tahansa loukkauksia, tekosyitä, tai vaikka heittää ulos pakkaseen keskellä yötä.

Vasta useampi sairaala- ja katkojakso sai mut avaamaan silmäni tarpeeksi tajutakseni, että tämä ei ole sairaus jonka kanssa pärjää pelkällä maalaisjärjellä - vaan todellakin tarvitsen tietoa ja tukea myös itse - ja ennen kaikkea että aikaisempi “auttamiseni” on ollut täysin vääränlaista.
Löin siis rahahanat kiinni ja tein sataan kertaan selväksi etten ole hylkäämässä häntä vaan haluan todellakin auttaa - tällä kertaa eri tavalla, ja tällä kertaa niin oikein kuin vain voin.
Hänen tilanne tai meidän välinen suhde ei kuitenkaan ole muuttunut milläänlailla. Saan osakseni edelleen samaa syyllistämistä, maahan polkemista, raivoamista ja manipulointia.
Kun en enää anna rahojani vapaaehtoisesti; ne voi myös huijata minulta milloin milläkin keinolla ja tekosyyllä.
Ja vaikka tottakai otan opiskeni joka kerrasta, keinoja löytyy silti aina lisää ja lisää.
Oikeastaan tilanne on oman käytökseni muuttamisen jälkeen vain kärjistynyt pahempaan suuntaan - kuvioihin on astunut enenevissä määrin huumeita joiden käyttö (ja oma suhtautumiseni näiden aineiden käyttöön) on saanut hänet entistä enemmän kyseenalaistamaan välitänkö hänestä lainkaan, vai pelaanko vain jonkinlaista omaa peliäni hänen selkänsä takana.
Monenlaiset tavat yrittää manipuloida minua olen kokemuksen kautta jo oppinut tunnistamaan, mutta tuosta en tiedä. Luuleeko hän tosiaan etten halua enää auttaa häntä, vai onko sekin vain yritys saada mut pyörtämään päätökseni siitä etten suostu mahdollistamaan häntä enää millään lailla kohti sitä maailmaa.

Tärkeä kysymys sen kannalta onko suhteeseen jääminen enää järkevää tai antaako se meille kummallekaan enää mitään - nyt, tai tulevaisuudessa - on se, haluaako hän lopettaa.
Siihen en tosiaankaan tiedä vastausta. Hän on korvaushoidossa ja hetkittäin valmis ottamaan apua vastaan. Ne on kuitenkin vain ohimeneviä hetkiä, joiden jälkeen hän on taas sitä mieltä että motivaatiota lopettamiseen ei ole.
Tunnen hänet hyvin, ja tavallaan uskon, että edes ne pienet toivonpilkahdukset ovat todellisia.
Toisaalta tiedän myös, että senkin on mahdollista olla vain yksi keino vierittää jonkinlaista vastuuta läheisen harteille. Tähän ei varmasti ole täysin totuudenmukaista vastausta antaa kenelläkään.

Jokatapauksessa olen tällä hetkellä siinä pisteessä, etten enää tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Mitä keinoa kokeilla? Miten saada hänet havahtumaan? Vai pitääkö mun todellakin vain tyytyä osaani “empatiakyvyttömänä paskiaisena” ja odottaa että hän käy tarpeeksi pohjalla?
Olen menettänyt tämän suhteen edetessä useammankin pitkäaikaisen ystävän - he eivät kuulemma halua katsella kun pilaan elämäni ja olen muuttunut todelliseksi hermoraunioksi.
Mieltä painaa joka hetki ajatus siitä, mitä jos jokin keino olisi ollut oikea, enkä käyttänyt sitä ennen kuin on jo liian myöhäistä, vaikka ymmärrän täysin että päihderiippuvudesta ei lähimmäisenrakkaudella parannuta vaan halu muutokseen on pakko lähteä hänestä itsestään.

Lähipiirissä ei ole oikeastaan ketään, kenen kanssa voisin puhua näistä asioista. Tuntuu että minua ei joko ymmärretä, tai haluta kuunnella.
Siksi toivoisin neuvoja ja vertaistukea täältä.
Miten te olette selvinneet ja miten pitkään kannattaa ja täytyy jaksaa?

Tuo sun kysymyksesi sopii myös omaan tilanteeseeni, joskin eri kulmasta katsottuna. Mä raadoin monta kuukautta auttaakseni ihmistä, joka on mulle tärkeä. Vähensin tissutteluani voidakseni antaa kaikkeni hänen auttamisekseen. Tilanne kuitenkin levisi käsiin, mikään apu ei häntä auttanut. Katkaisin suhteeni häneen. Kohta kaduin ja sovimme, että tavataan. Valtava syyllistäminen ja syyllistyminen. Olin vietävissä ja manipuloitavissa. Hän tiesi, mitä sanoa mulle, jotta nyökyttelen vain päätäni, nielen pahan fiilikseni ja itken salaa, kun olen yksin. Rupesi taas viini maistumaan ja olin aivan liian lähellä pistää nimeäni paperiin, jota olisin katunut koko loppuelämäni. Mun pitää nyt estää se, että en anna mahdollisuutta kenellekään käyttää hyväkseen hiprakan sumentamaa harkintakykyä.

Älä säkään uhraa itseäsi nyt yhtään enempää. Siitä ei elämä rikastu eikä sillä auta ketään. Ehkä nimettömien narkkarien läheisten ryhmästä löytäisit tukea ja keskustelukumppanin.

Toivon sulle voimia, ja rohkeutta muuttaa suuntaa. Yritän sitä nyt itsekin.

Olen kokenut saman ja tiedän miten nuo onnistuvat manipuloimaan ja huijaamaan rahat. Mun mies on mulle vaikka kuinka velkaa ja tuskin saan ikinä niitä takaisin. Nyt viimeisen tempauksensa jälkeen kun riehui, rikkoi paikkoja ja haukkui mut lyttyyn sekä tietty töni raivoissaan päätin lopettaa edes euron lainaamisen. Olen väittänyt että mullakaan ei eahaa ole ja syön ruoan ennen kun tulen töistä kotiin. Illalla valittelee rahapulassaan nälkää kun on kaikki rahansa vetänyt nenäänsä…

En keksi enää miten lopettaisin tuon sekoilun mahdollistamisen. Hän on käynyt katkolla mutta lipsunut taas samaan. Alkoa ei voi käyttää yhtään kun saa raivarit ja alkaa heti muutkin aineet maistumaan.

Nyt lähinnä mietin miten saan hänet muuttamaan asunnostani. Hommaisi kämpän ja näyttäisi pystyykö elämään ilman mun valvovaa silmää selvinpäin kun mähän olen hänen käyttönsä tietenkin aiheuttanut (tämä on perus settiä mitä näiden narkkien suusta kuulee) :laughing:

On kulunut vähän yli vuosi, kun kirjoitin tänne ensimmäisen kerran.
Olen yhä yhdessä mieheni kanssa, vaikkakin tällä hetkellä tilanne tuntuu taas melko toivottomalta.
Enää en mieti samoja asioita kuin vuosi sitten. Olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhan, enkä syytä itseäni miehen pahasta olosta. En myöskään enää toimi vain hänen mielensä mukaan. Olen oppinut sanomaan ei (tai siis MYÖS ei, entisen jatkuvan myötäilyn sijaan, mutta toisinaan sorrun siihen vieläkin), ja ottamaan suhteessamme omaa tilaa.
(Olen ollut myös niin syvällä masennuskuopassani, etten ole edes jaksanut panostaa yhdessä oloon niinkuin ennen. Niinä päivinä kun kaikki on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta, olen keskittynyt ensisijaisesti itseeni, ja niin sen minusta kuuluukin olla. Ennen olisin lähtenyt vaikka pää kainolassa miehen luokse heti kun hän pyytää.)

En näe miehen parantumista realistisena ajatuksena, enkä odota sitä enää. Mikäli hän joskus löytää siihen motivaation ja haluaa auttaa itseään, olen siitä tietenkin onnellinen (ennen kaikkea hänen puolestaan, ja itsenikin, jos vielä olemme silloin yhdessä ja tekemisissä), mutta tiedostan myös ettei sitä välttämättä tapahdu.

Tiedän myös ettei mun tarvitse seisoa mieheni vierellä loppuun saakka. Ei, vaikka olen niin hänelle joskus luvannut.
Jos en voi elää ajatuksen kanssa, ettei tämä myrsky ehkä koskaan tyynny, enkä jaksa enää elää sen keskellä, sitten minä lähden.
En suunnittele elämää enää ajatuksella “sitten kun mies paranee, sitten kun kaikki on hyvin…-”

Toisaalta yksin jääminen pelottaa. Ehkä siksikin haluan pitää hänestä niin kovin tiukasti kiinni. Lähipiiriä kun ei miestä lukuunottamatta juurikaan ole. Toiseen keskusteluun tänne kirjoitinkin, että ehkä vain siirrän hänestä luopumisesta aiheutuvaa tuskaa, niinkuin narkkari siirtää vieroitusoireita ottaessaan tasoittavan annoksen.
Ei ole voimia päästää riippuvuudesta irti, ihan vielä.


Ei elämä tietenkään aina ole pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Välillä meilläkin on hyviä kausia, ja myös minulla, yksilönä. :slight_smile:
Vilpolassa käynti tulee mieleen enemmän niinä huonoina aikoina.
Tästä viestistä taisi tulla enemmän päiväkirjamerkintä, kuin osa keskustelua. Mutta sainpahan nämä asiat edes hetkeksi sydämeltäni; puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa aina.

Kaikille keskusteluun eksyneille:
Mitä teille kuuluu?