Minuus nyt ja ennen, sekä tulevaisuudessa

Pohtinu millasia persoonia ja milläkin historialla täällä pyörii ja millaset on aiemmat kuviot olleet tai mitä tuleman pitää.
Itse avaudun sen verran että en muista enään mitä on olla haluamatta päihtyä,kaikki perusaskareet tuntuu aivan paskalta ilman pientä pehmennystä,nyt haluaisin takaisi siihen kun olin 15v urheilijakolli ja täysin raitis sellanen.

Pahat mielenterveysongelmat pikkulapsesta lähtien. Kaiketi ihan synnynnäisiä, kun ei mulla ollut mitenkään traumaattinen varhaislapsuus. Koulukiusaamista, aika pahaakin, oli sitten toki myöhemmin, mutta kai se johtui siitä, että olin “outo”. Mikään mielenterveyshoito ei mua ole pidemmän päälle auttanut, vaikka kaikenlaista on yritetty; lääkkeitä, terapioita, sairaalakeikkoja… Diagnooseja on tullut vaikka minkälaisia. Enpä jaksa nyt koko nivaskaa tuolta jostain kaivella. Myöhemmin tietysti tullut paljon paskaa niskaan muiden ihmisten taholta, en kaikesta viitsi tässä edes kertoa. Itsetuhoisuutta, syömishäiriö ollut jollakin tapaa aina, en vain koskaan ole osannut syödä normaalisti. Joskus 12-vuotiaana tulivat kehiin alko ja tupakka. Tupakka oli ensin pirun pahaa, mutta kai sitä piti jonkin kapinoinnin vuoksi polttaa. Nyt olenkin sitten pahemmanlaatuinen nikotinisti. Alkoholiin sen sijaan ihastuin heti. Sitten kannabista ja ryynejä, myöhemmin piri ja sitten lopuksi opparit ja piikityskin astui kuvaan sen pirin kanssa. Pahimmista sekoiluvuosistani olen jo päässyt ja piikit ainakin toistaiseksi jääneet, kun ei vanha enää jaksa, mutta benzokoukku on paha, alkoholisti olen ja muutkin huumeet kyllä maistuvat, joskus enemmän, joskus vähemmän. Koulutusta ei ole, en vain pärjännyt koulussa, eikä jaksanut kiinnostaa. Työkokemusta hyvin minimaallisesti. Pysyvällä eläkkeellä olen ollut jo muutaman vuoden mielenterveysongelmien takia, vaikka ikää on vasta 32 vuotta. Katsoivat kai toivottomaksi tapaukseksi. Päihteetömyydestä haaveilen tavallaan, mutta se on aika utopistista. Mullakaan ei tule mistään mitään, jos ei joku ole vaikuttamassa, vaikka sitten vain pari benzonappia. Luulen, että mun tulevaisuuden näkymät eivät tästä paljoa kirkastu, mutta menen päivä kerrallaan ja toivon niitä parempia päiviä, joita aina välillä tulee. Paljon hyvääkin mulla on elämässä; raha-asiat niin kunnossa, kuin tällaisella köyhällä kirkon rotalla voi olla, katto pään päällä ja vielä ihan mukava kämppä, maailman paras aviomies, hyvä perhe, joka tukee ja muutama ystäväkin jopa sekä kolme ihanaa kissaa. Parin lekurinkin kanssa tulen nykyisin sen verran hyvin juttuun, että pysyn tarvittavissa lääkkeissä, joita en suinkaan aina käytä oikein.

Sellainen sekava ja itsesäälinen, mutta realistinen sepustus. Voin palailla asiaan, jos jotain uutta tulee mieleen.

^^
Hyvät kirjotukset!
Lisää jengin kokemuksia miten tähän tultiin.

Alkoholi ja tenox vaikuttaa meen varnaan nukkuun.
Kirjotelkaa mulle lisää tarinoita…?

Olli, mitä sä itse ajattelet siitä, miksi päädyit tuohon päihdehakuisuuteen? Iskikö sulle se tyypillinen masennus, jota sitten yrittää helpottaa sillä päänsekoittamisella? Tietenkin suurin osa nuorista ihmisistä ainakin kokeilee alkoholia ja mahdollisesti muutakin ja mun mielestä se tavallaan kuuluu nuoruuteen, vaikka hyvä juttuhan se tietysti on, jos ei koskaan koe mitään päihdykettä tarvitsevansa. Ei läheskään kaikille siitä kuitenkaan riippuvuutta ja ongelmaa tule. Mä olen edelleen vakaasti siinä uskossa, että suurimmassa osassa tapauksista päihdeongelman taustalla ovat ainakin jonkin asteiset mielenterveysongelmat.

Mä olen kyllä juonu ja polttanu ihan pienestä penskasta pitäen. 13-kesäsenä alotin, olin sillon koulukiusattu ja löysin kaveriporukkani koulun ulkopuolelta. Pakkohan se oli sillon kovaa esittää. Herkkä ihminen olin sillon ja herkkä olen edelleen. Ryypiskelyä jatku monta vuotta. Jossain vaiheessa se vaan loppu,tuli mitta täyteen. Mutta sitten alkoi erillaiset kroonisiksi muuttuneet kivut joiden myötä kaappiin alkoi kerääntyä jos minkälaisia opioideja :unamused: nykyään niitä on syöny jo niin monta vuotta että haaveena on se kokonaan päihteetön elämä. Muttakun mistään ei tosiaan tunnu tulevan mitään ilman muutamaa pilleriä… :confused: Mutta pikkuhiljaa hyvä tulee…

Alkoholi maistunut siitä 13-vuotiaasta lähtien,15v kannabis,16v subu ja piri suonensisäisesti,ja tällä samalla tiellä olen edelleen…tosin alkoholin juonti on vähentynyt aika paljon tässä viime aikoina.Muttajoo subuu pääasiassa käytän.En ole harkinnut lopettamista mutta en kyllä ajatellut loppuelämäänikään käyttää.Tossa ennen jouluu olis suunnitelmissa pistää noita korvaushoito asioita liikkeelle että sinne sitten joskus jos pääsis.

Anteeksi lyhyt versio tarinastani.En ole oikein hyvä kirjoittamaan. :slight_smile: Mutta täytyy joskus ajan kanssa varmaan korjata tuota tai kirjoittaa kokonaan uusi vähän pidempi versio.

Noinhan se menee, että kun ihminen on addiktioihin taipuvainen, niin ei se auta, että yhdestä ongelmasta pääsee eroon. Jotkut ovat toipuneet alkoholismistaan, mutta kehittäneet tilalle pahan peliriippuvuuden. Piripäät kyllästyvät jossain vaiheessa siihen pirin kanssa sekoiluun ja siirtyvät oppareihin ja onhan näitä vaikka mitä. Jotkut onnistuvat kyllä löytämään niitä vähemmän haitallisia addiktioita, kuten liikunnan tai jonkin kehittävän harrastuksen, mutta joku addiktio on silti oltava hautaan saakka.

Mä kirjoittelin tälle palstalle vuosia sitten enemmän, nykyään lähinnä seurailen vaan, aika satunnaisesti sitäkin.
Oma päihdehistoriani on varsin tyypillinen; ekat kännit 14 tai 15 -vuotiaana, en muista enää. 16 - 18 v. satunnaisesta polttelusta säännölliseksi, sitä kautta paniikkihäiriön puhkeaminen ja sen jälkeen pidempi tauko, jonka jälkeen ei ole enää oikein innostanut. 19 - 25 -vuotiaana tuli kokeiltua kaikennäköistä poislukien tutkimuskemikaalit ja ns. vahvemmat aineet. Pari vuotta sitten tajusin että mulla on alkoholiongelma ja vuosi sitten aloin tekemään asialle jotain, vaihtelevalla menestyksellä :unamused: N. kuusi vuotta sitten kuvioihin tulivat mukaan nukahtamislääkkeet, joita käytin aluksi satunnaisesti reseptin mukaan mutta varsin pian huomasin niiden ahdistusta dramaattisesti vähentävän vaikutuksen, ja onnistuin kehittämään niistäkin itselleni ongelman. Imovanea menee edelleen, joskin pidän pari-kolme kertaa vuodessa 2 vko - x kk -taukoja kun kyllästyn elämään zombina. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä olen kärsinyt varmaankin yläasteikäisestä asti, joskin tajusin asian vasta muutama vuosi sitten, ja juominen on parikymppisestä saakka ollut suurkulutuksen rajoilla roikkuvaa, viimeiset pari vuotta niistä reilusti yliampuvaa, mistä todennäköisesti johtuvat kaikenlaiset unihäiriöt, lievä masennus, apaattisuus ja mahdollisesti tuo ahdistushäiriö myös. Tavoitteena on päästä alkoholista kokonaan eroon, kohtuukäyttö ei vaan onnistu multa :unamused: ja ilman nukahtamislääkkeitäkin olen ollut jo muutaman päivän… määrät eivät jälkimmäisessä tapauksessa ole koskaan olleet kovin suuria, mutta henkinen riippuvuus sitäkin isompi. Viime kuukausina on mennyt myös panacodeja pari-kolme päivässä polvivamman jälkimainingeissa, mtuta toistaiseksi ei ole ollut ongelmallista olla ilman. Jotain on silti saatava jos ei jokapäiväisesti niin vähintään muutaman kerran viikossa, negatiivisia fiiliksiä ja ns. vaikeita tilanteita ei vaan jotenkin kestä selvinpäin kovin kauaa… :imp:

Alotin juomisen yksinäisyyteen ja masennukseen 16-vuotiaana. Kaikki meni huonompaan suuntaan. 20-vuotiaana oli jo pakko lopettaa. Aiemmin olin jo alottanu pilven polton mutta aluksi olin ihan streittinä ja kävin raitistumisprosessia läpi, tutustuin itseeni. Luin muiden lopettaneiden kirjoituksia, halusin kehittyä henkisesti. Sitten aloin taas poltella enemmän. Löysin kuitenkin ihmisiä, joilta sain henkistä johdatusta. Sitten on tullut trippailtua, luettua ja kuunneltua musiikkia; kaikki on vienyt eteenpäin. Polttelen joka päivä, mutta koko ajan vähemmän. Alan löytää tasapainoa halujeni ja maailmankaikkeuden välillä. Elämä on pääosin tosi hienoo, nauttikaa siitä! Teillä on siihen oikeus vaikka ootte riippuvaisia; niin on kaikki muutkin tavalla tai toisella! Raitis isäni on työaddikti ja hänellä pumppu meinasi pettää. Ei se raivoraittius takaa tasapainoa henkisen ja fyysisen välillä.

Ennen olin iloinen lapsi mutta myöhemmin vähän ennen täysikäisyyttä sairastuin masennukseen (tai no en sairastunut koska masennuksesta voi parantua mutta tää on pysyvää) ja tähän juttuun ei ole muuta kun pakko sopeutua ja siksi päihteet ovat iso osa nykyelämää jotta kestän kaiken paskan. Biletystä aina kun rahatilanne sallii :slight_smile:. Tulevaisuudesta en välitä koska en näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta jonka takia kantsis skarppia.

Nukun lähinnä kannabiksella,silloin en näe unia,muuten minut tapetaan jollain tavalla joka yö,jos siis saan unta.
Minua on uhattu,olen nähnyt liikaa asioita joita lekuri nimittää posttraumaattisiks tekijöiks.
Yksin ollessa mulla on saatanan huono olo ja kelailen paljon elämääni,silloin helpotusta tarjoaa päihteet,puhumista olen yritänyt,mutta kasvottomille hoitajille/lääkäreille turhaa.
Mulla on veli joka asuu melkeen naapurissa,sinne en voi haluis oikeen mennä kun hällä on skitsofrenia ja alkoholismi,ahistaa vaan lisää,sisko soittelee ja ruinaa rahaa,vetää metaa ja subua hihaan.

Porukoille ei jaksa mennä kun ei jaksa kuunnella äitin tilitystä siitä kuinka paskoja valintoja elämässä hän on tehnyt ja kuinka paska mies meikäläisen faija on,rahat on loppu,mökkivelat.

Menin eron jälkeen itku kurkussa ihan paskana porukoille nukkuun ekaks viikoks ni heti ekana päivänä istun illalla keittön pöydällä syöden,mutsi istuu vastapäätä ja iskee läjän lainalyhennöslippusia ja muita laskuja eteene ja sanoo että kato kuinka kusessa me ollaan,oli lähellä etten mennyt lähimetsään lopettaan maallista vaellusta,mun mielestä se oli niin saatanan epäreilua,mun nimeä kö ei ole ainoassakaan velkakirjassa ja mökilläkin olen sen 3v olemassaolon aikana käynny 3 kertaa.

Olen kysyny mahdollisuutta jonkinsortin terapiaan/ryhmäterapiaan,haluisin keskustella asioista ihmisten kanssa jotka on kokenu samoja,ei se kirjaa päntänny voi koskaan ymmärtää mitä pään sisällä liikkuu ja miltä tuntuu ku ilmakehän paine koittaa rusentaa sut ja sun sydämmen rusinaks.

Tarvisin ehkä sellasen ymmärtäväisen keijukaisen viereen silitteleen ni maailma ei olis niin hirmu kylmä paikka.

Hienoa Olli et laitoit tän ketjun, mullakin on monesti ollut sellanen olo että haluis tietää täällä käyvistä ihmisistä enemmän, että mistä tulee ja minne on menossa.

Mutta, voi että teidän kokemuksia! Todella rankkoja asioita on täällä moni joutunut kyllä kokemaan. :frowning:

Winston, onneksi oot löytänyt rakkaan vierellesi! Hurjasti voimia sulle kaiken tuon keskellä! Kirjoituksiesi perusteella vaikutat todella mukavalta ja älykkäältä ihmiseltä. Enpä olis ikinä osannut arvata että sut on jo laitettu eläkkeelle, kun vaikutat kuitenkin niin osaavalta ja kykeneväiseltä. Hmm, taas tässä on sellanen olo etten osaa sanoa mitään järkevää, halusin nyt kuitenkin jotain sanoa, koska sun kokemuksesi kosketti mua.

Olli, myös sulle toivon niin paljon voimia kun täältä virtuaalisesti vain pystyn sulle lähettää! Eihän sitä toinen ihminen pysty käsittää millaista on olla sun saappaissasi, kun keneenkään perheenjäseneen ei voi tukeutua. Vai mites se sun isäsi…? Kaikkea äidin kertomaa ei tarvii ottaa todesta, eikä hänellä ole mitään oikeutta kaataa murheitaan sun niskaan. Hänen ottamansa lainat eivät todellakaan ole sinun murheitasi, eikä hänen katkeruutensa isääsi kohtaan kuulu sulle! Voi että, alkaa taas suututtaa… Äidin tehtävänä on olla tukena lapsileen, ei toisin päin! Voit myös sanoa sen hänelle ihan suoraan. Riitaahan siitä varmaan tulee - oman kokemuksen mukaan ainakin - mutta pidemmän päälle se puhdistaa kun saa purettua niitä tunteitaan.

Tästä vaan että tarkoitatko vanhempiesi eroa vai omaasi? Joka tapauksessa äitisi käytös on uskomattoman lapsellista… TE ette ole kusessa lainojen takia, vaan hän. Ja oli kyseessä sitten oman parisuhteesi rikkoutuminen tai vanhempiesi avio(?)ero, niin käsittämätöntä ettei äitisi ymmärtänyt sinun tarvitsevan tukea, ja ettei tainnut olla ihan oikea hetki alkaa puhuu jostain raha-asioista. :imp:

Kunhan muistat, ettet ala toistaa vanhempiesi, tai ainakin äitisi käytöstä omassa parisuhteessasi… Sen ihanan keiukaisen tehtävä ei ole toimia sun terapeuttina, ja myös hän tulee välillä tarvitsee sinun ymmärrystäsi ja silittelyä. :slight_smile:

(Kirjoitan itsestäni jotain myöhemmin, kunhan ehdin.)

Siis juu omasta erosta oli kyse,vanhemmat on yhdessä kyllä.

Kämpät,lemmikit,rakkaus,raha,halu nähdä tulevaisuuteen katos sinä päivänä kun puhelimessa tyttöystävä sanoo fraasin “meiän pitää jutella” olin tasan tarkkaan samoilla linjoilla,siitä huolimatta mun maailma ja se perhe mitä yritin rakentaa levis käsiin aivan totaalisesti,istuin sängyn reunalla viikon tuijottaen seinään eikä happi meinannu kulkee,poltin kipuun kannabista niin paljon että oksensin ja tipahdin,nukuin heräsin vaikka en halunnut.
Melkeen 5v yhdessä jätti meikään jäjet,rakkautta,myös kipua.

Aamu alkoi pitkään niin että jos olin saannut unen päästä jollain tavalla kiinni,en halunnu yksinkertasesti avata silmiä enään koskaan,ensimmäisen sisäänhenkäyksen jälkeen en ois halunnu jatkaa hengittämistä, tuntu ihan liian pahalta,samaan aikaan sain käsiini ensimmäiset ryynit jotka iskin naamaan ,rivatrilleja broidilta.

Hetken aikaa maailma ei vuotanu verta ja kengän pohjat ei tuntunu olevan tervassa tarttuen katuun tehden kävelystä tuskaa,rinnassa pamppailen paniikin partaalla sydän oli rauhallinen ja tyyni,mutta sitten totuus siitä että se ei ole todellista kuitenkaan vaivaa,haluan tuntea,kokea,nähdä maailman ilman mitään “välikäsiä” ilman että se mun mielessä on muutakin kun synkkä ku saatananpalvojan raamattu. :open_mouth:

Mulla ei oikeesti oo loppukädessä kun mun ystävät joihin turvata,onneksi on sellaisia olemassa,mutta ei nekään loputtomiin jaksa pitää mua pinnalla. :unamused:

Tänäänkin ollut ihan hyvä päivä ja silleen,tosin nyt istun taas nojatuolissa ja kirjottelen tänne,juon rommia ja poltan varmaan kukkaa,en kestä olla täällä kämpässä yksin,mä oon liian sosiaalinen tähän.
Mä haluisin nukkua jonkun vieressä ja tuntea sen lämmön taas,en tarvi terapeuttia,toisaalta en tiedä haluanko parisuhdetta,mutta mä tarvitsen kuitenkin jonkun viereen,koska mulla on tarpeet,enkä tarkoita pelkkää seksiä,toki sekin,mietin joskus suhteessa että onpa seksi tylsää,sitten eron jälkeiset kännipanot huonoine oloineen saa haluamaan jotain parempaa.
En usko kuitenkaan että haluaisin suhdetta,tarviin takas eka sen mitä oon itse,siitä kuka tai mitä olen ei ole mitään käsitystä tällä hetkellä,lekuri sano et kyllä se on melkeen kaikilla nuorilla aikuisilla jossain vaiheessa se vaihe,mutta kun oma on vaan kestäny aika saatanan kauan,muut tuntuu olevan löytäneet paikkansa,niin minäkin luulin kunnes kaikki mureni.

Vähän sama olo kun kakarana pelas nintendolla mariota ja elämät loppu ja joudut alottaan leikin taas alusta.
Tekis mieli jäädä katsomoon tsiigaan kuin tää hullunmylly räjähtää käsiin finanssikriiseineen,vetää kaikkia huumeita ja niin paljon kun saa käsiin,se olis helppoa,voisin tehdä sen vaikka heti,mutta kun ei.

Voi, iina <3. Kiitoksia kauniista sanoista, lämmittivät todella sydäntäni.

Mukava. Niin, pyrin kyllä siihen, koska en halua missään tapauksessa olla ilkeä kenellekään, siis aivan tosissani, mutta aika hankala ihminen mä kyllä olen, kun tuo pääkoppa on mikä on. Niin pirun vaikeaa kontrolloida noita mielenliikkeitään ja sitten se mulla ilmenee sanoissa ja teoissa. Sitten, kun on taas kerran sanonut tai tehnyt jotain harkitsematonta, etenkin rakkaille ihmisilleen, niin voi sitä katumuksen määrää. Sitten olo on entistä paskempi ja vatvon niitä asioita aivan hulluuden partaalle. Kyllä mun läheiseni ymmärtävät, että olen sairas ja kestävät mun tempauksiani, mutta se itselleen anteeksi antaminen on kaikkein vaikeinta. Miestä käy eniten surku, kun hän yleensä on pahiten siinä tulilinjalla ja ihmettelen todella, että on kestänyt kahdeksan vuotta mun sekoilua, vaikkei hänelläkään ole oman päänsä ja päihdeongelmansa kanssa mitenkään helppoa, mutta onpa tuo sanonut, että ei meitä erota kuin kuolema, kuulemma ei, vaikka murhan tekisin. Ehkä se sitten on sitä tosirakkautta. Hyvä niin, mutta täytyy silti ihmetellä noin pitkää pinnaa. Moni olisi jo varmasti nostanut kytkintä, mutta koska hänellä itsellään on samanlaisia ongelmia, niin sieltä kai se ymmärrys sitten kumpuaa.

Älykäs. Ehkä mä en aivan tyhmäkään ole, vaikka yritys on kyllä ollut kova noiden aivojensa tuhoamisessa :smiley: . Eipä sillä älykkyydellä pelkästään tässä yhteiskunnassa pitkälle pötkitä, jos käytännön asiat eivät vain onnistu, eivät sitten millään, vaikka tahtoakin olisi. Joskus saa jotenkin pyöritettyä huushollia ja tehtyä muutakin järkevää, kun sattuu hyvä päivä tai lääkitys, mitä se sitten milloinkin on, on kohdillaan(se tarkoittaa käytännössä sitä, että lääkkeitä on käytetty väärin), mutta usein mä olen niin keskittymiskyvytön ja masentunut, että toheloimiseksi menee kaikki. Fiksumpikin ihminen voi olla täysin kädetön ja huolehdittava tapaus, enkä edes tarkoita fyysisesti. Eikä tämä mitään laiskuuttakaan ole. Mä en vain jotenkin pysty. Vaikeaa selittää. En missään tapauksessa tahtoisi olla tällainen “invalidi”, kun periaatteessa siihen ei ole edes mitään syytä.

Ollille vielä haluaisin toivottaa kaikkea hyvää elämässä. Mä niin haluaisin, että sä pystyisit vielä nousemaan tuosta paskasta, etkä päätyisi tällaiseksi toivottomaksi tapaukseksi. Näin netin välityksellä vaikutat niin sympaattiselta kaverilta, ettet missään tapauksessa ansaitsisi tuollaista, mutta sen vuoksi uskon myös, että sulla on edellytyksiä siihen parempaan. Eiköhän noin mukava, fiksu ja herkkä nuori mies taatusti huomata :slight_smile: . Masentuneena sitä toki kukaan ei ole parhaimmillaan. Mun on vain aika mahdotonta antaa mitään neuvoja, miten tuolta noustaan, kun en ole siihen itsekään kyennyt. Jos tänne kirjoittelu auttaa, niin se on hyvä. Mullekin tämä on sellainen henkireikä, kun en halua koko ajan olla poraamassa rakkailleni milloin mistäkin.

Olikohan mun teksti taas hiemän sekavaa :unamused: ? En voi taas tänään kovin hyvin.

Taas meikä löysi tiensa tanne.
Joo, mun tarina on ihan perus 13-vuotiaana tupakka ja alkoholi. Sitä onkin sit jatkunu tähän saakka millon vähemmän, millon enemmän. Masennusta, syömishäiriötä ja millon mitäkin. Pari vuotta sit määrättiin cipralezit paniikkihäiriöön kun ei ollut tytöllä tietoo onko aamu, päivä vai yö… ja unilääkkeet tenoxit, niitä on menny melkeinpä joka ilta siihen asti kunnes sain opamoxit rauhottaan päivittäisiä paniikkikohtauksia. Puoltatoista vuotta sitte erosin pitkästä parisuhtesta oli ihan rinkulat sormisa ja yhteinen katto pään päällä. Sen jälkeen on mennyt alkoholia, savuja ja melki ihan mitä vaan olisin saanu niin vedetty olis, luojan kiitos en ajautunut “väärään” porukkaan.

Vuosi tuli kyl juotua aika rankasti ja nyt on koittanu jättää vähemmälle, mut kyl noi houkutukset vaan voittaa kotona ahdistelun… Ja tää yksinäisyyden tunne, ei oo ketään kelleen puhuu…
Kuukausi sitten sain potkut töistä kun jäin sairaslomalle, et saan pääni kuntoon. Huomenna pitäs marssia lekurille ja tietää et olisko sitä jo työkuntonen. Eilisen illan kosteiden pippaloiden jälkeen en kyl oo kokenu et voisin työelämään palata, mut eiköhän jos nukkuu yönsä kunnolla nappaa opamozin ja toivoo et nukahtaa niin aamulla elämä näytä kirkkaammalta…