Minunkin tyttäreni kuoli

Sanoja ei löydy teille läheiset jotka olette menettäneet lapsenne! Mutta, syvä osannottoni teille ja voimmia päiviin tuleviin!! Monia kysymyksiä aivan varmasti myllää mielessä ilman vastauksia…

Poikani oli ruumiinavauksessa. Epämääräiset tiedot, joista en ymmärtänyt mitään, sain poliisilta, mutta varsinainen tulos tulee vasta puolen vuoden kuluttua,koska kuolinsyy ilmeisesti oli epäselvä,ja tehdään jotain tarkempia.
Siunaus-ja muistotilaisuus olivat jo, ja ne olivat mieltä kohottavia, sillä paikalle tuli paljon pojan ystäviä, kuten olin halunnutkin. Oli ihanaa kuulla, että poikani oli heille ollut rakas kaveri.Oli puku päällä olevia ystäviä ja tatuoituja kavereita,jotka vilpittömästi surivat. Ilman heidän läsnäoloaan muistojuhla olisi ollut ankea pienen “vanhusporukan” kahvittelutapaus. En kadu hetkeäkään, että pyysin parasta ystäväänsä levittämään sanaa, sillä itsehän en olisi montaakaan löytänyt.
Uurnanlasku on vielä edessä.

Olen saanut apua terveydenhuollosta. Kun surusaaton jälkeen kappelissa vielä avasimme arkun, jäi minulle siitä parempi kuva. Sanoin kaikille mukana olleille, että saavat itse valita, haluavatko vielä nähdä tyttäreni ja kaikki halusivat.
Ulos mentäessä melkein kaaduin ja monta ihmistä otti minusta kiinni ja auttoivat autoon. Miten hyvin ovat ihmiset ympärilläni toimineet, kaikki tarjoavat apuaan siinä missä osaavat ja minä olen sen vastaanottanut. Tiistaina ovat hautajaiset. Yksi ystävä leipoo kakun, toinen tekee ruuat ja kolmas silittää liinat ja on lainannut astiat. Minä saan siis vaan popsia rauhoittavia ja surra. Niin moni on aidosti tukenut minua, mutta myös muutama ihminen, joita aidosti pidin ystävinäni katosivat täydellisesti.

En pysty ajattelemaan niin lohduttavasti, että sainhan kuitenkin tyttäreni pitää 18 v. Ajattelen katkerana, että kaikki ponnistukseni ovat olleet turhia. Kaikki uhraukset ovat olleet turhia. Kovin suurta syyllisyyttä en kuitenkaan vieläkään tunne, mutta pelkään sen hetkenä minä hyvänsä puukottavan minua selkään.

En minä ymmärrä ollenkaan, että poikani on ollut arkussa, nyt odottaa tuhkana. Vaikka olen löytänyt hänet kuolleena, ja nähnyt oikeustieteenlaitoksellakin. Järki sanoo muuta, mutta tunnetasolla se on täysin mahdotonta käsittää. Mitään uhrauksiani en nyt kadu. Mitkään sinun uhrauksesi ja ponnistelusi, A:n äiti, eivät ole olleet turhia. Näin vain meille on käynyt, että olemme joutuneet uhraamaan itse rakkaimpamme.

Syvä osannottoni teille A.n äiti ja Zurussa.

Vaikka en teitä tai lapsianne tunne, suru viestinne kosketti todella syvältä. Olen niin pahoillani, että teille kävi näin. Syyllisyyttä sinun A.n äiti ei pidä tuntea, teit kaiken mikä pystyi tyttäresi eteen. Eikä mikään mitä teit ollut turhaa. Kaikki sanat tuntuvat kovin latteilta, voimia sinne teille!

A:n äiti,
tuntui hyvältä kuulla, että olet saanut ystäviltäsi paljon apua ja tukea. Tuo on kyllä rankin juttu mitä ihmiselle voi tapahtua, siitä ei pääse mihinkään. Voimia sulle, toivottavasti ystävät jaksavat myötäelää ja tukea jatkossakin.

Heltsu,
oletko edellisen käyntisi jälkeen käynyt Vilpolassa? Kirjoitit tänne 3.8.2011.

Toistan itseäni, mutta kysynpä taas että haluaisitko kertoa tarinaasi täällä Vilpolassa? Se voisi helpottaa oloasi, antaisi meille muille yhden tarinan lisää ja mahdollistaisi vertaistuen itsellesi.

Rohkeasti vaan mukaan.

Syvin osan ottoni A:n äiti, Zurussa ja Asta. Olen sanaton ja kyyneleet valuvat. Olen ollut poissa Vilpolasta jonkin aikaa ja nyt vasta luin nämä suru viestit. Lohdutuksen halauksia syvään suruunne.

tumati

Eipä ole tuska ainakaan vielä yhtään hellittänyt. Toksikologisia raporttejakaan en ole vielä saanut. Töissä käyn, mutta paluumatkat huudan suoraa huutoa kivusta.
Minun tyttäreni…
Hän ei koskaan palaa.

Hei A:n äiti

Harri Koskelalta (Itä-Suomen yliopisto) on juuri valmistunut Väitöskirja aiheesta Lapsen menetys muuttaa vanhemman elämää.
Väitöskirjaa ei vielä ole julkaistu koska väitöstilaisuus on 24.9.
Kun se tilaisuuden jälkeen julkaistaan uskoisin sieltä löytyvän joitain vastauksia niin moneen mielessäsi liikkuvaan kysymykseen. Ehkä jotain joka lohduttaa.
On hienoa että sinulla on ystäviä jotka ovat mukanasi surun tiellä. Jossain vaiheessa pilvet saavat kultreunan ja aika tekee tehtävänsä.
Sydämestäni jaksamista sinulle.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Hei! A:n äiti

Tiedän tuskasi,samoin tunnen itse. Menee päiviä on helpompi olla,mutta sitten kun kova ikävä tulee tuntuu ettei millään jaksa tätä kipua ja kaipausta.
Poikani kuolemasta on reilu 3kuukautta eikä myöskään ole vielä tullut kuolinsyy raporttia.
Lapsillamme on nyt hyvä olla.

Asta

Minä en osaa edes itkeä. Sekin voisi jotenkin helpottaa. Olin lähisukulaiseni hautajaisissa ja odotin, että edes siellä saisin jonkun kyyneleen vuodatettua, sillä näin tämän sukulaisen viimeksi poikani siunaustilaisuudessa. Hän menehtyi kohta niiden jälkeen. Mutta olen jotenkin aivan turta, kuin kiveä. En osaa enää edes lohduttaa itseäni ajatuksella, että hänellä olisi hyvä olla. Eihän häntä ole. Hän ei koskaan näe tähtitaivasta, ei aurinkoa, ei merta, ei naura kavereidensa kanssa. Muistan vain sen viimeisen yhteisen hetkemme, kun hän oli ahdistunut ja sanoi hyvästit kädestä pitäen, mikä oli jo merkki, ettei mikään ole hyvin.

Minulla on tuo ihan sama tunne. Minunkin tyttäreni kävi yllättäen kotona “hyvästelemässä” ja hän oli kuin lauta, kun kolmeen kertaan häntä halasin. Hän myös lausui Viidan sanat: Kiikun, kiikun, mutta keinuni on karu; minun keinussani on vain yksi naru…
Enkä silti arvannut.

En tunne häntä lähelläni, hän on poissa. Kävin meediolla, joka oli vanha nainen, joka ei ottanut käynnistä mitään rahaa. Hän sanoi, että tyttäreni on jäänyt vihaisena välitilaan, koska oli luullut, että kaikki ahdistus poistuisi kuoleman myötä ja niin ei käynytkään. En tiedä mitä ajatella käynnistä.

Minun tuskani on liki kestämätön ajoittain. Tunnen olevani tyhjä kuori, joka suorittaa “elämää” mieheni ja poikani takia. Tällä hetkellä tuntuu siltä, etten toivu tästä koskaan, vaikka mielialalääkitykseni on pilvissä ja syön rauhoittavia.
Paha päivä oli eilenkin, kun katselin mädäntyviä kukkia ja mietin, missä vaiheessa tyttäreni mätäneminen etenee. Terapeuttini mielestä se on ihan luonnollista, minusta ei ole.

Risti on silti haudalla ja perunkirja tehty. :cry:

Minunkin tekee mieli turvautua vaikka mihin. Olen käynyt selvänäkijällä, tarkoituksena näyttää pojan sormusta, ja kysyä hänen viimeisistä ajatuksistaan,mutta en sitten uskaltanutkaan, vaan kyselin ihan muuta.
Olen lukenut kaikki kirjastosta löytyneet surukirjat, mutta kaikki ( paitsi Martti Lindqvistin: Surun tie ) tuntuvat aivan tylsiltä, tyhjänpäiväisiä fraaseja toistavilta. Ihankuin ei missään olisi mitään minulle.
En ole tehnyt vielä edes perunkirjoitusta. Pari viikkoa enää aikaa.

Mä tein perunkirjoituksen yleisessä oikeusavussa. Vaikka tuloni olivat liian isot minua ei laskutettu lainkaan, koska kuolinpesän varat eivät missään tapauksessa riittäneet edes hautauskuluihin. Kohtelu oli hyvin asiallista, sain jopa halauksen :unamused:
Itse en vaan saa mitään otetta elämään.

Kiitos vihjeestä! Pojallani oli tilillään 1.50 euroa, ja taskussa 10 euroa,joten ei varmaan hänenkään omaisuuttaan katsota ruhtinaalliseksi. Olen kyllä hankkinut kaikki tarvittavat paperit ja koetan väsätä paperin ensin itse, mutta jos tuntuu etten osaa/jaksa, vien paperit samanlaiseen paikkaan. Tarvitaanhan nimiä alle joka tapauksessa, enkä keksi keille tuttaville sitä paperia voisi antaa allekirjoitettavaksikaan. Sydäntä särkee, kun ajattelee sen paperin antamaa kuvaa yhden ihmisen surullisesta elämästä.

Se oikeusapu oli helpompi, kun pääsivät sduoraan mm. tarkastamaan ulosottojen tilanteen ja tekivät sen sukuselvityksen. Paperina itse perunkirja ei vaikealta näyttänyt.

Tyttäreni tilillä oli juuri tuo sama summa 1.47 e.

Eilen sekosin täysin, itkin ja huusin. Olisin halunnut mennä kaivamaan tyttäreni haudasta takaisin tai pelata spiritismiä. Miehelläni oli aika tekeminen minun aisoissa pitämiseksi. Aamulla avasin silmäni ja valitettavasti itku jatkui heti. Kipu tuntuu ihan fyysisenä, ihan kuin minua olisi puukotettu.

Tänään on kuitenkin oikeuslääkäri luvannut soittaa minulle toksikologiset tulokset, koska ne ovat eilen tulleet laitokselle. Tiesitkö sä, Zurussa, että oikeuslääkäri voi puhelimitse antaa tiedot heti kun ne ovat valmiit, niin ettei tarvitse odotella ruumiinavauspöytäkirjaa.

Täällä oikeuslääketieteellisessä kuulema kestää pojan tutkimustulosten saaminen vuodenvaihteeseen,kun ei ole työntekijöitä, en siis ole ajatellutkaan että vielä kyselisin. Lääkäri, jolla kävin, sanoi, että voi kestää kauemminkin. Ja kun poliisi sanoi, että myrkkyseula tehdään, niin sanoohan se jo mikä on syynä.
Minulla on kaikki tarvittavat paperit kyllä itse haettuna, ulosottokin ( Intrum Justitia ) on jo lähettänyt oman kipaleensa, se siis pitää laittaa perunkirjoitukseen mukaan? Ajattelin, että niputan vaan kaikki yhteen ja hankin kaksi allekirjoitusta ja laitan verotoimistolle ???

Koko tyttäreni huumeuran ajattelin, että hän saattaa kuolla. Ihan todella ajattelin niin. Kun se sitten tapahtui, oli asia ihan yhtä vaikea hyväksyä, kuin jos se olisi tapahtunut ilman “ennakkoaavistuksia”. Lopultahan asia taisi nyt mennä niin, että huumeidenkäytön lopettaminen laukaisi tyttäreni depression itsemurhaksi ja itse asiassa huumeiden tuoma helpotus hänen psyykkiseen oloonsa piti hänet hengissä. Näin oikeuslääkäri…

Eli nyt jo ymmärtäisin varoa enemmän sitä “hyvää kautta”.

Otan osaa <3