minun tarinani

Kirjoittelin täällä joskus aiemmin, viimeksi kolme vuotta sitten. Ehkä joku tunnistaa…

Siitä on nyt kahdeksan vuotta kun tapasin entisen avopuolisoni. Hän käytti lääkkeitä ja joi paljon, mutta jostain kumman syystä aloimme viettää aikaa yhdessä. Hän lopettikin lääkkeiden käytön kokonaan ja juomistakin vähensi runsaasti ja elämä oli mielestäni normaalia, meillä meni hyvin.
Olimme seurustelleet vuoden kun menimme kihloihin, vähän tämän jälkeen olin viikon matkalla ja kun tulin kotiin sain kuulla että mieheni oli kännissä ottanut pillereitä. Asiasta puhuttiin ja mieheni mukaan niin ei koskaan enää kävisi. Meni kuitenkin jotain viikkoja kun kerran heräsin yöllä ja mieheni ei ollut kotona, aamulla tuli kännissä kotiin. Aloin myös löytää pillereitä joita mieheni oli salaa käyttänyt.
Käsittelimme asian ja mieheni lupasi lopettaa. Luottamus oli kuitenkin mennyt, mutta uskoin että asiat muuttuvat paremmiksi jos vain haluan niin.
Kului aikaa ja tulin raskaaksi. Luottamuskin oli palautunut ja kaikki oli täydellistä. Olimme olleet kolme vuotta yhdessä kun saimme aivan ihanan tyttövauvan.
Pari viikkoa tytön syntymän jälkeen heräsin yöllä eikä mieheni ollut kotona. Pöydällä oli lappu jossa luki että hänen täytyy ajatella asioita. Seuraavana päivänä hän tuli kuitenkin kotiin, mutta minä olin raivona. Meillähän oli kaikki hyvin, mitä silloin muka tarvitsee ajatella? Tuntui että mies yritti pilata kaiken, ja yhtäkkiä en enää luottanut.
Mies alkoikin käyttää taas lääkkeitä. Hän saattoi lähteä yöllä kotoa ja tulla vasta muutaman päivän ryyppäämisen jälkeen takaisin. Riitelimme usein ja luottamus oli mennyt. Silti uskoin joka kerta siihen että “ei enää koskaan” ja “tämä oli viimeinen kerta”.
Tulinkin uudelleen raskaaksi. Nyt kuitenkin asiat oli toisin. En tuntenut, että asiat on hyvin. Olin usein yksin, olin jopa alkanut tottumaan siihen. Mies saattoi olla viikon kerrallaan poissa ja tuli kotiin aina ihan sekaisin. Oli uuvuttavaa hoitaa yksin tyttöä ja pelätä että mitä jos miehelle sattuu jotain.
Näihin aikoihin mies myös kertoi että oli puoli vuotta käyttänyt huumeita. Kaikki romahti. Alkoi tulla velkoja ja mies saattoi tulla hakattuna kotiin. Silloin kun ei ollut juomassa oli kotona ja piti kännykän pois päältä eikä halunnut ihmisten ilmoille.
Rakastin kuitenkin miestäni. Tiesin että hän ei halunnut olla sellainen, pystyin näkemään sen tuskan mitä mies koki kun satutti henkisesti minua ja tyttöä. Osittain tämän takia en jättänytkään miestäni, osittain siksi että olin riippuvainen hänestä. Pelkäsin jääväni kokonaan yksin. Uskoin vain että kyllä hän vielä muuttuu.
Viiden vuoden yhdessä olon jälkeen saimme pojan. Mies tuli synnytystä edeltävänä iltana sekaisin kotiin ja synnytyksen jälkeen häipyi sairaalasta juomaan. Ristiäisissäkään ei ollut selvänä ja joitain kuukausia tämän jälkeen poliisit tulivat ovellemme kertomaan että mieheni on hukkunut.
Tunsin vuorotellen surua, vihaa, helpotusta, ikävää… Tästä on kohta kaksi vuotta, ja nyt voin paremmin kuin koskaan ennen. Lapset voivat hyvin eikä meidän tarvitse pelätä.

Näin jälkeenpäin alkaa ahdistamaan ajatuskin minkälaista minun elämäni oli kun mies oli vielä elossa. Miksi ihmeessä en päästänyt irti? Ja tuska jatkui vielä kun hän kuoli. Paljon tekisin toisin jos voisin, mutta tämä on nyt minun tarinani enkä sitä pysty muuttamaan…

Kiitos niille jotka jaksoi lukea. Tarkoituksena olisi jäädä tänne lueskelemaan myös muiden tarinoita ja vaihtamaan ajatuksia.

Olenkin miettinyt, mitä sinulle kuuluu. Rukoillutkin puolestasi, sen mitä olen osannut.

Apua mikä tarina! Mun suuri, älytön rakkauteni sanoo lähes jokaisessa puhelussa, että hän ei varmaan elä kauan. Tää on mun mielestä tässä asiassa kaikkein kauheinta - kun harrastus on sellainen että kuoleman mahdollisuus on koko ajan oven takana.
Me tehtiin eksän kanssa sopimus, miten tavataan kuoleman jälkeen (sen jälkeen hän on omat sopimuksensa tehnyt varmaan kymmenen muun kanssa…mutta minä en!)…
nyt musta tuntuu kovin pelottavalta kaikki.
Mua muuten pelottaa tuo kumea mustaradtaan laulu, mikä nytkin pihalla kuuluu. Se on aavemaista.
onnea kuitenkin kirjoittajalle siitä, että koet asioiden olevan nyt hyvin.

Eihän kukaan meistä päiviään tiedä. Tuo mun ukkokulta on puhunut aiheesta ihan alusta asti, että kun on nähnyt harrastuksensa parissa loukkaantuneita, jopa kuolleita. Tällä keinolla ne sotilaatkin tyttökavereita sai.

Anteeksi, en halua olla kyyninen. Kuoleman läheisyys tuo ihan tiettyä hohtoa elämälle, jokaiselle päivälle. Mutta vastapainoksi pitäisi osata arvostaa elämää. Juoppo kyllä puhuu asiasta kauniisti, mutta mitä elämää se on sohvaan hautautuminen? Perheen kanssa riitely? Jatkuva puolison arvostelu?

Arvostakaa sitä elämää, mitä voitte. Elävät arvostaa kukkia ja sanoja ja halauksia paljon enemmän kuin edesmenneet. Muistaminen on tärkeää, mutta elämän aika pitäisi varata elettäväksi.