Olen 36-vuotias nainen, neljän lapsen äiti, naimisissa hyvän miehen kanssa. Oma koti, työ, harrastukset, kesämökki… tässä vaiheessa voisi sanoa, että se koira vain puuttuu.
En koe kärsiväni alkoholismista, en ole alkoholisti, mutta minulla on ongelma alkoholin kanssa. Kotioloissa saunakaljan, tai kahden, ottaminen ei ole koskaan tuottanut ongelmia. Ne olen voinut nauttia ja se on jäänyt siihen. Kodin ulkopuolella kun vastuuta lapsien hoidosta ei ole, karkaa mopo käsistä. Juon, juon ja juon. Juon niin paljon, että määrässä ei ole mitään järkeä. Juon vaikka silmät kiinni, istualtani, oksennan, jotta voisin juoda lisää. Juon niin kauan, että sammun.
Jo jonkin aikaa sitten tiesin, että asialle täytyisi tehdä jotain. Tuli tilanteita, että muisti ei enää toiminut. En osannut enkä kyennyt enää kontrolloimaan tekemisiäni. Uskottelin vain itselleni, että SEURAAVALLA KERRALLA en ota enää näin paljon… Ehkä se uskottelu riitti juuri ja juuri seuraavaan kertaan, mutta sen pidemmälle se ei enää kantanutkaan.
Tällä hetkellä tilanne on se, että tapahtui hirveitä asioita joitakin päiviä sitten. Koko elämäni, perheeni, ystäväni, moni ihminen on saanut kärsiä tolkuttomasta humalatilastani ja tekemisistäni. Ja nyt olen sen päätöksen tehnyt, että tippaakaan en ota. En enää koskaan. Ikinä. Jos en osaa sitä käyttää tietyissä tilanteissa kohtuudella ja aiheutan näin suurta surua ja murhetta monelle ihmiselle, en siihen aineeseen yksinkertaisesti voi enää koskea. Ja tässä päätöksessä aion pysyä. Vähintäänkin sen olen velkaa rakkaalle miehelleni, perheelleni ja muille läheisilleni.
Toivon, että raittiuteni tulee tuomaan jotain hyvää mukanaan. Tiedän, että etenemme pienin askelin. Mutta tämä ensimmäinen askel on tuntunut niin suurelta, en tarkoita vaikealta, mutta hyvältä ottaa. Tiedän ja ymmärrän mitä minulla on pelissä, ja jos aion pelin “voittaa”, on minun näytettävä kaikille, että olen tosissani. Ja sitoutunut yrittämään korjata asioita - niitä, jotka juomiseni on pilannut. Toivon, että minulle annetaan vielä mahdollisuus.