Hei,
Ajattelin, että nyt olisi sopiva hetki jakaa vähän laajemmin oma kokemukseni oman isäni juomisesta tuolta 90-luvulta ja 2000-luvun puoleenväliin saakka. Isäni on siis alkoholisti. Aivan kuten minäkin.
Isäni juominen oli aina tuurijuoppomaista. Olen kasvanut koko lapsuuteni sellaisessa ympäristössä, jossa tiesin että kolme viikkoa kun oli edellisestä putkesta mennyt, niin sen tiesi lähes varmasti että seuraavalla tai sitä seuraavalla alkaa seuraava. Tappavanvarmasti. Muistan kyllä että joskus poikkeustilanteessa tuo tauko saattoi venyä viikolla tai kahdella ja että minulla tuolloin olisi ollut jonkinlaisia toiveita, että lopettaisko se nyt sittenkin? No eipä lopettanut.
Putket kestivät aina tuollaisen 4-5 päivää kerrallaan, eikä isää juurikaan tuona aikana kotona näkynyt muuta kuin nukkumassa. Kännissä isä harvoin teki mitään pahaa, paitsi siis sitä että oli kännissä kuin ankka. En muista kuin ihan pari kertaa koko lapsuudestani, että hän olisi alkanut huutamaan minulle jostain pienistä asioista, muttei koskaan ollut väkivaltainen. Juopoista tulee aina aivan uskomattoman itsekeskeisiä mulkkuja, joten sitä kyllä löytyi ja hän oli sellainen poissaoleva. Äitini sai aina kuulla kaikki kovimmat loukkaukset ja hän saikin kärsiä siitä juomisesta sitten varmaan minunkin edestäni. Mutta perheväkivaltaa ei tietääkseni ollut ikinä. Riitoja joita olen illalla sängyssä nukkumaanmenon jälkeen joutunut kuulemaan on lukemattomia. Muistan kerran itku kurkussa pohtineeni äidilleni, että isä ei rakasta minua. Tuota oli edeltänyt se, kun halusin että isä tenttaisi minua seuraavan päivän englannin kokeeseen ja tiuskaisi, että ethän sinä mitään osaa. Oli silloin vielä selvinpäin. Se oli lähes aina selvinpäin kireä, kuin itse perkele.
Hävetähän sitä isän olemusta sai sitten vaikka kuinka. Mieleeni tulee monia tilanteita lapsuudesta, jossa esimerkiksi pyöräilen kaverien kanssa ulkona ja näen että isäni on tulossa vastaan. Tiedän että sillä on taas putki päällä, ja pelkään kuollakseni että kaverini näkevät hänet tuossa tilassa. Joten otan spurtin irti kavereistani ja poljen isäni ohi. Samalla toivon kädet ristissä, että kaverini eivät tunnista tuota miestä joka vastaan kävelee, tai ainakaan sitä minkälaisessa kunnossa hän on.
Useammankin kerran muistan, kuinka hän petti lupauksensa tulla hakemaan meidät äidin kanssa vaikkapa jostain kylästä, koska olikin päättänyt vetää pään täyteen. Niin sitä sitten itkettiin mummin luona ja seuraavana aamuna bussilla kotiin. Jostain tuolta about 4-vuotiaasta mulla on muistikuva, että revin isää baarissa hihasta että tulisi kotiin, koska me äidin kanssa odotetaan häntä siellä. Eihän sillä pienellä pojalla ollut mitään käsitystä miksi isä tahtoo mielummin olla siellä sumuisessa talossa toisten vanhempien setien kanssa, kuin minun ja äidin kanssa kotona. Vaikka äidillä on paha olla, kun isä ei ole kotona. Joten siellä muistan pyörineeni itsekin jokusen kerran, koska halusin käännyttää isäni tulemaan kotiin. No, en siinä tietenkään onnistunut, ja sitten minulta kiellettiin siellä oleminen. Ei pieni lapsi ymmärrä, että isi on sairas ja sen takia on niiden setien kanssa mielummin.
(Uskomatonta miten elävästi sitä voikaan noin kaukaisen asian vielä muistaa ja minkälainen pala nousi kurkkuun, kun tuota kirjoitin. Nyt näen ihan selvästi, että tuolta asti on oma sairastumiseni saanut alkusoittonsa.)
Isäni juominen kiihtyi kiihtymistään hänen viimeisinä vuosinaan ja silloin se oli ihan hirvittävää katsottavaa vierestä. Jokainen kerta jos olimme, vaikka jossain lomareissuilla, hän teki jotain hävettävää. Siis ihan sillä pelkällä olemuksellaan sai tuollaisen varhaisteini-iässä olevan herkän pojan häpeämään silmät päästään. Yhdellä etelänmatkalla esimerkiksi hän taisi olla suunnilleen koko reissun ympäripäissään. Muistan kun hän aamulla aina meni hakemaan korjausta. Meni aina sellaisen keittiötason taakse kyykkyyn ottamaan ryyppyjään. Ja kuvitteli ilmeisesti ihan oikeasti, että tuolla tavalla “piilossa” olemalla ei kukaan muka tajua, mitä se siellä on tekemässä. Tuossahan ei niinkään satuta se ite juominen, vaan miksi se pitää tehdä tuolla tavalla perkeleen salailemalla? Joisi sitten suoraan ihan avoimesti.
Putkien välit lyhenivätkin, kännit kasvoivat ihan selkeästi ja välit äidin kanssa huononivat todella paljon. Muistan, että äiti väläytteli minulle jo silloin ihan loppupäässä, että hän harkitsee eroamista. Seuraavana päivänä koulussa nieleskelin kyyneleitä.
Kunnes sitten, 2004 syksyllä kävi se, että isäni sai viimeisen varoituksen töissään ja hoitoonohjauksen. Samalla kun äitini oli uhkaamassa erolla, tapahtui hänen päässään jotain ja suostui menemään tuonne hoitoon. Muistan, kun hän sieltä tuli, niin ei minulle vannonut mitään, mutta äidille oli sanonut vielä senkin jälkeen että ei hän mikään alkoholisti ole ja voi omasta mielestään juoda. Siellä hoidossa hänelle oli kuitenkin ehdotettu, että poikkeaisi AA:han ja hänhän meni sinne. Ja sillä tiellä on edelleen, 9 vuotta raittiutta nyt takana.
Omaa henk.koht tarinaani olen jo niin paljon tuonne lopettajiin purkanut, etten sitä nyt tähän ala enempää sepostamaan. Ja eihän tämä oikein siihen ole oikeakaan. Sanon vain, että minulla on tullut vasta nyt nuo asiat eteeni käsiteltäväksi. Aloitin siis itse oman juomaurani vähän ennen, kuin isä raitistui. Nassikkoina kun olimme ihan sattumalta paikallisen AA-kerhon vieressä hörppimässä olutta, sattui tuo AA-ryhmä juuri kokoontumaan ja se sama valtava häpeän tunne nousi silloin ylös, että jos kaverini näkevät että isäni käy AA:ssa. Sinänsä huvittavaa, että tänäpäivänä käydään kummatkin, sekä minä että isäni tuossa kyseisessä AA-ryhmässä.
Minä voin oikeastaan ihan käsi sydämellä vannoa, että jos isäni ei olisi silloin vajaan 10 vuotta sitten raitistunut, olisi hän ensinnäkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuollut jo aikoja sitten. Ja toiseksi, en näe että minun elämälläni olisi ollut yhtikäs minkäänlaista tulevaisuutta. Äitini on kasvanut todella rajuissa oloissa lapsuutensa ja nuoruutensa, ja hänen sisaruksistaan kaikki ovatkin alkoholisteja. Mulla tämä asia kulkeekin niin vahvasti verissä, että muistellen sitä miten himpskatin hyvin se viina tuntui minun päähäni sopivan, niin siitä suhteesta ei olisi voinut syntyä, kuin ennenaikainen kuolema, jos tuota raitistunutta esimerkkiä ei siis olisi ollut olemassa.
Anteeksiantaminen onkin noussut ihan välttämättömäksi asiaksi, jos tahdon päästä eteenpäin. Tuota kautta, alkavat ne lapsuuden asiat nähdä toisenlaisessa valossa ja kipu hälvenemään.