"Minun ei tarvitse juoda" vs. "En saa juoda"

Tätä tematiikkaa on käsitelty tuolla lopettajien puolella enemmänkin. Vähentäjissä kysymyksenasetteluun kuuluu sekin, onko kyse siitä pystynkö olemaan juomatta vai haluanko olla juomatta.

Vanha (olisko AA-lainen?) näkemys on, että pahinkin juoppo, myös alkoholisti, pystyy olemaan juomatta päiviä. Pystyy kun ei saa juoda. Tähän näkemykseen kuuluu se, että toipumiseen liittyy kokemus siitä, ettei tarvitse juoda.

Ihan kriittisesti peiliin katseltuani uskon, että en ole alkoholisti. Toki juomisongelmainen jollain tasolla. Mutta sitä kriittisyyttä tosiaan tarvitaan arvioidessa, onko itsellä ehkä sairaus, jonka määrääviin piirteisiin kuuluu itsensä lahjakas ja suurimuotoinen kusettaminen oman juomisen oikeuttamiseksi.

Omaa tilannettani yritän hahmottaa niin, että niin kauan kuin allakassa on päiviä, jolloin haluan olla juomatta, kaikki on melko hyvin. Olen juomatta halustani, en siksi, että pystyn jonkinlaisen (vaikka piilossaolevan) pakon edessä.

Olenko oikeilla jäljillä vai kusetanko itseäni? Miten te muut nämä asiat koette?

Niinpä olen minäkin uskonut hyvinkin vakaasti, etten ole alkoholisti. Olen tuijottanut muiden määritelmiä, sekä kusipäistä alkoholistivanhempaani ja hänen käyttöään ja ajatellut että ei hätää, ei mulla kovin kummoista ongelmaa ole. Ei tälle nyt vielä tarvitse tehdä muuta kuin vähän rajoittaa, ja minähän pystyn siihen mennen tullen. Minulla on homma hanskassa, toisin kuin joillakin toisilla…

Tänään löysin muistitikun jolla oli 2-3v takaisia kirjoituksiani. Sieltä pomppasi silmille kuinka olin aloittanut kuntoilukuurin ja koin voivani hyvin - ja korkkasin siiderin vaikken edes halunnut. Siitähän sai kimmarit juoda lisää koska alkoholin suoma pumpulipilvi tuntui niin taivaalliselta. Seuraavana päivänä ranteet-auki -krapulassa ihmettelin, mikä minuun oli mennyt…
Mutta koska kyseessä oli vain satunnainen kerta, niin eihän mulla mitään varsinaista ongelmaa ollut. Päätin lopettaa juomisen kokonaan, ja lähdin kaverin kanssa viikonloppureissuun vetämään pään täyteen. Päätin lopettaa, ja lähdin kauppaan ostamaan kaljaa. Päätin lopettaa, ja-- Vuoden, kaksi veivattuani tulin tulokseen että juominen ei vain ole mun juttuni, ja vasta kun olin ollut joitakin kuukausia holitta, päätin lähteä AA:han peilaamaan itseäni muihin ja etsimään omaa totuuttani. Halu ottaa edes se yksi oli kadonnut viimeisimmän reissun jälkeen kun kävin tikattavana ja tajusin että jos vielä jatkan, siinä leikissä voi lähteä henki tai joku vammautua.

Omalla kohdalla kyse oli itsepetoksesta, joka alkoi avautua vasta viikkoja paltsuissa istuttuani. Päätin olla kuuntelematta niitä läheisiä, jotka hymyilevät että eihän sulla nyt mitään ongelmaa ole, kyllä sä voit ottaa. Itsepähän tuota tiedän totuuden, ja se riittää vallan mainiosti. Aikani jaksoin jankuttaa, että ei mulla mitään varsinaista ongelmaa ole, koska (ryöppy vaihtelevia selityksiä). Hippasen kyllä ihmettelin, että on se kumma miten holistista käytökseni on vaikkei mulla mitään ongelmaa ole :laughing:

Vaan jokainenhan löytää itse omalla tavallaan sekä aikanaan sen oman totuutensa, oli se sitten mikä tahansa. Jos joku saa elämänsä ojennukseen vähentämättä juomista, pisteet siitä. Minulla satunnainen baareilu tai tissuttelu pitää yllä toistuvaa masennusta - asia jota en vuosien varrella ikinä suostunut uskomaan, koska en kyennyt näkemään yhteyttä. Halusin kiihkeästi uskoa että kyllä tämä tästä vielä - mielellään niin, ettei minun tarvitse tehdä juuri mitään muutoksen eteen.

Niin, se alkuperäinen vastakkainasettelu “ei tarvitse/en saa juoda”. Olihan noita pitkiäkin aikoja jolloin ei tullut edes mieleenkään juoda, mutta siitä huolimatta taustalla oli aina se pieni, näkymätön porsaanreikä: sitten jos alkaa ahdistaa/täytyy lähteä pitämään hauskaa/–, voin ottaa jos haluan. En ole juomatta väkisin, enkä siis ole mikään alkoholistikaan. Kumma vain, miten se pakokeinoissa huomaamattaan kiinniroikkuminen pitää yllä epämääräistä ahdistusta joka palaa takuuvarmasti, vaikka voisi välillä kuinka hyvin ja vaikka asiat olisivat kuinka kunnossa. Sitten kun tulee se hetki jolloin pakenee humalaan, kaikki saavutettu hyvä haihtuu hiljan pois korvien välistä. Sitä palaa alkupisteeseen. Ahdistuu lisää. Eikä ymmärrä että miten tässä taas näin kävi…

Oikeastaan oli helpottavaa sanoa itseään alkoholistiksi, koska se vapautti minut ajatuksesta “jospa vielä joskus joisin ihan vain seurapiirimäisen söpösti”. Lakkasin pitämästä alkoholisteja kurjina ihmisraunioina joista hyvin suurella todennäköisyydellä ei tule ikinä mitään muuta kuin pari kiloa multaa aikanaan, ja nähdä kanssakulkijat saman arvoisina ihmisinä. Kun ei karsinoi ihmisiä ympärillään jatkuvasti, elämä helpottuu kummasti.

Joo-o, en tiedä vastasiko mikään tästä yhtään mihinkään, vaan eipähän tuo kirjoittamasta estä - kuten ei täysi vatsa tai tyhjä lompakko ole estänyt syömästä tai juomasta.

Kirjavan jutussa oli jotain erittäin tuttua. Noin se meni minullakin vuosien ajan. Vähentelyä, kun mitään varsinaista ongelmaa ei mielestäni ollut, sillä pystyinhän olemaan parikin kuukautta juomatta. Lopettamispäätökset muuttuivat jo viikon parin kuluttua “saan ottaa 2 viikon välein tai saan ottaa kuukauden välein -päätöksiksi”. Halusin olla mukana riennoissa. Överiksihän se aina meni ja sitten taas lopettamispäätöksen kautta vähentelyyn ja samaa ruljanssia monta vuotta. Minullakin on samanlainen kokemus,että kun tajusin olevani alkoholisti, taakka putosi harteilta.Ajattelin, että juominen ei vain sovi minulle. Saan tietysti juoda ja jatkaa samaa sahaamista koko elämäni, mutta en enää halunnut. Eli itse ajattelin ehkä niin, etten saa juoda, koska alkoholi ei sovi minulle. Kun olin ollut jokusen kuukauden ilman, elämä muutuu niin paljon mielekkäämmäksi, että HALUKIN katosi.Ehkä jokainen, joka on juonut paljon, on aluksi juomatta PAKOSTA. Vähän ajan kuluttua se muuttuu omaksi vapaaksi valinnaksi… en tiedä, näin ainakin mulla. Krittiisin vaihe lopettamisessa onkin mielestäni juuri tuo muutamien kuukausien pituinen alkuvaihe, jolloin mieli halajaa vielä radalle eli psyykkkinen riippuvuus vaivaa. Ja ehkä vähän fyysinenkin. Harva selviää tuosta vaiheesta, mutta jos selviää, elämä muuttuu paremmaksi.

Heips,
Raitistuneena alkoholistina liikuskelen enemmän tuolla Lopettajien puolella, mutta kommentoin nyt tässä tännekin.

Minäkin ajattelin monia vuosia sitten, että homma pysyy hanskassa kunhan vain rajoittaa käyttöä viikonloppuihin ja pitää joskus tipattoman kauden. Itse asiassa en kolmekymppisenä voinut kuvitellakaan että kirjoitan joskus näitä rivejä tänne! Jokaiselle vähentämistä miettivälle haluaisin korostaa sitä, että alkoholisoituminen on ajassa etenevä prosessi; toleranssi kasvaa vuosien mittaan ja sieltä peilistä voi 10 vuoden päästä katsoa pöhöttynyt itsesäälissä rypevä ukko/akka. Vähentäminenkin on ilman muuta hatunnoston arvoinen asia, mutta alkoholista kannattaa muistaa, että kyseessä on riippuvuutta aiheuttava elimistölle vieras aine - huume. Kovaa tekstiä, mutta vakava on aihekin.

Hyvää ja mahdollisimman selvää viikonloppua!

Kirjava, eihän noihin kysymyksiin suoraan voikaan vastata. Kuvauksesi oli tutunoloinen monen raitistuneen kirjoittamana, vähän eri variaatioin. Siitä olen samaa mieltä, että läheisten tai kavereiden “eihän sulla mitään ongelmaa ole” ei tosiaan ole mikään syy tuudittautua turvallisuuteen! Niin moni liikaa juova salaa suuren osan juomisestaan, eikä sitä tosiaan voi kukaan muu arvioida. Niitä rauhoitteluja en ole koskaan ottanut vastaan, viime aikoinakin olen kyllä tuommoisia kuullut.

Tiedän, että mun täytyy tässä vaiheessa suhtautua hyvin kriittisesti siihen, onko tämänhetkinen alkonkäyttöni rehellistä ja onnistunutta kohtuukäyttöä. Haluan, että mulle sanotaan jos ei se siltä näytä. Jos täysraittius jollain lailla vakiintuu esim. puolessa vuodessa tai vuodessa, varmaan yhtä kauan menee kohtuukäytönkin vakiintumiseen.

Karsinointi ja leimaaminen ei ole minulle uskoakseni “se juttu”. Tunnen sen verran monenlaisia ihmisiä, että en uskoakseni pelkäisi tunnustautua alkoholistiksi. Moni hyvin toipunut ja todella hyvää elämää elävä tuttu on alkoholisti, mielenterveyskuntoutuja tai putsi narkkari. Leimat eivät pelota muissa, eivätkä itsessänikään. Olen kuitenkin päässyt pinnalle helvetin pahasta masennuksesta ja melko pahasta syömishäiriöstä.

Hyvä kun muistutit tuosta totuuden tunnustamisen pitkästä tiestä, että olit ollut juomatta jo pitkään ennen kuin totuus alkoi aueta… Se on hyvä muistutus. Ainakin itse olen sen verran kärsimätön, että haluaisin ratkaista parissa viikossa ongelmat, joiden syntymiseen meni vuosia. Tuo on se kohta, missä on nöyryydelke tarvista.

F. Onniina, tuo sahaaminen juomattomuuden ja överiksi menemisen välillä on just se, mitä haluan välttää. Tällä hetkellä tunnen, että jos siihen menee, on aika tunnustaa, ettei alkoholi sovi mulle ollenkaan. Koitan pysyä herkkänä sen suhteen.

Mayflower, juurikin toivoin, että tähän ottavat kantaa myös Lopettajien puolelle kirjoittavat. Aivan varmasti Vähentäjissä on paljon niitä joille riittää se vähentäminen - mutta myös niitä joiden pohdinnan pitäisi jossain vaiheessa rehellisyyden nimissä tulla tulokseen, jossa lopettaminen on ainoa terve vaihtoehto. Tuokin on hyvä muistaa, että alkoholisoituminen on etenevä prosessi. Ja se etanoli on kerta kaikkiaan elimistölle lähtökohdiltaan vieras aine!

Joo, mie en usko vähentämiseen, sillä jos henkilö kokee vähenrtämisen tarvetta niin yleensä silloin ollaan jo aika pitkällä alkolisoitumisen tiellä. Itse en tunne yhtään onnistunutta vähentäjää tai ainakaan AA ryhmissä niitä ei ole. Itsensä kusettajia tai entisiä sellaisia siellä tosin on kaikki, ja itse tunnustaneet asian sekä itsellen että muille.
Varmaan aika moni vähentä ennenmin tai myöhemmin siirtyy lopettajiin, vuosiakin siihen voi mennä tai sitten repsahtaa pahemman kerran ja homma leviääkäsiin. Itselläni aikani vähenneltyä olen kohta juonut kahta kauheammin ja tuhoisammin, kun "onhan tässä jo oltu muutama viikko kokonaan juomatta. ja sitten tuleekin juotua koko sen edestä. Lopputuloksena juomisen määrä on kuitenkin vakio pitkällä aikavälillä.

^Joo, ainakaan AA-ryhmissä ei varmasti ole onnistuneita vähentäjiä, koska sinne mennään tarkoituksena lopettaa juominen tyystin. Siinä on toki aina se hyvä puoli, että silloin arpominen asiasta loppuu. Täysi juomattomuus on hemmetin terveellistä ihan kelle vaan, oli alkoholisti tai ei.

Itse en usko, että kaikki vähentämisen tarvetta kokevat olisivat vielä alkoholisteja. Joku huolestuu tilanteestaan aiemmin kuin toinen, on vaan luonnostaan varovaisempi, ja hyvä niin.

Totaalisen juomattomuuden ja rankkojen juomakausien vaihtelu on (kuten aiemmin sanoin) juuri se, mitä yritän välttää. Omalla kohdallani epäilen, että täysi “kielto” alkoholiin voisi johtaa juuri tuohon. Minua helpottaa ajatus, että voin joskus juoda vähän, mutta en tunne siihen tarvetta saati himoa. Ainakin nyt näyttää, että tämä toimisi. Jokin aika sitten (vuoden ekat kuukaudet) tunsin tällaistä tarvetta tai himoa, mutta se on poistunut määrien pudottua. Mutta aion kyllä tarkkailla tilannetta pitkään, ennen kuin sanon, että mulle sopii edes kohtuukäyttö.

Mä tunnen muutamia onnistuneita vähentäjiä, jotka ovat juoneet aiemmin selvästi ihan liikaa pitkiäkin aikoja. Heille on yhteistä se, että juominen oli sosiaalista, ei kotona tapahtuvaa, ja nyt on tilalla muita harrastuksia. Joskus käyvät baarissa, mutta muitakin tapoja vapaa-ajan viettoon on.

Alkoholi on kierolla tavalla mukana niin monissa sosiaalisissa tilanteissa. Onneksi esim. opiskelijapiireissä on ihan tietoisesti alettu järjestää alkottomiakin tapahtumia. Voipi olla monen nuoren pelastus.

vastaan tähähän kun saan tilaisuuden. Hyvin samanlainen tilanne.

Luulen että tällaista korutonta ja totuudenmukaista tekstiä ei moni juova alkoholisti halua lukea. On tietysti mahdollista, että päihdelinkissäkin on ns. suurkuluttajia, jotka eivät ole alkoholisteja, vaan juovat tavan vuoksi liikaa. Kuitenkin jos välilläkin (tai edes kerran) on tuntunut siltä, ettei juominen ole halusta huolimatta hanskassa, en epäröisi lopettaa kokonaan. Itse en tunne yhtään sellaista henkilöä, joka olisi pystynyt pysyvästi (edes muutamiksi vuosiksi) pitämään aiemmasta addiktiostaan huolimatta juomisen aisoissa. Jos sairaus on kerran puhjennut, sen hoitaminen vaatii taudinaiheuttajan poissa pitämistä. Ei heroiiniriippuvuuttakaan kannata hoitaa heroiinilla.

Alkoholisti on maailman taitavin henkilö selittämään omaa juomistaan. Tässä mielessä terve ihminen ei käsittääkseni tee sitä koskaan, sillä hänellä ei aidosti ole alkoholiin riippuvuussuhdetta, jota tarvitsisi selitellä kenellekään (ainakaan itselleen; se ei tule edes mieleen). Toinen ryhmä jonka ei tarvitse selitellä ovat raittiit alkoholistit, jotka elävät jopa parempaa elämää kuin (tässä suhteessa) normaalit ihmiset, sillä alkoholin käytön lopettaminen vaatii aina perusteellisen henkisen analyysin ja jatkuvaa itsetutkiskelua, mikä auttaa monessa muussakin asiassa.

Esim. kuusi kuukautta juomatta ollut alkoholiriippuvainen voi olla joko toipunut alkoholisti tai juova alkoholisti riippuen siitä, onko hän toipunut sairaudestaan hoitamalla sitä (en tarkoita lääkkeitä) vai ei. Aika usein ihminen voi tahdonvoimallaan ja ehkä ajoittain henkisesti kohtalaistakin elämää viettäen vähentää juomistaan tai lopettaa sen kokonaan pitkiksikin ajoiksi. Kuitenkin ero aidosti toipuneeseen alkoholistiin on huima. Itse noita pitkiä “kuivia” kausia kokeneena voin sanoa, että luulin aidosti silloin päässeeni eroon viinasta vain olemalla juomatta sitä :frowning:

Olin alkuviikosta nuorison kanssa pienellä matkalla. Laivan seisovien pöytien ääressä täysin lasini soodavedellä ja katselin vieressä olevia olut- ja viinihanoja. Mieleeni juolahti: “En edes haluaisi ottaa noista hanoista!” Tämä oivallus täytti mieleni käsittämättömällä onnentunteella ja palasin tyytyväisenä soodaveteni kanssa pöytään herkuttelemaan uskomattoman ihanilla ruoilla. :slight_smile: