Minne minä kuulun ??

Olen hukassa ja eksyksissä kuten vuosia vuosia… veljeni oli huumeiden käyttäjä, mutta hän ei ole enää keskuudessamme. Minulla on niin suunnaton ikävä häntä !

Olen yrittänyt löytää vertaistukea tähän huumeitten käyttäjien omaisten “raskaimpaan” ryhmään eli “lopulliseen yliannostukseen”…onkohan semmoista vielä olemassa?

Toivon teille kaikille omaisille voimia, voimia ja voimia !

Toivottavasti emme tapaa etsimässäni vertaistukiryhmässä…

…kuin taivaan lahja. :confused:
Minulla on toinenkin lapsi kuin narkomaani tyttäreni. Toinen lapseni on yläaste ikäinen. Toivon sinun kertovan, miten sisaruksesi huumeidenkäyttö vaikutti teihin perheenä ja SINUUN siskona. Haluaisin kovasti kuulla kokemuksiasi siitä, että miten asiat sinuun vaikuttivat ja puhuttiinko teillä asioista avoimesti. (Itse olen näin tehnyt) Oliko avoin puhuminen hyvä? Miten asia vaikutti omaan suhtautumiseesi huumeisiin?

Tarvitsen sinun tietoasi voidakseni paremmin tukea toista lastani, auta…

Hei systeri,
Tämä on varmasti ihan hyvä paikka aloittaa. Olen niin pahoillani, että olet menettänyt veljesi. Meitä, jotka ovat menettäneet läheisensä kaksi kertaa, ensin huumeille ja sitten lopullisesti, on varmasti tämänkin palstan seuraajissa useita. Ikävä kyllä.

Tulin mukaan tänne, sillä ajattelin, että ehkä joku voisi hyötyä minun kokemuksistani, jotta ne eivät menisi hukkaan. Kuten huomasit, yksi palstan lukijoista ja kirjoittajista tarvitsee jo heti sinun kokemuksiasi, jotta hän voisi paremmin tukea omaa ei-käyttäjä lastaan. Ikävä kyllä käyttäjä saa koko perheen pyörimään itsensä ympärillä, vaikka ei sitä tahtoisikaan. Sisaret saattavat jäädä varjoon, kun vanhemmilla ei riitä voimia heille. Itse olen entinen narkomaanin vaimo ja pelkäsin, että tämä “iso lapsi” vie voimani ja huomioni niin, että pienet oikeat lapsemme jäävät varjoon. Toisaalta, miten keskustella huumeongelmasta sisarusten tai lasten kanssa? Käyttäjän äidillä oli tärkeitä kysymyksiä, jaksaisitko vastata niihin ja samalla saattaisit saada purettua omaa pahaa oloasi.

Haluan jakaa yhden tunteen, joka liittyi menettämiseen. Itselleni oli hämmentävää, miten suuri suru iski, kun mieheni kuoli. Kaikista tosi ikävistä tapahtumista huolimatta. Ystäväni sanat auttoivat ymmärtämään tilannetta. Hän sanoi, että narkomaanin vaimo on oikeastaan elävän miehen leski. Olin menettänyt jo aikoja sitten sen miehen, johon olin rakastunut. Käyttäjähenkilö on eri. Kun hautasin mieheni, itkin itseasiassa sitä alkuperäistä miestä, joka oli tavallaan ollut kuolleena jo kauan. Se oli merkillinen tunne. Yhä kaipaan häntä, mutta samaan aikaan olen helpottunut.

Millaisia ajatuksia, tunteita sinulla ja teillä muilla on?
Systeri, oikein iso halaus!

Moi,

vastailen mielelläni ja kerron omasta kokemuksesta… en ole enään niin nuori systeri, ikää on kertynyt yli kolmekymmentävuotta ja minulla ja veljelläni oli ikäeroa yli 10-vuotta. Perheemmekään ei ollut ns. perusperhe vaan minä kasvoin muualla kuin sisarusteni ja äitini kanssa… mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia veljestäni tuli erittäin rakas ja läheinen.

Tunteeni olivat aika ristiriitaisia… mitenkähän niitä osaisi kiteyttää. Perheenä äitini ja sisarusten kanssa puhuimme aika avoimesti asioista. Se oli hyvä, mutta äidin roolia ajatellen tyttärenä, kyllähän se huumeiden käyttäjä veljeni vei äidin voimat ja energian tyystin. Varsinkin nuorimman sisaruksen oleminen on mielestäni jäänyt äidiltäni liian vähälle huomiolle. Suurena pelkonani on, että hänen tiensä johtaa juuri kuolleen veljemme jalanjäljille. Hänen suhtautumisensa huumeisiin ei ole kielteinen kuten minulla.
Toivottavasti olen aivan väärässä ja “luen merkkejä” väärin…

Itse olen tässä nyt surutyötä tehdessäni miettinyt, mitenkä voisin auttaa… jospa voisin vaikka yhden nuoren elämän pelastaa samalta kohtalolta kun veljeni… tai jotain huumeitten käyttäjän läheisiä tukea…aika näyttää.

Voimia ja halauksia sinulle.

Kiitos vastauksestasi, systeri!

Tiedän perheitä, joissa useampi lapsi käyttää huumeita enkä tajua, miten niissä perheissä jaksetaan. Minulle toinen lapseni on suuri voimavara. Olen koettanut olla tasapuolinen siinä, että kun olen maksanut tyttäreni vuokria, sakkoja yms. ostan silloin aina pojallenikin samalla summalla jotakin mukavaa, vaatteita tai muuta.
Pojallani on “hyvän pojan syndrooma”, hän koettaa olla minulle iloksi ja avuksi, olla tuottamatta lisää ongelmia. Nytkin hän kävi ystävänsä kanssa tyhjentämässä kanssani tyttäreni vankipoikaystävän tavaroita asunnosta. Pelkään, ettei pojalleni jää tilaa omaan murrosikäänsä ja kapinointiin.
Olisi ihanaa tehdä perheenä jotakin, mutta sitä emme voi tehdä. Tytärtäni tapaan sairaalassa yksin ja pojan kanssa koetan sitten tehdä muina päivinä jotakin juttuja, työtkin pitäisi hoitaa. Lepäilen töiden ja arkiaskareiden kuten siivouksen kustannuksella. Ostin itselleni kodinhoitoapua, sen siivoamisen, kun voi tehdä joku muukin ilman, että koen syyllisyyttä…

Molemmat lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, mutta poikani kanssa minun on helpompi olla, koska hän ei koe minua kielteisenä kuten tyttäreni joskus tekee. Hän myös ajattelee minun tunteitani, mitä tyttäreni harvemmin pystyy tekemään.