Minne kaikki äidit katosivat?

Monet ennen niin aktiiviset äidit katosivat palstalta. Toivon, että se kertoo siitä, että lapsillanne menee paremmin, eikä siitä, että lamaannuitte minun ja Zurussan kohtalosta…?

Niin, jotenkin minua ainakin vaivaa joku lamaannus. Eli valitettavasti minun hiljaiseloni ei johdu siitä, että pojalla menisi paremmin :frowning: Meillä oli ehkä kuitenkin jotkut isot odotukset siitä, että hän jotenkin olisi “järkiintynyt” vankila-aikana. Näin ei ole tapahtunut, kaikki on ennallaan ja varmasti melko pian entistä huonommin. Itseäni vaivaa se surullisen kuuluisa läheisriippuvuus, enkä usko, että se tästä helpottuu, vaikka poika nyt viikonloppuna muuttaakin pois tästä kotoa.

A:n äidin ja Zurussan kohtalo on koskettanut syvältä ja on varmasti yksi osa siinä, ettei mitään sanoja löydy. Oikeasti haluaisin olla sellainen reipas. Haluaisin tukea sinua A:n äiti, niin kuin sinä olet minua tukenut täällä monet kerrat. Mutta ei vaan ole mitään sanottavaa. Joka puolella tyhjyys.

Iso halaus kuitenkin. Meillähän on molemmilla muitakin lapsia. He ansaitsee äidin. Tavallisen äidin.

A:n äiti, kyllähän se lamaannutti, mutta toisaalta myös osaa olla kiitollinen, että poika vielä kakskymppisenä hengissä ja pikku hiljaa mennään parempaa kohti. Tuolloin 18-vuotiaana hänelle olisi voinut tapahtua vaikka mitä…ja kuin ihmeen kaupalla selvisi niistä vuosista. Kiipesi paloportaita paniikissa, meni lasioven läpi, sai vaikka kuinka monta epileptistä kohtausta ja ambulanssilla sairaalahoitoon jne…ajeli autolla… Kaikki nuo yleensä bentsoissa ja pireissä… Nyt käyttää viekkareihin subua ja joskus pössyttelee (mistä en jaksa olla huolissani), ei onneksi käytä alkoa. Eli hoitelee asiansa ja siivoaa, kokkaa, pesee pyykkiä ja yrittää mennä korvaushoitoon. Meidän paikkakunnalla se on vielä kiven takana. Olen nukkunut jo pitkään yöni rauhassa ja enää ei pelota vastata puhelimeen, kun soittelee.

Mieheni poika kuoli 5 vuotta sitten, nukahti aamuyöllä rattiin (oli nauttinut myös alkoa) ja ajoi ulos auton katolleen. Oli silloi 23v. Olen seurannut läheltä sitä tuskaa, minkä lapsen menetys aiheuttaa vanhemmille. En pystynyt miestäni tukemaan tai toisin sanoin tukeni ei helpottanut. Nyt elämä on aika normaalia, mutta sanoi juuri, että ei mene päiväkään ettei ajattelisi kuolutta poikaansa.

Niinkuin Senjamilena sanoi, yritä ajatella, että on se toinen lapsi, joka tarvitsee äitiä. Ei helppoa, kun sydän vuotaa verta. Kun mieheni poika kuoli, unohdimme minun poikani (16v.), koti oli täynnä surevia ihmisiä ja poikani ajautui piireihin, mistä nyt yrittää päästä eroon. Kuolema satutti häntäkin, mutta minä yritin vain tukea miestäni ja hän oli voimaton näkemään mitään muuta kuin menetyksensä. Eli unohdimme täysi elossa olevan ja hän jäi yksin suremaan…ja löysi lohtua ja iloa elämäänsä huumeista, jotka alussa myös tekevät sen positiivisen vaikutuksen. On tietysti vaikea sanoa, olisiko hänen elämän polkunsa mennyt toisin…, mutta luulen niin? Meille tuli myös avioero, mieheni joi kuin pesusieni ja hänen käytöksensä muuttui tottakai juomisn myötä. Nyt haavat pikku hiljaa parantuneet, mutta arvet ovat jääneet ainaiseksi. Ollaan taas yhdessä (juominen jäänyt ja pystyy nyt toimimaan normaalina itsenään) ja yritetään auttaa poikaani, kun on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Nyt yritän myös muistaa, että en unohda tytärtäni kieriskellessä pojan ogelmissa.

30v asiakkaani (menetti ison veljen huumeille) sanoi minulle tänä kesänä viisauden: “kukaan ei ole luvannutkaan elämän olevan helppoa”. Toinen kovia kokenut asiakas sanoi: “otan vain elämän sellaisena, kun se vastaan tulee. Yritän parhaani, enempää en voi”.

En voi kieltää, etteikö se olisi yhtään lamaannuttanut, kun kahden tutuksi ja läheiseksi tulleen vertaisryhmäläisen lapsi kuolee huumeisiin. Tämän fooruminhan piti antaa toivoa - toisin kävi. Totta on tietysti myös se, että nämä hirvittävät tapahtumat palauttivat minut realiteetteihin. Tätähän huumemaailma on. Lapsi voi kuolla milloin tahansa. Sen tosiasian kanssa täytyy elää - vaikka toivoisikin koko ajan lapsen selviytymistä.

Myös se, että näiden hirvittävien tragedioiden vuoksi kaksi ihanaa ja aktiivista äitiä on lähes poistunut tältä foorumilta, on vaikuttanut. Teidän kahden kirjoitukset olivat aina niin paljon ajatuksia herättäviä, että ne suorastaan pakottivat jatkamaan keskustelua. Nyt on ollut hiljaista, vain “puolisona käyttäjä” -ihmiset ovat olleet aktiivisia. Ei heidän keskusteluihin jaksa osallistua, kun ei itse elä siinä maailmassa.

Vielä kolmaskin syy omaan passiivisuuteeni löytyy. Alkoi tuntua, että sain jo yliannoksen eräiden vertaisohjaajien läheisriippuvuusteemaan. Kyllä niissä ohjeissa varmaan paljon tottakin on, mutta en vaan oikein enää jaksa niitä…

Oman poikani tilanne ei ole dramaattisesti muuttunut. Jos kuitenkin ajatellaan, ettei hän ole vuoteen joutunut sairaalahoitoon huumeiden vuoksi, ehkä tilanne on siinä mielessä parempi. Myös kamanveto ei ole enää päivittäistä, vaan rajoittuu kotipaikkakunnalla vietettyyn aikaan. Tällaiseen osa-aika narkkaukseen liittyy tosin voimakkaat masennus- ja ahdistusjaksot, jolloin pelkään aina pahinta. Eli pelko ei ole poissa.

Olen ajatellut teitä kaikkia. Erityisesti A:n äidille ja Zurussalle toivon valtavasti voimia ja jaksamista! Ja tietysti kaikille muillekin. Huumeriippuvuus on rankka sairaus, ja lapsen huumeriippuvuus varmasti rankinta mitä äidille voi tapahtua.

Olin pitkään poissa myös samasta syystä kuin nuthering mother, sai yliannostuksen läheisriippuvuus teorioista ja koin joidenkin ohjajien olevan liian innokkaita yrittämään “aivopesua”. Kaipaan enemmän sitä vertaistukea ja kokemusta, että muilla on samankaltaisia ongelmia ja siksi ymmärtävät, kun välttämättä edes läheiset ihmiset eivät ymmärrä, joilla ei ole samaa kokemusta.

Tulin pitkästä aikaa kurkistamaan sivuille muutama viikko sitten ja järkytyksekseni luin nuo suruviestit… Lukemisesta ei kyllä meinannut tulla mitään silmien pyyhkimiseltä…

Nuthering mother, poikasi tilanne vaikuttaa paljon paremmalta. Ei varmaan mitään kerrasta poikki ihmeparanemista tapahdu useinkaan. Tähän asiaan vaan väsyy ja kun omat voimat on lopussa ei nää sitä pientä askelta parempaan. Mutta jos vertaat esim. kahden vuoden takaista niin olisiko valoa tunnelin päässä? Suurin osa huuneiden käyttäjistä kuitenkin lopettaa omin voimin siellä jossain alle kolmikymppisinä:)

Hyvä Tumati ja NM,
meidän ohjaajien yksi tehtävä on tuoda esiin läheisriippuvuutta sen eri muodoissa. Olisi väärin kaikkia kohtaan jättää sitä käsittelemättä. Etenkin silloin, kun läheisen toiminta on juuri sitä itseään, läheisriippuvuutta pahimmillaan tai parhaimmillaan. Pahimmillaan se on huumeriippuvaisen huumeidenkäytön kaikinpuolista mahdollistamista, ja käyttäjän puolesta ajattelemista ja tekemistä. Parhaimmillaan se on rajojen asettamista ja niistä kiinnipitämistä, vastuun antamista ja jakamista käyttäjälle.

Aivopesua tarvitaan joskus suuntaan jos toiseenkin. Pahin aivopesu on sitä, että läheinen omaksuu käyttäjän mielipiteet.

Siis jatketaan eteenpäin, kaikkea ei tarvitse omaksua eikä tehdä. Ajatukset eivät ole tiiliskiviä, jotka siirtyvät meidän ohjaajien päästä sellaisenaan teidän muiden päähän ja saavat aikaan toimintatavan muutoksen samantien.

Ehkä, Lauri, sinulla meni se liikaa “opettamiseksi”. Itseänikin joskus se ärsytti ja sanoinkin sinulle “vastaan”.

Itse en ole selvinnyt tyttäreni kuolemasta, tuntuu pahalta, että elämä loppuu 18 v. ennen kuin se on oikein alkanutkaan. Siinä olen tehnyt kuten aiemminkin sanoin, että keskityn poikaani. Tässä surussa se on kuitenkin usein lähes mahdoton tehtävä. Kääntyy helposti niin, että poikani saa mitä haluaa, en pysty häneltä oikein mitään kieltämään.

Toisaalta tuntuu siltä, että matkat ja kokemukset yhdessä ovat sitä, mitä tarvitsemme taloustilanteesta riippumatta. Kadun nyt sitä, että moni asia jäi tyttäreni kanssa “rahan” takia tekemättä. Onneksi meillä oli se viimeinen Egyptin matka kaksi vuotta sitten.

Tänään olin matkalla kauppaan, kun meinasin ajaa kolarin: Tyttäreni käveli kadulla!!! Sitten puhuin järkeä itselleni: tyttäresi on kuollut. Ajattelin, että olen tullut hulluksi. Kun myöhemmin menin paikalliseen kauppakeskukseen, näin saman tytön. Samat vaatteet, samanlainen tukka ja juurikasvu, sama laahustus ja sama ilmeettömyys. Ei ihme, että erehdyin kadulla, hän näytti ihan läheltäkin tyttäreltäni ja näin, ettei tuokaan tyttö voi hyvin. Halusin niin mennä puhumaan hänelle ja tarjoamaan apua. Tajusin kuitenkin, että minua pidettäisiin aivan hulluna. Katselin siis vain häntä ja toivoin, että hän sekavuudestaan huolimatta selviäisi.

Hei A:n äiti,
Tuo, että näet nyt tyttäresi vähän väliä on osa suruprosessia. Niin ainakin itse ajattelen. Kun mieheni kuoli oli aivan kauhistuttavaa, miten näin hänet monessa paikassa. Mies pyörän selässä vihreässä takissa, lippalakki. Asento, kaikki. Ajoimme tyttäreni kanssa kerran autolla ja taas olin näkeväni hänen isänsä. Ajattelin, että nyt kyllä sanon tästä. Ja ihmeekseni hän sanoi, että aivan sama juttu. Hänkin näkee isänsä kaupassa, rullaportaissa, kadulla, asemalla…Tämä havainto yhdisti meitä jollain tavalla, saimme puheyhteyden. Meillä on sama, outo kokemus. Pikkuhiljaa tuo kokemus häviää. Enää en näe häntä, näen kyllä ihmisiä, jotka muistuttavat häntä, mutta tunne ei ole enää sama. Aika tekee aina tehtävänsä. Niin vaikea kuin se A:n äiti ja kaikki läheisensä menettäneet, nyt tuntuu. Voimia ja halauksia!
Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

Ikävöin kovasti kaikkia äitejä ja isiä täällä. Voitaisko aloittaa juttelu uudelta pohjalta ja unohtaa ainakin joksikin aikaa kaikki suorituslistat?

Nyt kun olen pakkosairaslomalla ja jo hieman laskeutunut nihilismistäni, tilasin Sukellusmatkan Egyptiin tammikuuksi minulle ja pojalle.
Rahatilanne on näin sairaslomalla ihan surkea, mutta päätin, että otan ne rahat vaikka navastani.

Siellä kamalassa tilanteessa, jossa jouduin esimiesteni ja lääkärin puhutteluun, yritin selittää sitä, että tietyllä tapaa tilanteeni on jopa helpottanut. Pitkään ymmärsin sen tosiasian, että joudun tavan tai toisen kautta tyttäreni hautaamaan. Joka yö pelkäsin sitä poliisin soittoa ja joka päivä. Nyt on tietyllä tapaa rennompi olla, se puhelu on tullut ja tytär on haudattu ja tästä voin aloittaa surutyön.

Aikaisempi tilanne oli “löysässä hirressä” roikkumista. :unamused:

Ymmärrän sua A:n äiti niin hyvin. Löysässä hirressä tässä ollaan roikuttu vuosia, vuosia, ja yhä roikutaan ties kuinka kauan. Hyvä kun sanoit tuon ääneen.

Miten muuten poikasi on jaksanut? Onko hän reagoinut tapahtuneeseen avoimesti? Oletko joutunut hakemaan / saanut hänelle jotain tukea tai apua? Egyptin matka on varmasti hyvä juttu! Pääsette ehkä edes vähän irti kaikesta.

Uskomatonta telepatiaa, sattumaa tai jotain siltä väliltä! Tarkoitan tällä sitä, että juuri tänään on pitkän tauon jälkeen ollut Vilpola ja te kaikki tutut kovasti mielessäni. Päätin tulla hetki sitten tänne vain vähän vilkaisemaan, mutta pakkohan se on muutama sananen laittaa.

Miksen sitten ole ollut täällä - edes lukemassa? Se ei niinkään johdu noista ikävistä kuolemantapauksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että olen halunnut ja tarvinnut irtiottoa näistä päihdejutuista. Olen etsinyt, ja aika paljon löytänytkin, omaa tilaani, itseäni, naiseuttani (=olen muutakin kuin päihdenuoren surkea äiti :frowning: Näitä juttuja joutuu työstämään tosissaan ja irti päästäminen omasta ongelmalapsesta on kuin surutyön tekemistä (en missään nimessä vertaa tätä teidän lapsenne lopullisesti menettäneiden tilanteeseen - toivon, että ymmärrätte kaikki, mitä tarkoitan).

Olen aikaisemminkin kertonut, että oma psykoterapia on ollut aivan ehdoton apu saamaan etäisyyttä tyttäreen. Täysin ulkopuolisen henkilön kommentit, kysymykset ja ajatukset ovat käynnistäneet vaikean eroprosessin, jonka voittaja alan pikku hiljaa olla. Tyttären tilanne ei ole yhtään parempi, taas kerran on menossa asunto alta, haastemies käynyt, rahat loppu, velkaa pilvin pimein, sekoiluja, poliisia…Mutta minä EN heti ryntää auttamaan, toimimaan, tukemaan. Kun saan äidintunteisiin vetoavia viestejä, että tytär on kuolemassa nälkään, ahdistukseen, velkojiin, joutumassa vankilaan jne., niin pysähdyn miettimään, mikä auttaa parhaiten häntä. Ja minua.

Vaikka upottaisin häneen taas tuhansia euroja, se ei takaisi hänen selviytymistään. Niinpä pidän tosi nihilististä linjaa. Olen päättänyt katsoa, mihin tämä nyt johtaa. Kun eivät ne sadat rahojen antamiset, kauppakassit, kuskaamiset, puheajat ym. ole saaneet mitään muutosta aikaan, niin tepsiikö tämä niukka linja? En tiedä, enkä ole satavarma, että pystyn tähän, mutta tarkoitus on. Uskon kaikkien vanhempien, jotka ovat näiden samojen asioiden kanssa vuosia painiskelleet, ymmärtävän mistä puhun. Ja ymmärtävän myös sen, kuinka äärettömän vaikeaa irti päästäminen on. Mutta onko se sittenkin ainoa keino selvitä itse?

Helpottavaa taas kirjoittaa. Lupaan ja haluan käydä täällä taas aina silloin tällöin. Vertaistuki on muuten tuon terapian ohella voimaannuttava keino selvitä. Kiitos siitä kuuluu teistä monille.

Petunia

On tosiaan hyvä, tai oikeastaan ihan pakko saada irtiottoa välillä koko huumemaailmasta. Itselleni se on helpompaa silloin, kun poika on poissa. Silloin voin oikeasti keskittyä muuhunkin. Tämä viikko on ottanut taas voimille, vaikka pojan kannalta se on mennyt paremmin kuin aikaisemmat lomat. Onneksi poika lähti tänään, emme olisi enää kestäneetkään toisiamme pitempään.

Tuo terapia-asia on minulla vielä työn alla. Onnistuitko, Petunia, ihan helposti löytämään hyvän terapeutin? Olen saanut kelaa varten lausunnon ja tavannut nyt kaksi terapeuttia (menee kyllä energiaa ja rahaa tällaiseen valikointiin, mutta en halua tyytyä huonoon, terapia on sentään pitkä ja vaativa juttu). Molemmat olivat minua kymmenisen vuotta vanhempia “hienoja rouvia”, jotka eivät tienneet huumemaailmasta yhtään mitään. Toinen kauhisteli kaikkea, toinen taas takertui siihen, että olen vienyt aikoinaan poikani alle vuoden ikäisenä päivähoitoon. Se on kuulemma niin traumaattinen asia, ettei pojalle ole voinut kehittyä perusturvallisuutta. En olisi tarvinnut tällaista syyllistämistä heti tutustumiskäynnillä, tarpeeksi syyllistän jo muutenkin itseäni. Toinen kertoi, että hänellä on tapana ottaa maksu (80 €) aina käteisellä (siis seteleinä, ei kortilla) joka käynnin yhteydessä, itse saan sitten hakea takautuvasti korvauksia kelalta. Minusta se kuulosti kummalliselta. Ensi viikolla tapaan vielä yhden, tällä kertaa se on mies ja edustaa kognitiivista psykoterapiaa. Toivottavasti tämä kolahtaisi paremmin.

^NM, tuo ei kyllä ole totta todellakaan. Mun keskimmäinen sisarus on viety hoitoon 10kk:den ikäisenä ja vaikka hänellä omat ongelmansa olivatkin; hän ei jäänyt mun kanssa narkkaamaan. Meidän kolmesta lapsesta kaikki ovat kokeilleet pilveä ja lääkkeitä useaan kertaan… Muut paitsi mä, jättivät kokeilut alle ½v:teen. Nuorin oli vain 13, kun poltti esim. ganjaa 2vkoa putkeen yms. Lopetti jo 14v kaiken käytön…

Voimia teille kaikille!! <3

Hei Nurturing Mother! Mistä ihmeestä löysit tuollaiset terapeutit? Kuulostaa vähintäänkin omituiselta. Ovatko “oikeita” koulutettuja terapeutteja ja löytyvät virallisilta listoilta?

Harvalla terapeutilla lienee oma kokemus huumejutuista, mutta aika monella on kokemuksia päihdeongelmaisista ja heidän perheistään. Riippuvuudet kun ovat tätä päivää. Mielestäni asiallinen terapeutti ei missään tapauksessa arvostele asiakkaan tekemisiä ja tuo mainitsemasi esimerkki lapsen hoitoon viemisestä on aivan outo.

Löysin oman todella hyvän terapeuttini psykiatrin suosituksesta vajaat kolme vuotta sitten. Kysyin, tunteeko ketään minulle sopivaa ja sanoi, että on vähän vaikea suositella, kun ei koskaan tiedä keiden kemiat kohtaavat. Antoi sitten yhden nimen ja heti natsasi. Toisaalta taas yksi tuttuni kävi tällä samalla terapeutilla tutustumiskäynnillä, eikä hän kokenut terapeuttia omakseen. Eli ihan helppoa hyvän terapeutin löytäminen ei välttämättä ole.

Kannattaa tosiaan käydä vaikka useamman luona, vaikka maksaakin, koska terapia on erittäin intensiivistä ja vaatii toimivan ja luotettavan suhteen asiakkaan ja terapeutin välillä. Ja siellä pitää kyllä käydä vähintään se kaksi vuotta. Itsellä kolmas ja viimeinen vuosi menossa. Niin ja sinulla on oikeus kysellä terapeutin koulutuksesta, työkokemukesta päihteiden käyttäjien omaisten kanssa, kauanko on toiminut terapeuttina jne. Terapeutin koulutuksestahan riippuu myös se, paljonko maksaa käynneistä itse. Kelan terapia korvaa 37 euroa/kerta. Ai niin ja oma terapeuttini laskuttaa käyntien omavastuun kerran kuukaudessa ja hoitaa muuten asiat suoraan Kelan kanssa.

Tsemppiä hyvän terapeutin löytymiseen!

Kiitos Petunia, että vahvistit uskoani siihen, etten ole vain nirso tai ylikriittinen! Ja että voi löytää vielä ihan hyvänkin terapeutin. Kyllä nämä kaksi terapeuttia olivat ihan virallisilta listoilta, kumpikin pohjakoulutukseltaan psykologi ja sitten monen vuoden terapiakoulutukset päälle. Ja tietysti kelakelpoisuudet oli. On näitäkin sitten kuitenkin joka lähtöön näköjään. Myös laskutuksesta minulla oli sellainen käsitys, että se pitäisi hoitaa noin kun sinun kohdallasi on tehty. Perjantaina seuraavan ehdokkaan tapaaminen…