Minäkö alkoholistin puoliso?

Onko kukaan muu puoliso kokenut, että alkoholismi oli shokki/yllätys? Itselleni tässä on ollut sulattelemista, että miehen juominen ei olekaan normaalia (vrt. esim muut kaveripiirin suht paljon illanistujaisissa juovat) vaan alkoholismia. Minä olen alkoholistin puoliso. Miten tässä näin kävi? Toki mies on pari kertaa aiemminkin jäänyt kiinni salailusta ennen kuin tilanne jokin aika sitten laukesi, mutta aina oli osannut selitellä, kuten taudin kuvaan kuuluu, ja hyväuskoinen antaa vielä yhden mahdollisuuden… Kuiviakin kausia oli ollut, jolloin harrasti paljon ja peruskäyttö oli lasten yms myötä päällisin puolin vähentynyt, ei ole väkivaltainen, käy töissä ja on mallikas isä.

Onni onnettomuudessa on, että tilanteen kärjistyttyä ja paljastuttua lähipiirille, miehen silmät avautuivat kerrasta, myönsi asian itselleen ja motivaatio kuntoutua on kova. Onko muita, joiden puolisolla käynyt näin, että silmät avautuneet kerrasta? Onnistuiko puoliso?

Itse vain en koe vielä saaneeni paljoakaan apua hänen tukemiseensa. Miten te muut olette kokeneet? Oletteko itse saaneet tarpeeksi tukea? Miten olette jaksaneet tukea, kun puolisolla ollut aito halu parantua? Onhan arki rankkaa, jos se kulkee kuntoutuvan osapuolen ehdolla, mutta toisaalta, osat voivat tulevaisuudessa olla toisin päin, jos itse esim sairastuu johonkin… Al Anonissa en vielä ole käynyt, kun en ajatuksena ole kokenut omakseni, mutta oikein muutakaan tukea en ole löytänyt. Kerran olen tarinan käynyt kertomassa päihdetyöntekijälle, mutta en koe, että olisin saanut sitä kautta muuta apua kuin se, että sai purkaa tarinan jollekin ulkopuoliselle.