Minä olen selviytyjä

Hei Vilpolalaiset!

Päätin tulla kertomaan kuulumiseni. :slight_smile: Kirjoittelin tänne hyvin monta vuotta sitten. Asuin tuolloin lääke- ja bubreriippuvaisen miehen kanssa ja meillä oli kaksi yhteistä lasta. Erosin miehestä toisen lapsen synnyttyä hänen aloitettuaan pitkän ja hyvän kohtuu raittiin jakson jälkeen käytön uudestaan. Olen valitettavasti poistanut suurimman osan kirjoituksistani, mutta halutessaan niitä voi etsiä nimimerkillä Dahlia.

Huumeiden ja masennuksen huuruista aikaa ehti olla kymmenen vuotta. Tuona aikana koin, että ainoa keino ulos on miehen raittius. Keskitin siihen kaiken energiani. Loput käytin salailuun ja häpeään. Eristäydyin ystävistäni, sekä sukulaisistani, koska pelkäsin arvostelua. Olin niin väsynyt, että olin pitkiä aikoja työttömänä tänä aikana. Elämäni oli tapahtumaköyhää ja pyöri miehen käytön ympärillä.

Näin jälkikäteen näen, että olin itse hyvin sairas tuolloin. Näkökulmani oli kapea, enkä nähnyt muita vaihtoehtoja.

Haluan kertoa teille, millaista elämäni on nyt.

Ex-mieheni käyttää edelleen. Hän on korvaushoidossa, mutta ei sillä ajatuksella, että aikoisi lopettaa. Hän käyttää järjestelmää hyväkseen. Olosuhteisiin nähden hän voi kuitenkin hyvin. Emme ole olleet juurikaan tekemisissä enää moneen vuoteen. Lapsia hän näkee harvakseltaan, ehkä muutaman kerran vuodessa valvotuissa olosuhteissa.

Minä taas voin hyvin. Opiskelin uuden ammatin, pääsin hyvään työpaikkaan. Muutaman vuoden päästä löysin uuden miehen toiselta paikkakunnalta. Nyt asun isossa omakotitalossa, meillä on varaa käydä ulkomaanmatkoilla monta kertaa vuodessa, mies huolehtii minusta ja lapsista, on se turvallinen perheenpää. Ei tarvitse miettiä, onko toinen taas jättänyt omat laskunsa maksamatta tai tuleeko hän sekavana kotiin. Olen onnellinen ja onnekas. Vanhat ajat silti varjostavat aika ajoin mieltäni. Ne ovat jättäneet syvät jäljet.

Olen selviytynyt. Se ei ollut sitä, mitä alunperin olin ajatellut, vaan jotain paljon parempaa. Se on elämää, jossa ei tarvitse pelätä, eikä jännittää retkahduksia. Se on seikkailuja, hauskoja illlanviettoja ystävien seurassa, lasten kanssa puuhailua, miehen halailua. Se on mahdollisuuksia, joista en ennen edes osannut unelmoida. Olen päästänyt irti ja jättänyt toisen selviämään itsekseen. Sillä tavalla minä selvisin.

Voimia teille kaikille! Tie on pitkä, aina se ei mene niin kuin aluksi olisi toivonut. Lopputulos voi silti olla hyvä. Pitäkää itsestänne huolta. <3

Dahlia

Hei Dahlia2

Kiitos kirjoituksestasi. Vaikka tie on pitkä, on mahdollista selviytyä.
Jos matkalla ei olisi niitä retkahduksia ja epäonnistumisia ei lopputuloskaan olisi näin hyvä.
Ennenkaikkea tajusit päästää irti. Toista ei voi muuttaa, on tehtävä valinta ja lähdettävä muuttamaan omia toimintojaan ja hakemaan itselle apua.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi jatkossakin.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Muistan, miten rakastunut olin. Muistan, kun luulin olevani onnekas. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun tajusin, että kaikki ei ole hyvin. Muistan, kun uskoin, että asiat muuttuvat, jos hän lopettaa. Siitä alkoi loputon rämpiminen salailun, lopetusyritysten ja käytön suossa. Tuossa suossa oli välillä kantavampia kohtia, jolloin asiat näyttivät paremmilta ja taas upottavia kohtia, joissa rahaa meni 200€ viikossa. Välillä olin anorektisen laiha, koska rahaa ruokaan ei ollut. Kävin töissä, sain vuoden työntekijä- palkinnon. Samaan aikaan kotona en saanut nukuttua, en monesti voinut syödä töissä lounasta, koska minulla ei ollut varaa siihen. Mies imi kaikki rahani ja myös terveyteni. Miksi suostuin tähän? Koska rakastin, koska uskoin, että kaikki paha lähti aineista.

En ole kuitenkaan katkera enää. Ymmärrän, että syy ei ollut miehen. Olen itse syypää omiin valintoihini. Silloin en ollut ehjä. Luulin, että en voisi saada parempaa. Olin yhtä sairas, kuin ex-mieheni, joka luuli (ja luulee edelleen), että ei voi elää ilman huumeita.

Se ei ole itsensä syyttämistä, se on tosiasioiden hyväksymistä. Hyväksyn itseni tällaisena vajaana, kuin olen. Olen antanut ex-miehelleni anteeksi. Hän ei parempaan pystynyt. Minä taas pystyin ja olen iloinen siitä.

Ilman toiselle paikkakunnalle muuttamista tuskin olisin pystynyt irtaantumaan näin hyvin. Nyt ajattelen, että kukaan ei ole korvaamaton, ei edes nykyinen mieheni. Se tekee minusta vapaan ja onnellisemman. En ole riippuvainen enää kenestäkään.

Rakkautta ja lämpöä syksyynne!

-Dahlia

Moikka moi.

Kiitos tuhannesti, että kirjoitit tänne kuulumisia. Olen todella hiton iloinen, että sulla pyyhkii hyvin tai edes “normaalisti”, hiphei :slight_smile: Kaikkea hyvää elämääsi!

Minäkin oon täällä vielä, välillä, tsekkailemassa kuulumisia. En usein, koska huumeet eivät mitenkään kuulu enää mun elämääni. Tietysti naurattaa kuinka naivi sitä on itse ollut joskus. Olen mielestäni aika hyvin parantunut sairaudesta nimeltä kyttääminen (aka läheisriippuvuus).

Mun ukkeli on saanut kohtalaista apua niihin oikeisiin fyysisiin ongelmiin pitkien taistojen jälkeen. On korvaushoidossa, vaikka oli ilman lääkettä siihen ryhtyessään. Stay with me.

Siis, ukkeli oli riippuvainen kipulääkkeestä huonolla tavalla. Lopetti omin päin, ei kelvannut. N. 19 lekuria ei suostunut tekemään diagnoosia eikä lääkitsemään juuri tän riippuvuuden vuoksi. Koska olet toipuva narkkari, olet lääkärin silmissä aina narkkari okay?.

Parin vuoden taistelun jälkeen saimme selkärangan kuvaukset, verisuonikuvaukset sun muut luxukset ja joku epämääräinen diagnoosi on skolioosi, joka vittuilee hermoissa. Tarvitsee kipulääkettä, mutta kun sitä ei addiktille anneta muuten kuin korvaushoitona.

Eli käy kolmesti viikossa hakemassa lääkkeen, muuten saa kotilääkkeet. Ei saa vielä apteekista. Ei oheiskäyttöä kahden vuoden ajalta. Ei myöhästymisiä, ei puhalluksia, malliopppilas.

Olimme erossa aikamme.

Ukkeli tekee säännöllisesti päivittäin fysioterapiat ja urheilee muutenkin, välillä yhdessä treenaillaan eri lajeja. Tekee hanttihommia ja juo saunakaljat.

Mulla on uus duuni, jossa kukoistan, vähänkö kuulostaa idioottimaiselta :smiley: Mut jee!

Käytiin ulkomaillakin, ihana viikon kuherruskuukausi. Mies sai ihan lomaa lääkkeiden kanssa, mokoma narkki (eye roll). Käydään keikoilla (siis musiikki, heh) ja sukulaisilla ja taidemuseoissa.
Luotto on kova niin hoitopuolella, mulla ja mikä tärkeintä hänellä itsellään.

Ihan ollaan uusi pariskunta, go figure? Hyvin harvoin käy näin, muistakaahan se.

Asiat voi aina muuttua, mutta ihan jees voin tällä hetkellä. Sehän tässä kai on se palstan pointti?

En halunnut antaa itestäni leuhkaa kuvaa, mutta en pidättele myöskään onnea, joka kumpuaa realismista.

Moi Piiras!

Wautsi wau! Enpä olisi arvannut, että vielä löytyisi tuttuja täältä. :slight_smile:

Mukava kuulla, että teillä menee hyvin myös. Haasteita toki riittää vielä. Skolioosi on vissiin selkärangan asentovirhe? Jotkut vaihtoehtohoitajat väittävät pystyvänsä korjaamaan moisia. Tiedä sitten…

Kaikkea hyvää teille! Käy välillä päivittämässä kuulumisia, jos haluat. :slight_smile:

-Dahlia

Hejsan väki!

Tulipa eräästä biisistä nämä huumeaddiktin vierellä vietetyt vuodet mieleen, ja tulin etsimään vanhoja kirjoituksiani. En enää muistanut edes nimimerkkiäni (Dahlian kyllä muistin :smiley:), mutta mieleeni oli jäänyt, kuinka joku silloin linkkasi minulle Juha Tapion Kelpaat kelle vain –kappaleen, jonka perusteella ketju löytyikin. Nyt kun satuin vielä huomaamaan tuttuja nimimerkkejä etusivulla, niin oli tultava päivittämään omat kuulumiset – ja sulkemaan se ympyrä.

Kirjoittelin ”Pitääkö suhteesta lähteä, kun toisella on addiktio” –ketjuun narsistisesti käyttäytyvästä, kulissielämää elävästä, steroideja, subua ja toisinaan muutakin kamaa käyttävästä silloisesta poikaystävästäni, jota puolestaan minä narkkasin kuin pahemminkin koukuttavaa ainetta. Tuntui aika uskomattomalta lukea omia vanhoja kirjoituksiaan, oli vaikea uskoa, että minä olen ollut tuo tyttö. Toki muistin päätapahtumat, elämä oli itkemistä, huutamista ja valetta viikosta toiseen, mutta yksityiskohdat ja sen hetkisen minäni tunnetilat olivat hämmentävää luettavaa. Tämä myös herätti ajattelemaan, kuinka paljon nuo kokemukset lopulta vaikuttaa tähän päivään tiedostamattani. Palataan hieman taaksepäin mitä tässä vuosien aikana on ehtinyt tapahtumaan.

Viimeisissä viesteissäni täällä mainitsin kiertoteitse olleeni raskaana, mutta tehneeni abortin. Päätös ei silloin ollut todellakaan helppo ja lykkäsin sitä viimeiseen asti, mutta voitte vain kuvitella, kuinka kiitollinen olen siitä päätöksestä tänä päivänä. Yhteydenpito jatkui tämän jälkeen muutaman vuoden. Emme kuitenkaan seurustelleet enää, eikä yhteydenpito ollut säännöllistä, välissä pidempiäkin taukoja riitojen jälkeen. Kerran mm. tuli perässäni ihan toiselle paikkakunnalle ja pystytti omin luvin teltan pihaan, koska olin nukkunut toisen miehen kanssa, lentelin päin seiniä ja sain kuulla olevani ties mikä. Haukkuminen sekä miespuolisten ystävieni uhkailu väkivallalla oli tyypillistä, jos en esim. ollut tavoitettavissa baari-illan jälkeen. Napanuoraa oli vaikea silti katkaista kokonaan, vaikka suurin riippuvuuteni häntä kohtaan katosi jo aiemmin. Ehkäpä nautin siitäkin, että pystyin vihdoin olemaan tämän miehen kanssa tekemissä välittämättä, itsenäisempänä ja vahvempana kuin ennen.

Joka kerta päätin, että nyt oli viimeinen kerta, kun olen tuon ihmisen kanssa missään tekemissä. Lopulta se viimeinen kerta kuitenkin tuli. Miehellä oli uusi tyttöystävä, mutta siitä huolimatta hän käyttäytyi erittäin mustasukkaisesti minua kohtaan ja uhkaili taas ystäviäni. Tästä tulee jo kolme vuotta, edelleen mies lähettää viestin kerran tai pari vuodessa. Pyytelee anteeksi, välittää edelleen ja on lopettanut käytön, ja on minulle siitä kiitollinen. (Ei todellakaan ole lopettanut käyttöä, yli 10 v vetänyt päivittäin subua, eikä elämässään ole mikään muuttunut, seurustelee ja samaa entistensä perään itkemistä on harrastanut koko elämänsä.) Joskus vastasin näihin viesteihin, että kaikkea hyvää, mutta en halua olla tekemissä. Enää en vastaa viesteihin mitään, en halua, että minua yhdistetään mitenkään tähän henkilöön. Hävettää. Me kaksi olemme kovin erilaisia, elämämme ovat kuin yö ja päivä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen kirjoittanut tänne ”miehessä on jotain hyvää, jotain mitä minä haluan”.

Olen juuri saamassa opintoni yliopistossa valmiiksi. Olen tehnyt töitä ohessa, viettänyt ulkomailla aikaa näiden parissa. Niinä vuosina tässä myrkyllisessä suhteessa elämäni oli todella jumissa. Elämällä on niin kovin paljon annettavaa, tuntuu uskomattomalta, miten se näköalaton elämä bodarinarkkarin kanssa on voinut olla kaikkea hallitseva keskipiste. Se kaikki sekasorto loppui siihen päivään, kun loppui yhteydenpito mieheen. En enää kulje itkemässä ja avautumassa elämästäni ties missä ja kenelle. En riitele ja huuda kaupassa. Kukaan ei enää hajota autoani, puhelimiani ja seiniäni raivostuessaan. Minun ei enää tarvitse huolehtia toisen aikuisen käytännön asioista. En ole enää henkisesti voimaton ja voin itse hallita elämääni. Minulla on aikaa tiedostaa kaikkea muutakin ympärilläni tapahtuvaa, kun kaikki aika ei mene toisen holhoamiseen ja itseni koossa pitämiseen. Minun ei tarvitse jatkuvasti ylittää omia rajojani.

Minä silloin hieman päälle parikymppinen tyttö, joskus oikeasti kuvittelin parantavani tuon ihmisen. En todellakaan tiennyt yhtään mitään addiktioista, saati Subutex sellaisista ennen tätä kokemusta. En minä ollut koskaan tuntenut narkkareita tai heidän läheisiään. Suuret kiitokset kaikille täällä keskusteluun osallistuneille, kaikki se vertaistuki, tietämys ja kokemus täällä auttoivat ymmärtämään aivan älyttömästi sitä maailmaa, millaisten jäävuorien kanssa sitä olikaan tekemissä. Ja lopulta prosessin kautta tekemään niitä omalle elämälle oikeita valintoja, että ei itse tarvinnut törmätä niihin jäävuoriin.

Tämäkin on jo yli vuoden vanha ketju mutta halusin kuitenkin päivittää omia kuulumisia myös! Entinen nick oli siis Juzu. Ketju on hautautunut varmaan jonnekin perukoille mutta tein aloituksen satunnaisesti buprea käyttävästä miehestä.

Ihanaa kuulla Dahlia että sulla menee nykyään niin hyvin! Kävin lukemassa meidän keskusteluja ja mua ihan itketti. Oikeasti kenenkään ei pitäis miettiä sellasia asioita mitä me -ja moni muu puoliso- miettii. Tajusin että olin myös aika eksyksissä itseni kanssa ja ehkä myös vähän nuori :slight_smile: (Vaikka eihän tässä vieläkään vanhoja olla mutta lähempänä 40v kuin 30!) En kestänyt lukea ihan kaikkia omia viestejä edes.

NYT jos olisin samassa tilanteessa niin olisin varmaan juossut karkuun. Toisaalta… meille kävi hyvin. En paljasta hirveästi yksityiskohtia koska en usko että ukko haluaa kuulla että sen elämää ruoditaan täällä :smiley: ja voi olla helposti tunnistettavissa. Mutta se sai mielekästä ja kehittävää tekemistä ja on sillä tiellä vieläkin. Olisi hyvin vaikea kuvitella että se palais entiseen satunnaiskäyttöön kaikkien näiden vuosien jälkeen. 6 vuotta ainakin ollut käyttämättä yhtään mitään! Sen kuitenkin tästä opin että elämä voi tuoda eteen mitä vaan. Itse en voi vaikuttaa kenenkään muun käytökseen kuin omaani. Jos se nyt päättäis alkaa huvitella niin siinähän alkais. Mulla on ihan muut suunnitelmat sit sen varalle. Ehkä vähän kylmää (?) todeta mutta pärjäisin oikein hyvin yksinkin jos siihen tulis tarve. Eikä se edes harmittais. Enää ei ole niin ihastunut ja sekaisin ihastuksen tunteesta. Ei tarkoita sitä etteikö toista rakastais mutta taidan rakastaa itseäni nykyään enemmän ja terveellä tavalla. Mies tietää tämän myös.

Huh aikamoinen matka ollaan tultu. Hassua sinänsä että elämä on heittänyt eteen kaikista pahimmat pelot ja ne on vaan ollut pakko käsitellä. Läheisen ihmisen huumeiden käyttö oli siis näistä yksi.

En tiedä miksi tulin edes lukemaan näitä vanhoja viestejä. Ehkä eräänlainen ympyrä on sulkeutunut ja olen tehnyt rauhan itseni kanssa :slight_smile:.