Minä haluan olla minä enkä kukaan muu

Hei,

kirjoittelin tuolla aiemmin jo Viikonloppujuoppo-ketjussa, mutta ajattelin kertoa näin oman kirjoitteluketjuni aluksi, että tämän palstan lukeminen sai minut tänään lopulta hakeutumaan Al-Anoniin. Kiitos siitä kaikille kirjoittajille.

Kävin nyt Al-Anonissa ensimmäistä kertaa ja koin, että saan sieltä tukea ja keskusteluapua. Aion mennä uudestaan. Toisaalta taas mietin kuunnellessani muita siellä, että tuotako minun elämäni tulee olemaan: mitä koettelemuksia on vielä edessä ja miten voin jatkaa omaa elämääni alkoholistin elämän rinnalla, ei minusta ole välinpitämättömyyteenkään. Minä haluan ihmissuhteen, jossa jaetaan asioita ja vastuuta ja iloja ja murheita sen sijaan, että toinen osapuoli (minä) yrittää olla välittämättä toisen osapuolen tekemisistä. Joissakin ihmissuhteissani tämä jakaminen on onnistunut, joten tiedän tasapuolisen suhteen olevan minullekin mahdollisuus.

Saatoin tietenkin vielä jotenkin ymmärtää väärin tämän Al-Anonin tarkoituksen ja aion antaa asialle vielä aikaa. Silti, ehkä olisi helpompi ratkaisu nostaa kytkin ja lähteä pois tästä suhteesta, nyt kun se on vielä jotenkuten mahdollista.

Ja sitten mietin kieroutuneesti vielä omissa maailmoissani, että kun mies näkee, etten enää välitä ja sitä alkaa hävettää minun Al-Anonissa käymiset, se lopettaa juomisen. Olen siis vielä kovin vihreä tässä “alkoholistia ei voi parantaa kukaan muu kuin alkoholisti itse”-asiassa ja yritän vielä hallita ja juonitella.

Paremmalla ajalla lisää tekstiä. Kirjoitan tällä hetkellä aamuisin myös “Aamusivuja”, kynä ja kolme sivua paperia joka aamu, tajunnanvirtaa, sensuroimatonta minua. Useimmiten kirjoitan aika negatiivisia asioita, mutta toisaalta en ole sitten niitä pohtinut ja murehtinut sen jälkeen kun ne on paperille ulostettu, en edes iltaisin. Iltaisin ajattelen, että aamusivulle sitten, jos jokin asia painaa mieltä ja kas! unikin on tullut ihan helposti.

Moi, tervetuloa!!!
tuli mieleen, että luontaisesti moni meistä on varmaan aloitellut ihmettelyään päiväkirjassa… nyt kun ajattelee, että sehän oli aika kummallista kun heti suhteen alussa jo oli tarve kirjoittaa asioita ylös. Varmaan (minun tapauksessani siis) siksi, että viestit kumppanilta olivat niin ristiriitaisia. Sitten päiväkirjan avulla aloin hahmottaa sitä ihmistä – hyviä päiviä seurasi aina takapakkia ja takapakkia hyviä pöiviä, Kun kirjoitin ylös tiesin missä mennään ja kahlasin niistä hyvistä muistoista kokoon meidän hyvän suhteemme … siis sen, mikä ei koskaan olllut hyvä kuin muistoissani. Aloin kans tehdä tavoitteita päiväkirjaan… loppujen lopuksi olin aika tiiviisti päiväkirjan kanssa en oikeassa suhteessa. Eksä ei tykännyt vihkosistani laisinkaan.

Hei vaan ankie, ja tervetuloa!

Tältä kanavalta saa kyllä pakostakin realismia omiin kuvitelmiinsa ja ainakin itse olen kokenut sen pelkästään positiiviseksi asiaksi. Se tuntuu ajoittain jopa pahalta, mutta pääsääntöisesti lohduttavalta. Eivät nämä asiat käy hetkessä: itse selasin tätä sivustoa jo yli kaksi vuotta sitten, viime syksynä jalkauduin kirjoittamaan ja nyt viimein alkaa näyttää siltä, että olen viimein tajunnut, kuinka puuduttava ja toivoton tämä tilanteeni on. Tässä ollaan taistelemassa kuitenkin todella suurta peikkoa vastaan, ja itse olen nyt tullut siihen tulokseen, että suurin taisteluvoittoni oli siinä, että ymmärsin luovuttaa ja luopua.

En kuitenkaan sano, että kaikilla asiat välttämättä päätyvät eroon, ja onhan täälläkin tarinoita siitä, kuinka alkoholisti on saanut oikeanlaista hoitoa ja tilanne siltä osin rauhoittunut.

Juuri tätä minäkin haluan. Olen ajatellut asian jotenkin niin, että jos minulle annettaisiin nyt valintamahdollisuus: joko terve, hyvä parisuhde jonkun muun kanssa tai tämä nykyinen tällaisenaan nykyisen mieheni kanssa, niin ehdottomasti valitsisin noista tuon ensimmäisen. Tuo ajatusleikki on ollut tukena tässä prosessissa, nyt kun viimein päädyin eron kannalle. Kukaan ei tosin taikaiskusta tuo tuota valintaa eteemme, mutta sen voimin on tuntunut helpommalta päästää irti.

Joku täällä kirjoitti toiseen viestiketjuun, että täällä tuetaan toisiamme, opitaan pitämään puoliamme ja uskomaan itseemme. Minusta se oli hienosti sanottu, ja juuri sitähän täällä tapahtuu! Kysymys ei ole pelkästään siitä, mitä se juova osapuoli tekee, vaan myös meistä lähimmäisistä, jotka sairastuvat siinä vierellä.

Ja mitä tuohon kirjoittamiseen tulee, niin tässä uuden elämän vimmassani ostin myös ihan perinteisen päiväkirjan, jotta voisin sinne kirjoittaa. Yleensä kirjoitan koneella, mutta nyt tuntuu siltä, että haluaisin ihan perinteisesti kirjata päivittäiset oloni kirjaan. Toivon, että sekin on yksi osa edesauttamaan tämän eron etenemistä. Ja toisaalta tarvitsen keinon käsitellä kaikkia menneitä, ikäviä asioita. Haluan ne mustaksi valkoiselle, jotta voin tarkistaa sieltä heikkona hetkenä, minkälainen tämä suhde oikeasti olikaan.

Sitten vielä tuosta Al-Anonista: en ole itse käynyt vielä, mutta mietin, että se voisi myös edesauttaa toipumistani. Minkälaisia nämä istunnot ovat? Mietin, että onko parempi paikka noita ikäviä asioita käsitellessä psykologin penkki kuin Al-Anon, vai voiko sielläkin siis ihan purkaa tavallaan sitä alkoholistin aiheuttamaa pahaa oloa?

Al-Anon kannattaa käydä itse paikan päällä katsastamassa. Itse kävin kaksi kertaa ja se ei ollut mun juttuni. Siinä ryhmässä oli vain vanhempia naishenkilöitä ja jotenkin alta kolmikymppisen elämänmurheet tuntuivat niin pieniltä ja he taistelivat alkkistensa kanssa jo monettako kymmenettä vuotta, mä olin vapaa siitä tuskasta ja eronnut. En kokenut (ainakaan sitä ryhmää) foorumiksi avautua siitä surusta ja hämmennyksestä, jonka ero minussa aiheutti. Mutta ryhmät ovat erilaisia, riippuu varmaan paljolti ihmisistä, jotka siinä ryhmässä käy. Isoissa kaupungissa voi olla enemmänkin ryhmiä, joista voi valita. Kokemukseni näistä ihmisistä oli ehdottomasti positiivinen, ottivat hyvin vastaan ja eivät suihkaan vähätelleet kokemuksiani, mutta itse en vain kokenut sitä jutukseni. Mulle toimii paremmin ihan yksilöterapia. Sillä erotuksella, että käyn yksityisellä puolella terapiassa ja se on järkyttävän kallista. Julkisella puolella sinne voi olla vaikea päästä. Ei niitä oikein voi verrata. Al-Anon on vertaistukiryhmä, terapia on terapiaa. Suosittelen kokeilemaan molempia, siinä ei häviä. Al-Anonissa ei tarvitse myöskään puhua mitään, jos ei halua. Mun toipumisresepti on ollut: oma halu parantua, kirjat ja netti, läheiset ihmiset, tämä vertaistuki kotikanavalta, liikunta ja nyt viimeisenä psykoterapia.

Minä selailin näitä sivuja joskus kun meillä oli pieniä eroja/aikalisiä eksän kanssa mutta kun palasimme yhteen, en ehtinyt enää ajatella nenääni pidemmälle, puhumattakaan että olisin jaksanut katsoa taakseni. Oli helpompi vaan elellä ja uskoa siihen, kun toinen sanoi, että ei hän mikään “alkohooolisti” ole (koska pystyy koska tahansa olemaan viikonkin juomatta – siis kun oli sen viikon ihan diapameissa) eikä hän tarvitse mitään hoitoa niinkään kuin minä, joka olin siis hänen mielestään hullu.
Olisi ollut varmaan hyvä, jos olisin katsonut itseäni silmiin jo aikaisemmin, ehkä tilanne ei olisi mennyt niin pitkälle että minun ajatukseni ja hänen tekonsa olivat aivan eri planeetoilta.
Nyt hän on lähtenyt ja minä vasta pikkuhiljaa kuukausien jälkeen toipumassa… edes sen verran ettei itketä koko aikaa. Luulen kuitenkin että suurin työ tehdän silloin jos jossain vaiheessa on mahdollisuus alkaa uusi suhde. Siihen asti voi olla toipilas mutta toisen vierelle en haluaisi mennä “alkohoolistin eksänä” tai “hulluna”. Eli en tiedä, riittääkö tämä kotikanava vai pitäisikö asiaan paneutua ammattilaisen kanssa.

Palasin tänne kesken työpäivän ja olin saanut näin monta vastausta! Minulle tuli sama tippa linssiin -olo kuin siellä Al-Anonissa, että yksin en ole ongelmani kanssa, kyllä jumankeuta on muitakin, jotka elävät samankaltaisessa hullunmyllyssä! Jos eri ihan samoilla metreillä niin jossakin kohtaa samalla matkalla!

Minulla oli äsken sellainen hetki, joka varmaan pitää liittoamme kasassa vielä jonkin aikaa: mies tuli töissä käymään, moikkaamaan minua. Hänellä on vapaapäivä, hän oli korjannut lapseni polkupyörän, hakenut koiralle säkin ruokaa ja tämä kaikki ilman kaljaa. (Tavallisestihan vapaapäivä ei mene näin, vaan kaljoittelu on alkanut jo edellisenä iltana.) (Lisäsin sulut, koska tämä on mielikuvapeikko, jota en halua elättää: tavallisesti käy näin, aina käy näin, joka kerta on käynyt näin. Nythän ei käynyt, vaan päinvastoin!)

Al-Anonin esitteet, joita sain ryhmässä, jäivät pöydälle, ihan tarkoituksella. En sanonut iltavuorossa olleelle miehelle, että kävin ryhmässä, mutta en aio sitä aktiivisesti salatakaan ja aion mennä sinne myös ensi viikolla.

Al-Anon on aina erilainen ryhmä niitä erilaisia ihmisiä, jotka siellä käyvät. Minä aion mennä monta kertaa, koska tällä kertaa ei kaikki olleet, kuten aina on, ettei joka kerta ole samat ihmiset. Ohjeissa oli, että jos kolmen kuukauden jälkeen vieläkään ei ryhmä tunnu omalta, kannattaa kokeilla muuta.

Minun ryhmääni sattui myös nuoria ihmisiä, onneksi, sillä jotenkin odotin, että siellä on tosiaan vain vuosikymmeniä ukkojensa juomista katsoneita eikä kukaan tajua minun asiaani, mutta kyllä ne vanhemmat naisetkin antoivat hyvin myötätuntoa ja he nyökyttelivät kovin, kun kerroin meidän elämän vaikeuksista. Pitää siis olla avoin asioille, jos sinne menee, kaikista ei varmasti pidä mutta joskus yksikin hyvä tyyppi siellä voi tulla oikeaksi tukiystäväksi.

Näkisin, että Al-Anon on enemmän valmennuksen tyyppistä kuin pelkkää terapiaa, ainakin jonkin aikaa siellä käyneillä, ei ihan alussa tosin, alussa se on ihan terapiaa. Valmennushan pyrkii aina eteenpäin ja ratkaisukeskeisyyteen, työkalujen jakamiseen ja niillä työkaluilla matkan tekemiseen, ei niinkään muistelemaan vanhoja, mikä voi olla terapiassa keskeinen sisältö. Vanhat kaunat on hyvä käsitellä, mutta niiden käsittelyn jälkeen pitää lähteä menemään eteenpäin. Itse kävin kolme vuotta terapiassa oman kaksisuuntaisen mielialahäiriöni takia (KELA:n osittain maksamana, mutta itsellekin jäi n. 13 euroa/kerta maksettavaa ja kävin kahdesti viikossa) ja koen, etten enää loppuaikana (viim. puoli vuotta) saanut sieltä mitään. Siihen asti tosin koin, että terapia hyödyttää minua, koska minussahan se ongelma on, mutta jos se ongelma olisi ollut alunperinkin “jonkun muun juominen ja minun sairastuminen sen vuoksi”, en tiedä miten paljon olisin saanut irti terapiasta, enemmän tai vähemmän. Minulla on vain oma kokemukseni.

Tarvitsen nykyisin terapiasta jotain oppineena (tunteiden tunnistus, vanhemmilta saadun henkisen perinnön katkaisu, miksi minusta tuntuu joskus ristiriitaiselta, miksi tunnen näin) enemmän “ohjeistusta”, työkaluja, luovuutta, ongelmieni käsittelyyn. En niinkään enää lapsuusmuistojen esiintunkemista (nehän terapiassa helposti tulevat esille ja kuuluvatkin terapiaan) tai oireiden tunnistamista tai oman itsen tuntemisen läpikäymistä. Haluan päästä jo eteenpäin elämässä, kenenkään ei kaiketi kuulukaan jäädä terapiaan loppuelämäkseen, ainakaan kahdesti viikossa.

Minulla on yrittäjänä onni osallistua erääseen valmennusryhmään, jossa puramme henkilökohtaisen elämän ongelmia, niiden vaikutusta yrityksemme kehitykseen ja pyrimme ratkaisemaan solmukohtia. Esimerkiksi asiakkaille soittaminen on minulle äärimmäisen vaikeaa ja sen ongelman taustalla on osittain myös mieheni juominen, kuvio on monimutkainen enkä ala sitä avata tähän, mutta juurikin näin, että minun muu elämäni menee ihan solmuun, ellen ratkaise suhtautumistani tähän juomiseen ja tätä ongelmaa ratkaisemaan minä koen tarvitsevani tätä kirjoittamista ja aamusivuja ja Al-Anonia. Se voi johtaa minut eroon rentustani, mutta sen päätöksen aika ei ole tänään. Se ainakin laittaa uudelleenkäyttöön sen energian, jota edelleen vieläkin hieman tuhlaan rentun parantamiseen. Jos pääsen irti “parantamisesta”, kyttäämisestä ja ainaisessa adrenaliinissa elämisestä, voin arvioida elämääni uudelleen paremmalta pohjalta.

Mutta hetkinen. Olisiko parempi lähteä kävelemään, jättää renttu itsekseen ja sitten alkaa rakentamaan sitä minua, joka ei ole kenestäkään riippuvainen? Kyllähän tuon rentun harvat hyvät päivät kovasti torpedoi minun suunnitelmiani olla itsenäinen, tasapainoinen nainen. Kas siinä minulle miettimistä ja nyt takaisin kustannuspaikalle.

Kiitos kun kirjoitit niin avoimesti!
Mä olen omassa tarinassani varmaan juuri siinä kohdassa, että on peiliin katsomisen paikka. Että ne haavat ja pettymykset mitä eksäni omassa tyytymättömyydessään ja pahassa olossaan mulle aiheutti, alkavat olla selvitetty – ymmärrän mitä tapahtui ja ymmärrän että mehän aika pitkälti vain toteutimme samaa mitä alkoholismista kärsivän pariskunnan taudinkuvaan kuuluukin. Eli meillä näin: päihteissä fiilistely → pettymys ja nalkutus → päihteissä ja ryyppykaveriden kanssa yhä enemmän viihtyminen → yhä suuremmat pettymykset,mutta roikkuminen koska “minä en luovuta” → hyväksikäyttö ja ylenkatsominen, koska olin niin “varma nakki”, muut naiset, jotka pitivät vielä kuninkaana ja joita hän ei ollut vielä polkenut pahan olonsa alle → uusi kumppani mutta säännöllinen varmistus sille että minun hyvyyteni ei ole kadonnut mihinkään, tietää itsekin että hänen suhteensa ajautuvat pian umpikujaan ja pitää ovia takanaan avoimina.
siis minulle on selkeää, mitä eksälle tapahtui, miksi teki ja tekee mitäkin.
Mutta entäs minä?!

Sananen vielä vertaisryhmistä kantapään kautta oppineelta :slight_smile:

Ryhmäänhän ei kannata mennä sillä asenteella, että muut ryhmässä olijat ovat siellä ‘parantaakseen’ tulijan. Niinhän se ei ole, vaan kaikki ovat hoitamassa itseään. Ryhmä on juuri sellainen, jollaiseksi ryhmän jäsenet sen tekevät. Jos siellä on vanhoja ‘jääriä’ voi olla että tulija kokee itsensä ulkopuoliseksi, mutta jos tulija on rohkea, voi olla että koko ryhmän dynamiikka muuttuu, ja kaikki saavat uutta mietittävää :slight_smile:

Minusta ryhmä on vähän niinkuin ‘nyyttärit’. Kaikki tuovat sinne sen verran mitä itse haluavat tuoda, ja kaikki saavat ottaa toisilta sen mitä haluavat. Mitään ei kuitenkaan pakko ottaa :slight_smile:

Se ei olekaan mikään ihan hetkessä tehty työ tuo toipuminen. Se on täyttä työtä, mutta mukavaa sellaista. Se vaatii hirveästi taitoa kuunnella omia tunteitaan ja sitä, ettei lipsu vanhoihin kaavoihin. Ja kyllä, musta toipuminen oli ennen kaikkea myös järjellä tehtyjä päätöksiä, tietoisia valintoja, että nyt en menekään enää “helpoimman kautta” ja sorru vanhoihin kaavoihin. Kun sitten aloin deittailla vakavissani, tein selvät rajat. En mennyt enää treffeille krapulaisten kanssa, en antanut uutta mahdollisuutta sille, joka soitti ensimmäisen puhelunsa muutaman kaljan rohkaisemana, en kelpuuttanut treffien peruuttamisen syyksy liian pitkäksi venähtänyttä edellisiltaa, en jatkanut roikkumista tyypeissä, joiden mielestä alkoholipolitiikkani oli liian niuhoa. Ajattelin, että löytyyhän niitä miehiä ja se piti paikkaansa. Suoraan sanoen mä harjoittelin niiden kanssa pitämään puoliani ja asettamaan rajojani. En pelännyt hylkäämistä, koska en heitä edes tuntenut.

Mä varmaan itse pidin itseäni “hulluna” tavatessani nykyisen mieheni. Luulin toipuneeni sen mitä vaan voi, mutta itsetuntoni oli ihan reikäjuustoa. Terveen ihmisen rinnalla huomasin pian, että pelkkä kirjojen lukeminen ja vertaistuki ei riitä mulle. Huomasin myös pian, että lapsuudesta asti juontuvat ikävät asiat tekivät elämästäni niin vaikeaa. Silloin mä tein päätöksen hakea apua vielä ammattilaiselta. Mä en valinnut mitään ihan tavallista miestä. Valitsin miehen, joka on erittäin huolehtivainen ja empaattinen, eikä juo kuin pari kertaa vuodessa. Mun miehen asenne oli, että kenekään ei tarvitse nuolla haavojaan yksin ja sitä se oikeasti on tarkoittanut, sen huomaan nyt. Tämä on ensimmäinen ihmissuhde elämässäni, jossa saan olla oma itseni, joten onhan tässä totuttelemista.

Olen miettinyt tota ankien otsikko “Minä haluan olla minä enkä kukaan muu”…
voi olla, että minä en halua olla minä, minun pitäisi yrittää olla vähän toisenlainen — jotenkin kauniimpi, nuorekkaampi, valoisampi. Mitäs sitte tehdään?

^Mielenkiintoista.

Itse olen hakenut ja läpikäynyt aggressiivista ammattiapua jo ennen, kuin tapasin juopponi. Ennen sitä pyristelin ihan erilaisten ihmissuhdeongelmien kanssa. Ennen juoppoja mulla oli jopa kammottavan kunnollinen tyyppi muutaman vuoden, mutta oltiin aika nuoria ja niin ongelmatkin oli jotakin ihan muuta.

Mä katselen suhdettani juoppoon tarkastellen sitä edeltänyttä aikaa, ja suhdettani vanhempiin, ja mulle toi juopposuhde oli ehkä enemmän vaikeasti määriteltävää kapinaa… en tiedä ihan tarkkaan mitä kohtaan. Ehkä ennalta määriteltyä elämää, joitakin arvoja kohtaan. Toki, kun juopon tapasin, olin kovasti hellyydenkaipuinen, sillä mä nyt ensin sen kanssa jaksoin. Kolmanneksi (sitten, kun opin, minkälaisesta taustasta tyyppi oli ja aloin niitä ongelmia nähdä) se oli yltiöpäinen yritys näyttää voimiaan, omasta parantumisesta käsin parantaa muita (mulla on ollut muutama riippuvuudesta kärsivä peräkkäin, kaksi lyhyttä ja yksi pitkä suhde) – tuntuu, että kun oma paranemiseni alkoi olla ns. “itsenäistymisen” suhteen kriittisessä vaiheessa, sosiaalitapauksia alkoi tulla, kuin testinä. Vasta niiden myötä tajusin, etten ole mitenkään kovin vahva vielä, vaan hauras. Ja että mä joudun nyt vielä ilman terapeuttia työstämään ns. “käytännön elämässä” näitä asioita - tämän tajusin ehkä vasta kaksi vuotta sen jälkeen, kun terapia oli loppunut!

Nyt on aika sitten ihan uudenlaisen luvun. Luvun, jossa Verity oikeasti suostuu välittämään itsestään, eikä jostakin epämääräisestä syyllisyydestä yritä pelastaa koko muuta maailmaa. Paitsi tietysti ihmisiä, joille avusta on jotakin hyötyä, pieniä tekoja…

Tietysti täytyy antaa itselleen anteeksi se, että haluaa uskoa liikaakin ihmiseen, mutta vähän samasta syystä pitää kyllä myös lyödä itseään päähän. XD …täältä tähän.

Noh… Sitten kun olet päättänyt minkälainen haluat olla, alat määrätietoisesti mennä kohti niitä päämääriä. Kaikkea voi muuttaa - ulkonäköään, asennettaan, ajatuksiaan. Se vaatii vain töitä :slight_smile: Toivomalla ei tapahdu mitään.

Huh, mun ja Verifyn tarina kuulostaa pelottavan paljon samalta! Aikanaan seurustelin vuosia sellaisen kovin kunnollisen miehen kanssa, joka kelpasi mainiosti mun muka-täydellisessä kulissiavioliitossa eläville porukoille. Sitten mulle iski joku angsti sitä touhua kohtaan ja halusin just jotain “erilaista”, no joo, monen mutkan kautta päädyin sitten hengaamaan noitten juoppojen kanssa ja löysin miehen. Musta tuntui ihan samalta kuin susta Verify, kuvittelin pystyväni pelastamaan miehen kunhan vaan tarpeeksi tuen, autan, rakastan… on ollut kovan työn takana ymmärtää, etten mä siihen pystykään. Onpahan toi nuoruuden kapina ja kaikkivoipaisuus karissu tässä aika tehokkaasti, näköjään on kaikki opittava kantapään kautta.

Se hyvä puoli tässä on, että olen onneksi kaiken kaaoksen keskellä säilyttänyt aina oman kouluni, työni ja harrastukseni. Kaameeta seurata tuota yhtä naista joka nykyään noiden juoppojen kanssa hengaa: alle vuodessa korkeasti koulutettu nainen on alkolisoitunut työkyvyttömäksi ja lapsi viety lastensuojelun kautta isälle. No, jokainen valitsee oman polkunsa. Nyt mua suoraan sanottuna pelottaa kesäloman tulo…työ ja perusarki on pitänyt pään kasassa…nyt pitäisi selvitä loman toimettomuudesta ilman, että miettii liikaa vanhoja paskoja.

^Joo mä seurailen kanssa, vaikkakin kauempaa, sitä meidän=eksän juopporinkiä. Se mikä sieltä pitäs pelastaa ei olis ehkä niinkään eksäni vaan nimenomaa sen uusi kumppani, joka nuoruuden innossaan on tarinassaan kaikkivoipainen eikä tajua mitä kaikkea tää rakkaus häneltä syö, on jo syönyt… mutta mitäpä minä häntä pelastamaan :slight_smile:
Mulla on jo kesäloma ja olen sen jo niin buukannut jus siksi ettei jää liikaa aikaa ajatella. Niin juu ja onhan mulla kesätyö:

että ei muuta ku hommiin!

Lyhyttä on alkoholistin vaimon onni.

Tässä minä makaan sängyssä ja tuijotan kattoa. Ahdistaa.

Eilinen meni ilman kaljaa, tämäkin päivä ltakahdeksaan asti. Sitten mies ilmeisesti päätti olleensa jo liian ihana. lähti kauppaan ja osti laatikon kaljaa, kiskoo sitä tietokoneella, ei enää edes huomaa mitään kun kaljansa vaan.

Minä halusin seksiä, mutta sen voin taas unohtaa. Tänään liian kännissä, huomenna liian väsynyt.

Se siitä iloisuudesta ja hyvillä mielin olosta, jonka yhteinen autoilumatka sai aikaan. Viime hetkeen asti olin onnellinen selvästä viikonlopusta, mutta nähtyäni Koffin laatikon punaisen kyljen iski vitutus.

Al-Anon. Terapia. Vertaistuki. Valmennus. Missä on niiden antama voima nyt? Miksi minä ajattelen, että olenko niin tylsä, niin lihava, niin ruma, ettei tähän liittoon saa puhallettua edes vähän kipinää? Miksi minä en ajattele, että vittuako minä täällä enää teen, kun tuo puoliso jatkuvasti liukuu tavoittamattomiin? Miksi minä en saa päähäni sitä ajatusta, ettei ole minun vika jos mies juo, on juonut jo vuosikausia ennen minua eikä koskaan lopeta.

Al-Anonilla, terapialla, vertaistuella tai valmennuksella ei ole taikasanoja näihin tilanteisiin. Ne eivät ole noitakonsteja, jolla saa pikaisesti avun ja hyvän olon. Niiden sanomaa pitää sulatella, välillä hyvin pitkäänkin ennenkuin sisäistää niiden ajatuksen. Tämä on sinun valintasi, katsoa miehen ryyppäämistä kotona ja kärsiä tilanteesta. Olet sen valinnut, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Kun ymmärrät, että se on sinun valintasi, ymmärrät myös sen jälkeen, että voit valita myös toisin. Ei sinun ole pakko katsoa miehesi ryyppäämistä ja kärsiä pahanolontunteesta jatkuvasti.

Voi elämä, että eilen tuntui pahalta. Olin niin läheisriippuvainen kuin voin vain olla. Todella vain makasin sängyssä ja kuuntelin jokaista rasahdusta alakerrasta, toivoin, pelkäsin, murehdin, petyin, kun toisen askelet eivät nousseet yläkertaan vaan jäivät alas jokaisen tupakaltatulo-ovenavauksen jälkeen. Ja mietin oikein huutamalla pääni sisässä, että miksi minä makaan yksin sängyssä ja odotan. Miksi olen valinnut tämän olotilan tavallisen nukkumisen sijaan? Tämän yhteisen asunnon oman kodin sijaan? Nukutti, mutta jotenkin pidin itseäni silti hereillä viimeiseen asti, nukahdin ja aamulla herätessä olin aivan tillintallin, koska varmaankin unet jäivät lyhyeksi.

Ja tänään annan toiveikkuuden taas nousta, koska mies ei aloittanut aamuaan kaljalla vaan kahvilla ja jostain syystä oli käynyt tykkäämässä Facebookissa sivusta Päihdelinkki. Toivon, että hän etsii täältä tietoa, eikä lue näitä minun kirjoituksiani melko tunnistettavasta arjestamme. Tai jos lukeekin, toivon, että lukee huolella.

^Voi Facebook.

Mä olen poistanut eksän News Feedistä, sen näkymisen chatista, koska en jaksa niitä viiltäviä ahdistuksentunteita, joita sen “näkeminen” herättää. Ainoa, mitä näen, on, jos se tykkää joistain mun jutuista (ja ehkä kommentit, en tiedä, ei ole kommentoinut).

Voimia ankie.

onnekseni mun eksä on huolehtinut lähtönsä lisäksi muistakin muodollisuuksista - hän poisti mut jo kauan ennen eroa fbookistaan, koska “mun pärstä oli aina siellä ja se ärsyttää”
joo-o nyt kun huolehtis vielä sen velkansa ni tässähän vois olla tyytyväinen tähän omatoimiseen kaveriin :smiley:

Tuli vielä mieleen, taas töissä tätä äkkiä kirjoittelemassa, että kun tässä ketjussa haikailtiin, ettei haluta olla minä vaan joku hieman parempi ja kaikenlaista, niin tähän nyt kyllä sanon samaa kuin cricket, että sen voi ihan itse päättää, kuka on, ja että minä nimenomaan haluan olla minä enkä koe, että “minuuteen” vaikuttaisi lihomiset, laihtumiset, hiustenlaitto ja -laittamattomuus. Minuutta sen sijaan syö se riippuvuus alkoholistista, joka on, kuten sanottu, itse valittu tila eikä kenenkään muun syytä ja sen aiheuttaman väsymyksen ja turtumisen vuoksi myös ulkoisesti voimme olla muuta kuin itse toivoisimme. Se kauniimpi, valoisampi minä on siellä kuoren alla ja pyrkii pintaan, kun irrottautuminen alkoholistista alkaa.

Niin, siis kovasti peräänkuulutan sitä “minää”, joka olin ennen kuin minun piti alkaa hiipimään kotonani, perumaan menojani ja kyttäämään toisen liikkeitä ja tulkitsemaan niistä, juoko se vai eikö se kohta juo. Milloin se juo ja mitä siitä seuraa. En kyllä enää oikein muista, millainen se oikea minä on.

Ja huomaa taas, että aamusivut jäi kirjoittamatta, koska on niin kiukkuinen ja aikaansaamaton olo ja mussutan täällä töissä jotain supersokerista toffeemuffinssia enkä sitä normiannostani: viherpirtelöä.