milloin tietää yrittäneensä kaikkensa?

Elikkäs tuota kysymystä on tullut mietittyä tässä nyt n. 5 vuotta… pitkä aika elää parisuhteessa jossa toinen osapuoli hitaasti valuu ulottumattomiin alkoholismi seuranaan… Nyt tilanne alkaa olla siinä pisteessä että voisin jo luovuttaa, mutta miksi se päätöksen teko tekee silti niin kipeää??? Mies on ihmisraunio, vanhasta on jäljellä näkyvillä vain kuoret… silti sitä toivoo että se ihminen johon rakastui ja jonka kanssa teki avioliitto lupaukset, heräisi sen kovan kuoren alta ja pinnistelisi itsensä ulos siitä piinaavasta ulkokuoresta, siitä inhottavasta oliosta joka loukkaa ja joka näyttää välillä niin vihaiselta että jos katseet voisivat tappaa niin minut olisi tapettu jo moneen kertaan… Olen omaa tarinaani jo vähän raotellut muuallakin, mutta tässäpä vielä… eli olemme hyvän kulissin omaava perhe, ulospäin ei ikinä uskoisi kukaan mitä nämä seinät peittävät sisälleen. Mies juo, paljon, yleensä iltaisin, päivittäin… työssä on vielä pystynyt käymään mutta muuten ei jaksakkaan mitään muuta… meillä on 4 ihanaa tervettä lasta, vanhin 10v. nuorin 0.5v. ja kaikki mahdollisuudet ihanaan elämään… mies alkoi juomaan n.11 vuotta sitten nuorena miehenä reissuhommissa, ongelman tajusin n.5 vuotta sitten ja ensi kertaa myös silloin apua asiaan haimme… on ollut lyhyitä kuivia jaksoja jonkin verran, pisin n.3kk mutta kuiva humala kuitenkin päällä aina… nyt mies on juonut tasaisesti 2 vuotta putkeen, piilossa,terveys mennyt, sydän on suurentunut ja läppä vuotaa, verenpaineet huitelee pilvissä ja sokeritasapaino heittelee… silti miehellä ei omasta mielestään ole juomisen kanssa ongelmaa…
3 vuotta sitten väsähdin totaallisesti juomiseen mutta sain itseni kasattua ja perhetilanne parani, olemme saaneet sen jälkeen kaksi ihanaa lasta… mutta viimeisintä odottaessa tajusin olevani ihan aidosti oikeesti alkoholistin vaimo(4 vuotta elin toivossa että jos se ei nyt olekaan alkki sit kuitenkaan), menin vuosi sitten kesällä al-anoneihin ja tunnustin julkisesti olevani alkoholistin läheinen… pienimmäiseni vauva-aika sai minut tajuamaan että ei tästä oikeasti tule mitään… hakeuduin terapiaan puhumaan asioista ja nyt olen tehnyt ensimmäisen siirron kohti parempaa elämää… otin yhteyttä oman paikkakuntani lastensuojeluun ja tein lapsistani ilmoituksen… eli kulissit alas ja kissa pöydälle!!! vanhimmat lapset nimittäin alkaneet oirehtimaan virtahevosta olohuoneessa ja jos en nyt tee mitään niin milloin sitten??? sossut tulevat ensi viikolla katsastamaan tilanteen ja olen silmiin nähden helpottunut…

Hei vieteri,
Olet hyvällä alulla, kun olet lähtenyt korjaamaan elämääsi - päihdelinkki, Al-Anon ja ammattiauttajat. Ne entiset “kaiken yrittämiset” olivat turhia. Veivät vain voimiasi ja mahdollistivat alkoholistin juomista.
Sinulla on ihanat lapset. Ei tiedä vaikka miehesikin kypsyisi raittiuteen. Jos niin ei käy, älä enää paapo häntä.
www.al-anon.fi

Hienoa :smiley:
Parempi nyt kuin 15 vuoden jälkeen. Itse pistin kissan pöydälle nyt reilu kuukausi sitten ja tärkeitä päätöksiä tein Kesällä tulee 16 v kuluneeksi tätä jahkailua nyt alkaa olla olo sellainen että muutosta jos ei tule, niin pitää itse muuttua ja pistää toimeksi. Kukaan muu kuin itse ei sitä muutosta omalle voinnilleen tee.

Hei,

Esitit otsikossa kysymyksen joka lienee koskenut meitä jokaista täällä. Itse odotin Taivaan Merkkiä tai jotain muuta selvää tilannetta tai tunnetta, että tiedän “oikeaksi” päästää irti. Mutta ei sellaista välttämättä tule. Läheisen oma mitta täyttyy samaa tahti kuin juova alkoholisti juo. Jonakin päivänä sitä vain tajuaa, että tuolle en voi mitään, kaikkeni olen yrittänyt enkä kertakaikkiaan voi mitään. Silloin osaa luovuttaa ja -Al anonin sanoin- ymmärtää, että on voimaton alkoholiin ja alkoholistiin nähden.

Minusta vaikuttaa, että olet oman pisteesi löytänyt.

Meidän muiden pisteitä voit etsiä tämä palstan tarinoista. Minun tarinani on kejussa “Kuka meitä voi auttaa”. Minä voin rehellisesti sanoa, että muiden muassa täältä saatu ihana vertaistukia ja aiheelliset ravistelut ovat minut pelastaneet. Elemementtejä on muitakin, mutta kaiken lähtökohtana on se että pystyy hyväksymään vallitsevan tilanteen (alkoholismin), ja toimimaan tilanteen edellyttämällä tavalla (hakemalla apua, tervehdyttämällä itsensä).

Tervetuloa palstalle, jatka tänne kirjoittamista hyvinä ja huonoina päivinä, siitä voi olla arvaamatonta apua myöhemmin.

-Ellis

tässä on ote myös toisesta ketjusta johon laitoin taustoja… liitän senkin tänne niin tulee kokonaisempi kuva meidän tilanteesta :smiley:

alkoholismin olen miehellä tajunnut olevan vuonna 2006, hoitoon olen yrittänyt häntä saada siitä lähtien. itse ei yleensä ongelmaa myönnä, joskus kuitenkin on sen myöntänyt. Mies on hiljainen kaappijuoppo, ulkona piilossa käy juomassa, koskaan ei juo meidän nähden eikä käytöksestä huomaa ulkopuolinen ainakaan mitään vaikka olisi mennyt jo jopa viinapullo… kausiluontoisesti käy Baarissa, mutta aika harvoin. Ei tarvitse juomiskaveria.
masentavaa edes kirjoittaa mutta pelkistettynä meillä on iso virtahepo olohuoneessa…
Mies on hiljainen ja kireä, Ei yleensä vastaa puhutteluun. Yleensä töiden jälkeen sohvalla tv:tä katselee ja käy “tupakalla” ulkona tiuhaan tahtiin… luulee raukka että en huomaa viinan ja kaljan hajua…kurkkupastillilla yrittää peittää hajua… Työnsä pystyy vielä kutakuinkin hoitamaan, en tiedä ovatko työkaverit huomanneet juomisongelmaa… Tässä olen miettinyt vain kuinka kauan jaksaa työssä käydä kun viina on vienyt unet,terveyden(sydän reistaa ja verenpaineet pilvissä) sekä lihaskunto jo heikentynyt… myös sokerit heittelee… ja kyseessä nuori hoikka kaveri( vajaa kolmekymppinen)…

sääliksi käy vaikka monet sanoo että sääli on sairautta… miehellä suvussa molemmilta puolilta alkoholismia, papat alkkeja ja isä raitis alkki… eli geenitkin on kohdillaan… Mieheni juo joka ilta n. 4-6 pll keskaria ja siihen päälle n. 1/4 pll raakaa viinaa… eli määrät on aivan huikeita… välillä määrät olleet tosi kovia mm. 6-pack-12pack tai/ja 1/2-1 koko pullo kirkasta… Miehen juominen alkoi pienellä tissuttelulla, “saunakaljoilla” 10 vuotta sitten, josta määrät pikkuhiljaa suurentuneet…

oliskohan tuossa hieman taustoja… elikkäs itse olen tässä vuosien ajan miettinyt Eroa, mutta kun toivo elää ja rakastan miestäni, enkä haluaisi lapsilta isää viedä niin yhdessä ollaan vielä pysytty… Välillä itse olen väsähtänyt jolloin lapsille tulee äksyiltyä. Terapian avulla jaksan päivä kerrallaan tätä arkea pyörittää sekä al.anoneissa olen käynyt(suosittelen). Perheen hyvinvointi on ihan ollut minun hyvinvoinnin varassa, kun minä en jaksa, koko perhe muuttuu epätasapainoiseksi… Lapset välittää isästään ja mies lapsista,mies jaksaa nousta sängystä ylös ja yrittää vain ainoastaan lasten vuoksi. Siksi en ole Eroa vielä hakenut kun pelottaa, miten miehen käy… mutta myös pelottaa millainen malli tulee lapsille juomisesta ja salailusta… Meillä on suuri tukiverkosto ympärillä, hyviä miehenmalleja ihan lähipiirissä kuitenkin… Perheemme ilmapiiri on välillä tosi ankea ja jännittynyt joka selvästi vaikuttaa lapsiin…

Se ero voi myös timia heärttäjänä miehelle.
Mä näen asian niin, että niin kauan kun puoliso vaan mäkättää välillä, mutta ei tee mitään, ei alkoholistin tarvi tehdä mitään, kun se tietää, että perheen takia se puoliso kyllä pitää asiat jotenkin kunnossa. vasta kun tekee konkreettisia tekoja, osoittaa käytöksellään, ettei voi elää juovassa kodissa, alkoholistille tulee joku syy tehdä asialle jotain.
Aina hoetaan sitä, että ihmisen on raitistuttava itsensä takia, mutta mitä se itsensä takia on? Aika monelle se on juuri se, että haluaa elää “normaalia” elämää ja normaaliin kuuluu ihmisellä, joka on laumaeläin, hyvät suhteet lähimpin. Joten kun lähimmät ilmoittavat, että lopettavat tämän pelin pelaamisen tasan nyt, voi alkoholistikin havahtua siihen, että häh, eiks ne enää leiki mun kanssa mun säännöillä???

Oma puolisoni lähti hoitoon, kun ilmoitin lähteväni psykiatriselle osastolle lepäämään. Sitä ennen olin jo asettanut selkeitä rajoja: en katsonut juomista, vaan mies joko joi muualla tai mä lähdin lasten kanssa pois. Kuitenkin selvää oli, että mun ei tarvi sitä juomista kattoa. (Mies ei juonut päivittäin, vaan pääasiassa viikonloppusin). Viimeinen niitti oli sitten tuo, että kerran kun mies oli humalassa sisällä, joka oli sopimustemme vastaista, ilmoitin että mun raja on tässä ja aloin soittaa itselleni ambulanssia (sen perinteisen poliisi miehelle-soiton sijaan, joka ei toiminu, koska kotonaan saa maata kusilätäkössä).

Toista ei voi muutaa, vain itseään voi, mutta omien rajojen asettamisella voi pakottaa toisen muutokseen -muutoshan sekin on, jos jää yksin juomaan, kun mahdollistaja ottaa loparit, jos halua hoitoon ei silloinkaan synny.

milloin tietää yrittäneensä kaikkensa? Silloin kun on sinnitellyt kunnes jompikumpi kuolee. Jos itse heittää henkensä, niin silloin ei itse sitä enää tiedä…

Sosiaalitoimesta todennäköisesti ei saa paljoakaan apuja. Lastensuojelu ei tulene puuttumaan, jos Teistä jompikumpi on selvinpäin kun käyvät Teillä. Lastensuojelu ei varmasti halua puuttua mihinkään, jos voivat osoittaa vaikka sen, että jompikumpi edes on yrittänyt hakea apua ja jompikumpi käy terapiassa. Silloin on kaikki hyvin lastensuojelun mielestä.

Sosiaalitoimi tekee alkoholistin läheisestä ongelman - ei siitä alkoholistista. Niin se vain menee, valitettavasti. Lastensuojeluviranomaisen ratkaisut ovat niin päättömän sekavia, että on 50/50 mahdollisuus saada oikeasti apua. Jospa Teidän alueellanne olisi kuitenkin edes pientä “älyä” lasten parasta ajatellen…

Alkoholisti pitää laittaa oikeasti tekemään oman valintansa, mitä hän on itse valmis tekemään. Alkoholisti syyttää läheistä juuri niin kauan kaikesta, kunnes hän itse ymmärtää oman sairautensa. Et pysty tekemään mitään “oikein” alkoholistin mielestä. Ja kun ei ole edes sillä hyvä, jos alkoholisti pääsee raittiin elämän tielle, vaan läheisen pitää myös muuttaa itseään. Jos jatkaa elämää samalla tyylillä, miten sen juovan alkoholistin aikaan, niin jossain alkaa taas paukkumaan.

Niin sekaisin olen itsekin omassa elämänhässäkässä, että en aina tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Pitää oppia elämään sitä omaa elämää ja yrittää päästä pois niistä vuosien aikana pikkuhiljaa tulleista tavoista, missä oma itse on jäänyt taka-alalle ja toiminta on tähdännyt siihen toisen raitistamiseen.

Voimia vaikeisiin tilanteisiin!

Toihan tuossa juurikin on vaikeeta kun on yrittänyt ja yrittänyt hoitaa sen elämän just sen toisen raittiuden ‘‘turvaamiseksi’’, siinä onnistumatta. Ja sitten pitääkin jättää toinen oman onnensa nojaan ja alkaa elää sitä omaa elämää, se on vaan niin vaikeeta, muuttaa ajattelutapaa ja omaa käytöstä …

niinpä… Mutta kun jokainen alkoholistin läheinen tietää kyllä mikä magneetti se juova ihminen on, vaikka yrittää alkaa itselleen rakentamaan pään sisälle selviötä, ettei tästä mitään muuta tule kun ero, niin silti sitä toivoo ja odottaa ihmettä… “jos se sitten raitistuukin kun eroan eikä halua minua takaisin, pärjäänkö yksin, miten lasten tapaamiset menee, alkaako tapella eron kanssa…jne”. huoh…on niin vaikea repiä itseään irti… nytkin olen ero asiaa miettinyt kun ensiviikolla sossut tulevat ja jos mies ei halua hoitoon, joudun, huom. JOUDUN, laittamaan eron vireille… saankohan sitä laitettua??? epäilen hieman… Itsekin epäilen sossujen toimintaa, mitä aikovat asialle tehdä… kun soitin heille, olivat hiukan hämillään ja kysyivät että “niin miksi haluat meidät mukaan”… mutta kun en yksinkertaisesti saa miestä hoitoon enkä ulos yhteisestä asunnosta, ilmapiiri on kammottava ja lapset kärsii… ei ollut vaihtoehtoja!!

nyt kun olen harjoitellut yksinoloa täällä(mies ollut reissussa) niin tietenkin lapset heittäytyivät niiiiin raivostuttaviksi(siis isommat) että yksi sitten joutui hetkeksi saunanlauteille “arestiin” kun ei antanut toisten nukkua, samalla hetkellä nuorimmainen alkoi oksentamaan ja ripuloida… siinä komentaessa ja siivotessa oksennuksia kävi mielessä ajatus “pärjäänkö??” pärjäänkö yksin 4 lapsen kanssa? mutta jos kääntää asian nurinpäin niin… miten olen 4 lapsen ja yhden alkin kanssa pärjännyt tähän asti?? :laughing: HYVIN!!! Eli ei hätiä mitiä!! :smiley:

Hei taas!

Rauhallista odottelua täällä jatketaan…Sos.toimeen yhteydenotto särki perheessämme puhumattomuuden kuplan ja toi elämäämme surua ja iloa. Olen asiasta yrittänyt keskustella puhumattoman mieheni kanssa ja saanut jopa jotakin vastakaikuakin… alkuksi tietenkin tutut fraasit “mene itse hoitoon, sinä sitä enemmän tarvitset” ja “muista sitten sitä saa mitä tilaa” :wink: rauhallisesti olen asiaa selvittänyt rakkaalle ja saanut vihaisia katseita ja mökötystä sekä tietenkin pään aukomista… ihanan tuttua ja turvallista että ihan naurattaa… se vain ettei enää osu ja uppoa :slight_smile:

Minäkin mietin sitä usein, että milloinhan se raja tulee vastaan, että lopullisesti päättää lähteä. Ja niinhän se näyttäisi menevän, ettei sitä rajaa tule välttämättä koskaan vastaan. Minä olen elänyt alkoholistin kanssa kolme vuotta, jona aikana olen useamman kerran miettinyt eroa. Ja jos on puhunut omasta tilanteesta jollekin ulkopuoliselle, yleensä saa vastaukseksi sen, että ero on järkevä ratkaisu. JOs sitä pitää niin paljon miettiä, että toimiiko tämä vai ei, niin eikö silloin kannattaisi eroa. Ehkä, ehkä ei. Omat lähtöyritykset aiemmin ovat olleet turhia siinä mielessä, etten ole itse ollut vielä valmis eroamaan. Ja nyt huomaan, että en ehkä ollut vielä täysin hyväksynyt sitä tosiasiaa, etten voi auttaa miestäni millään tavalla alkoholismissa. Ja minä olin itse vielä niin kiinni hänessä henkisesti, ettei ero vaan onnistunut. Nyt sanoisin niin, että eroa on järkevämpää harkita pitempään omassa mielessä ja kuvitella sitä elämää yksin lapsien kanssa ja tunnustella millaisia tunteita se tuo. MInulla aiemmin kun ajattelin ero, heräsi heti hirvee ahdistus ja paniikinomainen tunne, että en varmasti pärjää.

Sulla on neljä lasta. Ne ovat tärkeitä ja niiden hyvinvointi on tärkeää. Mutta ensisijaisesti huolehdi itsestäsi, hae itsellesi apua. Kun sinä voit hyvin, myös lapset voivat hyvin. Tsemppiä sinulle!

Hei hemaka ja tervetuloa päihdelinkkiin!! kiva että sinäkin olet tänne löytänyt tiesi :slight_smile: niinhän se on ettei sitä välttämättä koskaan tule rajaa vastaan vaan aina uudestaan ja uudestaan löytää toivon ja rakkauden sitä juovaa puolisoaan kohtaan vaikka vastarakkautta sieltä ei heruisikaan… itse olen huomannut itsessäni tämän piirteen ja nimennyt sen läheisriippuvuudeksi… kun elää vain toisen kautta ja hengittääkin periaatteessa samaan tahtiin, olo saattaa tuntua tukalalta ja ahdistavalta jos eroa edes miettii. sitähän voi vaikka eron jälkeen joutua kohtaamaan itsensä :smiley: Olen ottanut itseni itselleni projektiksi, olen alkanut opettelemaan tuntemista ja tunteiden tuomista esille… hirvittävä huomata, että vihaa sisälläni on yllättävän paljon, lapsuudestani asti. Joskus on vain pakko päästää irti… mutta ennen kun päästät irti mieti tulevaisuutta yksin ja yhdessä… miltä se tuntuu? laita paperille hyvät ja huonot puolet erosta ja miehestä… ja viimeinen kysymys: Miksi et pärjäisi yksin??? ilo ja suru on ihmisen arkipäivää, ne tulee ja menee.yksin ja yhdessä… Ala ajattelemaan tietoisesti parisuhteessa että olet yksin.Saaatat saavuttaa sillä enemmän kuin ajatteletkaan!! voimia sinulle!!

Eiköhän tämä ole just se, minkä takia sitä ei vaan tajua että rakastamalla ei ketään raitisteta -lopulta sitä ei edes halua itse, että mikään muuttuu, koska se elämä on tuttua ja turvallista.
esimerkkejä niistä, jotka vaihtavat säännöllisin väliajoin kumpaania, mutta eivät suhdetta,on pilvin pimein!Siis kumppani vaihtuu aina samanlaiseen, joko päihderiippuvaiseen tai johonkin muuhun addiktiin, jonka kanssa saa säilyttää sen tutun ja turvallisen nuorallakävely ilmapiirin kotona.
Lopulta on vaan pakko myöntää itselleen, ettei kyse ole edes rakkaudesta, vaan omasta riippuvuudestani, omasta tunnevammastani. Olen rakastaunut ajatukseen, että olen rakastunut, haluan rakastaa sitä toista, ei sillä ole väliä, vaikka rakkaus on aikoja sitten muuttunut joksikin ihan muuksi -jos sitä on koskaan ollutkaan!
Omalla kohdalla on ainakin ollut pakko myöntää, että suhde on alkanu ihan muista syistä kun rakkaudesta molemmin puolin! me tarvitsimme toisiamme imago-syistä ja molemmat olimme jo kotona tunne-elämältämme vammautuneet, joten sovimme oikein hyvin yhteen, osasimme täyttää ne toisen tarpeet. Alunalkaenkin kyse oli riippuvuudesta, ei rakkaudesta.
Miehen mielestä parasta mitä olen hänelle sanonut on ollut se, kun raitistumisen jälkeen sanoin, että en tiedä rakastanko häntä. Se oli rehellistä eikä pakkomielteistä, kuten se rakkauden vakuuttelu oli ollut.

rakkautta se alkuun oli ja tavallaan koen vieläkin rakastavani häntä jollain tapaa. Mutta mutta… kyllä se rakkaus n aika vähissä tai ainakin rinnalle on tullut paljon muita vahvoja tunteita kuten surua ja vihaa.

Toisaalta sitä mietti usein, että onhan sitä muillakin ongelmia. Ja varmasti on, kaikilla ongelmia, mutta on eritasoisia ongelmia. On eri asia riidellä vaikka rahanjaosta perheessä, kun siitä ylipäätään voidaan riidellä kuin se, että toinen on täysin vastuuton ja juo omat rahansa ja jättäytyy elämään toisen varoilla. Ne ongelmatjoita alkoholismi tuo parisuhteeseen on toisen sairauden aiheuttamia. Toki diabeteskin samalla tavalla tuo varmasti suhteeseen jotain lisäongelmia, jos sitä ei hoida. Mutta silti nää päihteet on vaan jotenkin niin eri juttu.

Mitähän minä yritän selittää… no ainakin sitä, että pitkäänhän sitä ajatteli, että kyllä tämä tästä, et jos haetaan apua, jos luetaan tietoa ja oikein kovasti yritetään, kunnes on aika vihdoin huomata, että niin, minä yritin, minä luin tietoa, minä yritin ihan pirusti. Ja sitä, että pitkään selitti itselle, ettei nämä mein suhteen ongelmat ole sen kummoisempia kuin muillakaan, että ei se mies vaihtamalla parane. Mutta entä jos minä paranisin, kun vaihtaisin elämäntilannettani. Ja nyt sitä siis yritetään. En mä kyllä lähtenyt siksi, että olisin jotenkin ymmärtänyt että en voi sinua auttaa raitistumaan, vaan siksi että olin niin kyllästynyt jatkuvuun uusiin alkuihin.

Hei Vieteri,

Minusta on hyvä että olet ottanut sosiaalitoimen mukaan. Se on yksi tapa osoittaa juopolle että olet tosissasi, eikä ongelmaa voi vähätellä. Se on konkreettinen teko jota juoppo ei voi ohittaa. Edelleenkin hän tietenkin voi olla asiasta erimieltä.

Oletko käynyt lukemassa ketjuani "kuka meitä voi auttaa (Alkoholismista)? Kysyn siksi, että yös noin 30v mieheni on toipunut hyvin saatuaan apua Minnesota -mallisesta päihdehoidosta. Minulle suositeltiin hoitoa jo noin 9kk ennen kuin Mieheni lopulta hoitoon meni. Jälkeenpäin harmitti, etten ollut kärrännyt häntä sinne aikaisemmin. no, menneet on menneitä ja olen asian kanssa sujut, mutta ajattelen että ehkä sinulla olisi tässä tilanteessa mahdollisuus laittaa puoliso seinää vasten ja sanoa, että hoitoon tai ero. Saisi valita.

Jos laitat minulle viestiä (osoite on alla), voin kertoa linkkejä joista hoitopaikkoja löytyy. Tämä ei ole mikään maksettu mainos (täällä ei saa mainostaakaan…), mutta ajattelen että helpoiten saat linkit sähköpostilla ja voit itse tutustua hoitopaikkojen sivustoihin. Näillä hoitopaikoilla on yhteistä se, että juovan alkoholistin ei tarvitse kokea olevansa hoidon tarpeessa, kunhan hän suostuu menemään hoitoon (aluksi edes muutamaksi päiväksi). Moni on löytänyt alkoholistin itsestään tuolla hoitopaikassa, koska siellä olevat terapeutit ovat itse raitistuneita alkoholisteja, eivätkä sulata mitään shittiä juopolta. Lisäksi nämä hoitolaitokset käyttävät resursseja myös läheisten hoitoon, minkä merkitystä oman elämäni hyvinvoinnille en mitenkään voi liikaa korostaa.

Hei ellis79!!

Olen lukenut ketjusi kokonaisuudessaan läpi, ja itkien ja nauraen totetsin itsekseni että tilanteeni on niiiin sama kuin sinulla oli aikoinaan!! Ketjusi on rohkaissut minua erityisesti jatkamaan ja ottamaan yhteyttä sos.puoleen ja ketjustasi olen saanut voimaa jatkaa taisetelua mieheni ongelmaa vastaan. Olen vuosia tutkinut kirjallisuutta alkoholismista ja tutustunut myös n. 3 vuotta sitten minnesota-malliseen päihdehoitoon. Olen jopa valmistellut raha-asioita niin että jos emme saa maksusitoomusta lapualle, maksan sen sitten itse… ystäväni mies on myös raitistunut minnessä ja olen ehdottomasti sitä mieltä että se on juuri oikea paikka miehelleni ja koko perheelle.
Olen miettinyt myös perhekuntoutusta jossa on myllyhoito periaatteena ja suostun lähtemään myös sinne jos on pakko…
Ajatus on kyllä nyt todella selvä eli hoito tai ero… en mielelläni eroaisi mutta tilanteen on vain muututtava!! Oi että olen odottanut vuosia tätä tunnetta, sitä kun seinä tulee vastaan ja ei voi kun todeta että "NYT RIITTÄÄ!!!
Huomenna aamusta sos. puoli tulee, ja olen todella odottavalla kannalla, positiivisesti!! Illalla vielä yritin miestäni suostutella jäämään palaveriin mutta kun eihän nyt työkavereita voi pulaan jättää!!! :imp: Omapa on asiansa… Olen yrittänyt asiasta puhua moneenkin otteeseen että mitä on mieltä hoidosta ja koko tilanteesta, mutta mies vain murisee… minähän sitä hoitoa kuulemma tarvitsen ja ylireakointia koko touhu!!!
:smiley:

Onpa hyvä että sinulla on entuudestaan joku tuttu, joka on hoidon käynyt! Ja mukavaa, että ketjuni on tsempannut sinua eteenpäin!

Kysyn vielä, että oletko muuten soittanut hoitopaikkoihin ja kysellyt heiltä esim. vinkkejä tai keskusteluapua?

Ellis

[size=85]Ps. Tiedoksesi että Turun lähistöllä on nykyään myös toinen hoitopaikka (se taitaa löytyä netistä vain nimellä…)[/size]

Tervehdys täältä joen toiselta puolen
Voimia ja iso hali sulle ( pikkusisko) :slight_smile: .Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain… :slight_smile:

Vastaampa nurinkurisesti sinulle ja samalla terapoin itseäni :exclamation: .
Milloin tietää juoneensa tarpeeksi;

[i]- kun on menettänyt / menettämässä jotain esim. perhe, ystävät, työ, ajokortti jne.
-kun juomiseen ei tarvitse seuraa, voi juoda ihan itsekseen

  • kun juo salaa tai luulee juovansa salaa
  • kun itse huolestuu omasta tilanteesta ( sisäinen hätä, sekasorto ), jonka vain läheiset huomaa alkoholistissa.
  • kun ei pysty kontrolloimaan määriä / kertaannoksia
  • kun elämä muuttuu alkokeskeiseksi, millään muulla ei ole niin SUURTA merkitystä
  • kun pystyy juomaan suuria määriä ilman, että se näkyy selvästi humalana
  • kun loukkaa itseään / toisia humalassa, niin henkisesti kuin fyysisesti
  • kun juo krapulaan
  • kun ei muista, mitä edellisenä iltana /päivänä tapahtui.Alkoholisti voi kadottaa monta päivää. Esim. aloittaa ke iltana saunakaljalla. Perjantaina havahtuu, eikä edes tiedä, että on jo perjantai. Sillä välin, hän on käynyt kaupassa yms.
    [/i]

Nämä minun omia ajatuksiani, mutta kyllä sieltä alkoholismin kriteerit löytyy.

Raitis alkoholisti

Hei!

Nyt on sitten sosiaalityöntekijät käyneet meillä tsekkaamassa tilanteet ja toteamassa ettei “meillä OLE” akuuttia tilannetta kotona… Mies ei osallistunut palaveriin, joten kaikki jäi auki… Maksusitoomukset saadaan minnesota-hoitoon tai perhehoitoon, kunhan mies ensin suostuu edes tapaamaan sossut… itselläni jäi käynnistä hyvin miellyttävä kokemus, harmittaa vain kun asiat on niin levällään vieläkin… kuitenkin asiat etenevät koko ajan vaikkakin tuntuu siltä että olemme edelleenkin lähtökuopissa… Itselläni iski käynnin jälkeen armoton väsymys ja päälle flunssa, varmaankin liittyy jotenkin stressiin…

Asiastahan ei meillä saa todellakaan puhua, parempi vain kun hymyillään sievästi (siis minä hymyilen :wink: ) ja mies jatkaa omaa olemistaan sohvalla niin kuin ennenkin… Sossut sanoivat että minun pitäisi vain jatkaa elämääni ja unohtaa mies…joo niin varmaan pitäisikin mutta sanokaa joku että miten??? Nytkin taas läheisriippuvuus puskee välillä armottomaasti päälle ja koen ihmeellisiä hellyyden puuskia miestä kohtaan vaikka hän ei ole elettäkään tehnyt siihen suuntaan… tekisi mieli rutistaa ja unohtaa koko juttu ja taas painaa totutusti paha olo johonkin sielun syövereihin painostamaan… mutta toisaalta, tunteet tulee ja menee enkä oikeasti ole itsekkään elettä tehnyt suuntaan jos toiseen…onneksi… miksi pistää näin pitkälle viety prosessi roskapöntöön ja sitten vuoden tai puolen vuoden kuluttua taas kaivella ahdistuksissaan sitä roskapöntttöä, että mihinkähän minä sen hyvän “irtautuminen alkoholistista prosessin nyt pistinkään”…
Kun vähän katsoo taaksepäin asioissa niin niitä “hyviä prossesseja” on mennyt paljon elämässäni roskiin… nyt on vain pakko rikkoa tämä kaava ja mennä vain kylmästi eteenpäin, toteuttaa se, mitä on uhkannut… vaikka tekee kipeää…
Rakas Ystäväni sanoi hyvin asian, kun hän totesi että prosessissa(olkoon se tälläinen tai eroprosessi ym.)on laitettava vain kylmästi tunteet sivuun ja päätettävä asiat järjellä, niin tulee tehtyä asialle jotain, prosessin jälkeen voi tunteet kaivaa taas esille… voihan se ollakin niin…