milloin tämä kärvistely loppuu...

Me Lopettajat
1

hei,

nyt oli pakko tulla purkamaan vähän tuntoja…

olen tänne joskus aikaa sitten kirjoitellut ja ajoittain lukenut viestiketjuja, mutta en kovin aktiivisesti.

Mulla oli keväällä 2012 paha paikka, “jouduin” lopettamaan juomisen, oli periaattessa perheen menettäminen lähellä.Ensi se tuntui hyvältä ja helpolta, oikealta.No,sitä kesti aikansa, kunnes se sitten taas alkoi lipsumaan se juominen…Kävin säännöllisesti a-klinikalla ja kuitenkin join…pari-kolme kertaa viikossa ja ahdistukseen…palkkioksi raskaasta työstä ja lohduksi siitä, että mulla oli niin vaikeaa.En voinut enkä varmaan halunnutkaan pohjimmiltani salata asiaa kovin paljon.Kapinoin ennenkaikkea miestäni vastaan, tajuamatta edelleenkään, että olin ihan hajalla ja pihalla.En uskonut,että saisin elämääni kohdilleen tai sen suuntaa kääntymään.
Viimeisen kerran olen nyt juonut 22.12.2012.Silloin tapahtui jotain sellaista, jota en vieläkään halua muistella…En vielä jaksa tai pysty. Olen vain syvästi kiitollinen, että jokin voima johdatti minut siihen, että sain sen saatanan korkin kiinni ja se on nyt pysynyt.Eli vuosi täynnä juomattomuutta.ja millainen vuosi monella tapaa.Tunteiden vuoristorataa, epätoivoa ja onnistumisen iloa.Ylpeyttä ja häpeää…Niin paljon kaikkea että ihmettelen, miten pää on sitä kestänyt.Tai perhe tässä mukana, se mulla edelleen on ja siitä mä olen onnellinen.Olen aloittanut viime kesänä lenkkeilyharrastuksen ihan säännöllisesti, se on se mun korvaava juttu.Siitä saan voimaa ja iloa.Mä olen ollut oikeasti ja ihan aidosti tyytyväinen siihen, että olen ollut raittiina.Ei se helppoa ole ollut, varsinkin ensimmäiset kuukaudet sen osoitti, että alkoholisti mä olin ja siis olen.Sen myöntäminen on ollut kummallisen vaikeaa ja sitten sen tajuaminen on helpottanut asioita.Mulle itselleni.Vasta kesällä pystyin esim.siskolleni puhumaan, että mulla on ollut ongelmia, ja että en enää voi enkä halua juoda.A-klinikalla en ole käynyt kesän jälkeen, koin sen ilmapiirin jotenkin ahdistavaksi, enkä tiedä, sainko sieltä enää mitään vahvistusta tai muuta apua. Olen siis käynyt melko yksinäisen tien, perheeni tuella, se on ollut korvaamatonta ja en ole heille osannut edelleenkään näyttää riitävästi kiitosta.

Miksi nyt sitten täällä…Vuodenvaihde ja joulu (meidän joulusta särkyi silloin 2012 lopullisesti idylli) nostivat aivan arvattavasti liittyen viime vuoteen todella voimakkaita tunteita pintaan,ensin olin aivan liikuttunut ja ekstaasissa siitä ,että olen onnistunut, jo vuosi juomatta!! Sitten jotain tapahtui, uniinkin tuli kaikkea paskaa lapsuudesta lähtien, nyt mua vaan itkettää ja surettaa kaikki mun tekemä paska ja kaikki se, mistä mä näköjään olen edelleen katkera ja mitä mä en olisi halunnut enää kohdata…En mä pelkää että mä ratkeaisin juomaan, mä pelkään näitä reaktioita ja menneen haamuja… musta tuntuu, että henkisesti otinkin nyt sata askelta taaksepäin ja en oikein tiedä, miten taas kasata itsensä ja mennä eteenpäin.Tuntuu kyllä juuri nyt että on se ihme juttu, että tämä alkoholin piru näyttää vaan sarviaan niin monessa muodossa, että en mä oikeesti tiedä, että loppuuko tämä tuska koskaan ja enkö minä ja varsinkin mun perhe jo ole tarpeeksi tästä kärsinyt…Mieskin on ihan ihmeissään siitä, että miksen mä vain ole tyytyväinen itseeni ja siihen, mitä olen saavuttanut… en tiedä enkä ymmärrä mäkään, on tää niin elämää–

2

Huomenta, sehän on New Day!

Olet tehnyt todella upean pysähdyksen elämässäsi ja vieläpä lähes ilman ulkopuolista apua! Hatunnoston arvoinen suoritus!

Kirjoituksessasi pisti silmään tuo mitä kirjoitat lopussa, “eikö riitä se mitä olen saavuttanut”. Voisiko tässä olla ongelman avain? Onko se,mitä olet saavuttanut, yleisen ulkoisen mittapuun mukaista saavuttamista, vai onko se sellaisten asioiden saavuttamista, joita oikeasti itse haluat? Näitä asioita minä olen joutunut miettimään. Itse olen tässä vielä noviisi, paljon sinua jäljessä raittiuden suhteen.

Paljon voimia valitsemallasi tiellä kohti eheytymistä!

T: Marianne

3

Huomenta ja hyvää uutta päivää, New Day. Tervetuloa mukaan. Todella kiva, että olet saanut aineen jo aika pitkäksi aikaa hallintaan. Kuitenkin minulle tuli kirjoituksestasi hieman epämukava olo. Ihan sen takia, että sinulla näyttää olevan iso kasa selvittämätöntä sisälläsi. Joskus olen törmännyt ilmaisuun “mekaaninen raittius”. Tarkoittaa sellaista raittiutta jossa korkki pysyy kiinni, mutta juomiseen johtaneita syitä ei ole saatu selville.
Minua hämmästyttää, että aikanaan A-klinikalla sait juovana tapaamisia henkilökunnan kanssa. Eikö kukaan kiinnittänyt huomiota tähän tai pystyitkö salaamaan asian taitavasti? Onko paikkakunnallasi mitään muuta tahoa jonka puoleen voisit kääntyä uudessa tilanteessasi? Tai harkitse uutta yritystä klinikan kanssa - tällä kertaa rehellisenä. :smiley:
Tsemppiä.

4

new day, kirjoitti

Uskon AA-kirjallisuudesta lukemaani ajatukseen, että alkoholi etsii koko ajan puolustuksestamme heikointa kohtaa hyökätäkseen kimppuumme. Siksi jokapäiväinen valppaus on yksipysyvän raittiuden kulmakivistä.

En ole kovin urheiluun suuntautunut, mutta joskus oli mukava käydä säännöllisesti parin vuoden ajan ulkoilemassa kahden aa-toverini kanssa. Lenkkipoluilla juttelimme monista asioista, enimmäkseen ihmissuhteistamme ja alkoholismistamme.

5

Osa tarinastasi kuulosti tutulta, joten haluan kertoa hieman omaa tarinaani. Mullehan oli ensimmäinen vuosi raittiina todella helppo, elämä tuntui kevyeltä ja mukavalta ja olin ihan hämmentynyt, kuinka helppoa se lopettaminen olikaan. Kunnes sitten koitti toinen vuosi… Silloin tapahtui paljon kurjia asioita ja elämä tuntui monesti aivan sietämättömän vaikealta. Kärvistelin ja kärvistelin ja lopultahan minun oli sitten kokeiltava sitä juomistakin. Olin silloin ollut raittiina vuoden ja kahdeksan kuukautta. No, kuten arvata saattaa, juominen ei auttanut mitään mihinkään. No, ainoastaan siinä se auttoi, että tajusin sen ettei se auta…

Tulee mieleen tuosta kertomastasi, että olet ollut nyt vuoden juomatta ikäänkuin pakosta. Kyllä se niinkin onnistuu, mutta harvemmin pysyvästi. Nyt rupeaa olemaan jo kysymys siitä, haluatko ihan itse olla juomatta… Aivojen fyysinen toipuminen rankasta juomisesta kestää kuukausia, mutta henkinen toipuminen vie vuosia. Oikeasti, vuosia… Itse olen ollut nyt raittiina (toki se retkahdus pysyy matkassa aina) reilut kolme vuotta ja vasta ihan viime aikoina tuntuu siltä, että olen saanut ajatusmaailmani raiteilleen.

Yksi tärkeä asia, minkä minä myös olen tällä tielläni oppinut, on se, että itseään ja tunteitaan ei pääse karkuun. Näin ollen ne pitäisi kohdata ja hyväksyä, käsitellä. Pysähtyä ja miettiä, mistä ja miksi tämä tunne nyt tulee…kuunnella itseään. Kuulostaa hieman siltä, että yrität kieltää tunteitasi. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja ja ne kertovat jotain tärkeää sinusta itsestäsi. Älä kuuntele miestäsi, että miltä sinusta hänen mielestään pitäisi tuntua, vaan kuuntele itseäsi. Opettele tuntemaan, nousevatko tunteet joistain jo menneistä asioista (joille et voi mitään, ainoastaan tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaisuuteen voit vaikuttaa), vai jostain tällä hetkellä kyseessä olevasta asiasta. Se ei ole helppoa, mutta itsensä kuuntelemisenkin oppii harjoittelemalla.

Ja ennenkaikkea, kirjoittele tänne lisää, kirjoittaminen sulla tuntuu olevan hallussa. Anna näppiksen laulaa ihan sielusi kyllyydestä! Jos olo on silti sietämätön, niin suosittelen myös terapiaa. Auttaa paljon, kun pääsee kertomaan tilannettaan sitä ennestään tuntemattomalle ihmiselle. Silloin sen joutuu kertomaan ikäänkuin itselleenkin uudelleen ja saattaa tajuta jotain uutta.

Oli alkusyy mikä hyvänsä, vuosi juomatta on paljon juoneelle todella hieno saavutus. Nyt vain sitten sitä henkistä puolta parantelemaan, hienolla tiellä sinä olet, vaikka se juuri nyt ei siltä tuntuisikaan! :slight_smile:

6

Olen ihan samoilla linjoilla mirtillon kanssa. Itselleni taas se ensimmäinen vuosi oli todella vaikea. Aloin jo pelkäämään, että olen jonkinlainen poikkeusyksilö, joka ei koskaan saa nauttia siitä mielenrauhasta ja ilosta, mistä pidempään raittiina olleet puhuivat. Epäilin jo, että olen ihan väärässä paikassa. Toivoin, että onnihan tulee automaattisesti taivaasta syliin tippuen, kun hetken olen juomatta viinaa. No, eihän siinä niin käynyt. Päinvastoin olo meni entistä pahemmaksi.

Olen kuitenkin tullut sellaiseen lopputulemaan, että kaikki nuokin hetket olivat tarpeen ja olivat ikäänkuin eräänlaista koulutusjaksoa.

Nyt kun olen päässyt pisteeseen, jossa olen saanut rehellisesti kohdata omia tunteitani ja niitä käsittelemättömiä möykkyjä sisälläni, joita olen koko elämäni ajan juossut karkuun, niin voin oikeasti sanoa alkaa voivani paremmin, kuin ikinä juovana aikana. Tila jossa kiire ja stressi eivät ole läsnä, ovat mielestäni ehdottomia edellytyksiä sille, että henkinen eheytymiseni voi tapahtua.

Siitä juovasta elämäntyylistä pitää todellakin kyetä irrottautumaan ihan kaikilla tasoilla. Juomisen lopettaminen on niistä vain yksi, mutta myös se kaikkein tärkein.

7

Korjaus käsitykseesi, mulle ensimmäinen vuosi oli todella helppo, toinen vuosi oli vaikea!

8

Joo kappas osuikin jo silmään. Faktat korjattu. :laughing:

9

kiitos kaikille kommenteista, tuntui, että osuivat niin oikeaan, että hämmästyttää, millaisia ihmistuntijoita täällä onkaan.Huomaa, että itseä ja omaa sielunmaailmaa on oikeasti tutkittu.
Niin, kyllä se varmasti näin onkin, että jonkinlaista suorittamista tämä vuosi on ollut, kuten koko mun elämänikin.Aina pitänyt olla muka jotain, saada ulkoiset asiat näyttämään siltä, että kyllä tässä pärjätään, vaikka sisällä on näyttänyt joltain muulta.
Mä en kaipaa juomista, turvonnutta naamaa ja krapuloita, piilottelua , salailua, muistikatkoja.Kun on aamulla pitänyt mennä seitsemäksi töihin ja käydä salaa oksentamassa…

Kyllä, kukaan ei töissä, eikä A-klinikalla, ääneen koskaan sanonut tai antanut ymmärtää, että jotain musta epäilisivät.Toki a-klinikalla ryhmä oli avoin naistenryhmä, naisia monissa tilanteissa, siellä ei edes ollut ehtona ehdoton juomattomuus…

Ja kyllä, ajattelin varmasti, että kun pinnistän ja sinnittelen, niin alkaa helpottaa.Puolen vuoden päästä tai kymmenen kuukauden.Olen mä miettinyt sitäkin usein, etten koskaan oikein osaa nauttia eläämästä tässä ja nyt, mä käännän katseeni joko tulevaan tai menneeseen.

Sen verran mä voin jo sanoa rehellisesti itselleni, että mä tartten jotakin muutakin apua ja musta tuntuu, että mä voisin sitä kohta jaksaa hakeakin, nyt kun alan näkemään asioita uudessa valossa.

Olen senkin myöntänyt, että en ollut ensin omasta halustani rakkaasta seuralaisestani valmis luopumaan, mutta kaikkiaan elämäni on nyt selkeämpää, ajoittain jopa nautittavampaa joten pakko myöntää että kaikki on ollut kannattavaa käydä läpi.Olen pahoillani jos sain aikaan negatiivisia fiiliksiä kirjoituksellani.

Olen mä miettinyt sitäkin paljon, että voiko tämmöisen jälkeen enää puoliso ikinä luottaa ja mitä kaikkea se on muutoinkin lapsillekin aiheuttanut.Haluaisin vain niin paljon sellaista mahdottomuutta, että kaikki olisikin ollut pahaa painajaista, etten itse olisi toistanut omien vanhempien kaavaa.Rikkonut viattomien ihmisten mielenrauhaa ja todennäköisesti häirinnyt heidän kasvuaan.En mä oikein voi sitä itselleni anteeksi antaa ja unohtaa, jos ymmärrätte mitä ajan takaa.Siihen mä tässä eniten olen tuskastunut, että elämä ei meille edelleenkään näytä vain sitä valoista puoltaan, vaikka se viina on poissa kuvioista.

Mä haluan ,että mun lapset tietää, miten paljon mä kadun mun tekoja.Siitä mä olen tyytyväinen, että ollaan saatu puhuttua ja näen, että heillä alkaa omat elämät järjestyä, vanhemmalla kiva poikaystävä ja työpaikka, nuorempi miettii innoissaan elämää peruskoulun jälkeen.Heidän takiaan mä jaksan ja heistä tämän ihmisen ihmeellisyyden ja armeliaisuuden näkee.Mä vaan niin haluaisin olla heidän arvoisensa äiti…
Mä ymmärrän sisimmässäni, että tämä kääntyy vähän itsesäälin puolelle, ja siitäkin haluan eroon.Se mitä olen tehnyt, on tehty ja sitä en enää voi muuttaa.

Mä pystyn välillä ajattelemaan hyvinkin selkeästi ja näkemään asiat kirkkaina ja huomaan, että kaikki voisi olla paljon pahemminkin.Sitten tulle taas se musta pilvi, mörkö nurkan takaa, muistuttamaan mua menneestä tuskasta ja kivusta. Ehkä mun pitäisi tosiaan lopettaa sen pois työntäminen ja uskaltaa kohdata se kasvotusten, ehkä mä sitten viimein pääsisin eteenpäin enkä velloisi tässä välimaastossa.

10

alun kärvistelyn jälkeen minulla alkoi helpottamaan kun hiljalleen lakkasin tarkkailemasta itseäni, suuntaamaan mielenkiintoni pois koko asiasta.
Jotenkin huomasin että joo, onhan tää maailma ihan kiva paikka selvänäkin.
Vähitellen vaan ne uudet myönteiset asiat ottivat enemmän tilaa ja vanhat mallit menettivät merkityksensä.

Ja kun ne sitten alkuvaiheessa aika ajoin nostivat päätään, niin totesin että joo.kuuluuhan tuo ihmisluonteeseen mutta kun märehtimisen pakkoa ei sentään ole niin opein hymyilemään niille aivojen takaisinvetoyrityksille.

Omista ajatuksistaan irti päästäminen ei aina helppo temppu ole, mutta epäile, että ellei vanhojen juttujen kelaamisesta pääse, ei tilaa uusille, mukaville ja mielenkiintoisille asioille voi tulla.

Nyt en ajattele tätä elämää mitenkään sarjana saavutuksia, vaan mahdollisuuksien monitasoisena pilvenä, jossa joka päivälle riittää jotain mukavaa. Enkä pidä väliä odotella että tämä paremmaksi muuttuisi, kunhan tätä mukavuutta vaan riittäisi.

No, pakkasta sais olla vähemmän…

11

Sain itse aikoinani paljon ajateltavaa Gerald (Gerard? jotain sinne päin joka tapauksessa) Jampolskyn kirjasta Parantava anteeksianto. Muistaakseni hän puhuu myös anteeksiantamisesta itselle.

Oma kirjani on vuosien varrella kadonnut, joten en nyt pysty tarkistamaan oliko se niin hyvä kuin muistelen, vai onko aika kullannut muistot. Jos pidät lukemisesta niin kannattaa ehkä silmäillä.

12

Onko kirja AA-hyväksymä? Ei kannata lukea muutakuin AA-hyväksyttyä kirjallisuutta… Kuten eläminen raittiina,12askelta ja perinnettä,lankuake on heart,aa-tulee täysi-ikäiseksi,Aa-yksikössä, nimettömät alohlistit…Best of Bill… jne mitä niitä on. Muista kirjoista saattaa sada harhaopetusta AA:n ulkopuolelta - ja se ei sovi alkohlistille

13

New day, tarinasi oli mielenkiintoinen. Jotenkin nyt tuntuu erityisen paljon samoissa “aikajanoissa” kulkevia kanssasisaria olevan liikkeellä. Itse lopetin alkoholin käyton joulukuun alussa 2012, joten suunnilleen samaa raittiuden matkaa olemme kulkeneet. Lopetin juomiseni yksin, ilman ulkopuolista apua tai lääkkeitä. Lopettamiseni oli “helppoa” olin laillasi saanut sellaisen törmäyksen ja shokin, että joko loppuu juominen tai kaikki menee. Tämä kuulostaa kornilta omisssa korvissani, sillä olin sohvannurkassa tissuttelija, en se joka tanssii pöydillä ja kiertää kapakoita. Mutta sohvannurkastakin voi elämänsä heittää hukkaan, helpostikin, tämmöinen nyhverökin onnistuu hävittämään itsensä pullonpohjan taa…

Alku vuosi meni sillätavoin hyvin, että ongelmia ja vastoinkäymisiä oli niin paljon ettei jäänyt aikaa rypeä itsesäälissä, vaan kaikki liikenevä energia oli keskitettävä arjesta selviytymiseen. Ihmettelen vieläkin kuinka helvetin paljon vastoinkäymisiä yhdelle ihmiselle voi kasaantua, kaikki, ihan pienetkin asiat menivät pieleen. No, kovalla kädellä kuritettiin, varmaan oli niin kova luonto, ettei pikku sipaisut riittäneet. Menepä tiedä tuosta.

Syksyllä asiat tuntuivat rullaavan mukavasti, liityin yhteen “kotiseutu” sivustoon ja sieltä yhteyttä minuun otti eräs ihminen joka viattomasti kyseli elämäni kulkua ja lapsuutta. Vastasin hänelle ja tuntui,kuin olisin avannut jonkin Pandoran lippaan, tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa eläessäni nähnyt oman lapsuuteni ja nuoruuteni, sellaisena kuin se oli. Ei peiteltynä, kaunisteltuna ja siloiteltuna. Yritin ensin tukahduttaa näitä tunteita ja tuttuun, koko elämänmittaiseen tyyliin asettua kaikkien osapuolien asemaan, ymmärtää, sympatiseerata, selitellä. Mutta melko pian mieleni valtasi tunne, että minulla on oikeus tunteisiini. Minä en ole syntynyt tänne vain mahdollistamaan muiden ihmisten typeryyttä, julmuutta ja olemaan heidän tekojensa avuton uhri, joka aina ajasta ikuisuuteen hymyilee empaattisesti ja kääntää toisenkin posken. Olettaisin, että juuri tästä kumpuaa tämä, nyt jo puolivuotta kestänyt sisäinen viha, valitettavasti se kohdistuu kaikkeen, niihinkin, joilla ei ole osaa eikä arpaa omaan tunnemyrskyyni. Luojan kiitos, tämä viha on vain pääni sisällä. Olen opetettu pitämään suuni kiinni. Mitä vihaisempi olen, sitä hiljaisemmaksi muutun, kunnes joskus tuntuu, että muutun patsaaksi…niinkuin se Lootin vaimo, vai mikä se oli… sekin varmaan kääntyi vittuillakseen katsomaan taakseen, kun kiellettiin, että älä katso ja pelkästä raivosta muuttui suolapatsaaksi…

Varmaan sinullakin ehkä on kyse tällaisesta tunnetilasta tällä hetkellä, en valitettavasti voi antaa mitään hienoja neuvoja tai konsteja sinulle selvittääksesi murheitasi. Ne tunteet on kai vain käytävä läpi, surtava surut, lohdutettava sitä sisäistä lasta,jos hän lohdutusta kaipaa. Auttaisiko sinua kirjoittaa elämäsi tarinaa? Omalta kannaltasi, siitä miltä sinusta tuntui, viis siitä miltä muut kuvittelivat sen tuntuneen tai muu lapsuuden perheesi halusi sen olevan? Itse olen siinä mielentilassa nyt, että esimerkiksi en koe velvollisuudekseni pitää äitiini mitään yhteyttä, en koe huonoa omaatuntuoa siitä etten mene häntä tapaamaan tai vastaa hänen puheluihinsa, muulloin kuin silloin kun haluan. Hän on jo iäkäs ihminen, mutta ikäkään ei mielestäni mitätöi menneitä sanoja ja tekoja. En niitä arjessani aktiivisesti murehdi, olen tehnyt hänestä itselleni yhdentekevän, niinhän minäkin olen hänelle ollut. Samoin isäni, pysykööt “kadoksissa”, itsepähän on valinnut tiensä. No, tämä nyt kuulostaa monimutkaiselta, mutta juuri tällaista, monimutkaisia kuvioita on elämäni ollut. Oikein tuskastuttaa kertoakin, jos joku sattuu kysymään. Enkä kerrokaan. Ensimmäistä kertaa kirjoitin pääpiirteittäin rehellisesti pienen kuvauksen elämästäni, siis pelkästä nuoruudesta, tälle kotiseutujutun utelikolle ja siinä silmäni avautuivat jotenkin, kuin näkisin ensimmäistä kertaa omaan elämääni. Ymmärrettävästi olen vältellyt puhumasta omasta elämästäni, kun se on niin, jotenkin niin sekavaa ja vailla mitään johdonmukaisuutta. Tai sitä johdonmukaisuutta on vaikea löytää, kun on ollut siinä tapahtumien keskiössä.

Kerrot, että miehesi ihmettelee miksi et vain ole tyytyväinen itseesi ja saavutuksiisi. Hänellä on varmaan ollut erilainen elämä kuin sinulla. Toisille elämä on helppoa ja yksinkertaista. Niin minunkin mieheni ihmettelee, päivittäin kyselee eikö naurata,jokin typerä puujalka vitsi tms, no, ei saatana naurata, koomikoksiko hän kuvittelee minun tässä ryhtyvän,kun niin kovasti pitäisi kokoajan olla hauskaa ja hupaisaa, pelkkää naurunhyrskettä aamusta iltaan? On ollut aikoja jolloin hauskuuteni ja nauruni vitutti häntä enemmän kuin mikään muu tässä universumissa, olin viihdepäällikkö ja typerä narri. Mutta nyt siis pitäisi olla naurua ja seesteistä, hyväntuulista onnea tulvillaan… Hänen elämänsä on yksinkertaista, hän on elänyt koko elämänsä muutaman hehtaarin alueella. Vanhemmat asuvat tuossa kymmenen metrin päässä, tapaa heitä päivittäin… mikäs tässä on ollut hänen eläessä, ihan “jumalan kämmenellä”.Normien ja standardien mukaan. Juuri niinkuin sanotaan. Ikinä ei tarvitse poikete rutiineista, kaikki on ikuista ja pysyvää, senkuin tallustelee tutuissa jalanjäljissä. Ikuisesti. En ymmärrä miksi hänenkin elämänsä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vaivattomuudessaan herättää minussa näin paljon negatiivisia tunteita. Odotan, että tämä tunnetila väistyisi ajan myötä. Tunteet tuppaavat muuttumaan ajan kulussa.

Anteeksi, jos tunnet, että tunkeuduin ketjuusi, mitään viisaita neuvoja minulla ei ollut antaa, mutta jollakin tavoin samassa veneessä ollaan tunteinemme. Ehkä se tuo jonkinlaista lohtua. Voimia sinulle.

14

Apua en tiedä osaanko käyttää näitä lainauksia oikein, mutta yritetään. Tässäpä järkevä ajatus metsänreunan mieheltä. Luettuani kirjoitukseni, ei sen sävy tuntunut oikealta… Yritän siis aktiivisesti päästä pois tuosta menneiden kelaamisen kierteestä, niinkuin varmaan aloittajakin. En ole ikinä ollut freudilaisen, vuosikausia kestävän,menneisyyden märehtimisen kannalla. Ja ehkäpä siksi olenkin ärsyyntynyt omista ajatuskuvioistani. En tiedä mistä nämä tunteet kumpuavat ja miksi. Mielestäni en aktiivisesti niitä kaivele esiin. Yhtäkkiä niitä vain pulpahtelee pintaan, vaikkapa autolla ajaessa… Annan tunteen tulla ja mennä, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla se jättää jälkeensä negatiivisen, aggressiivisen olotilan. Ja sitten syyllisyyden. Ylläoleva kirjoituskin tuotti minulle kovan syyllisyydentunteen,heti lähetä napin painamisen jälkeen “että kuinkas kehtaat, tämkö on palkka siitä mitä vuokseni on tehty,vaivaa nähty ja plaplaplaa…”

Haluaisin, todella aidosti päästää irti tuollaisesta ajattelukierteestä ja keskittyä tähän hetkeen ja kenties hieman tulevaankin, mukaviin ja innostaviin asioihin. Ja kyllä minä näin teenkin, mutta nämä menneisyyden purskaukset hämmentävät, horjuttavat ja ärsyttävät tasapainoani, jota niin kovasti kaipaisin tähän elämääni. Tai en ole niin varma siitäkään, tasapaino kuulostaa tylsältä, olen ehkä enemmänkin katastrofi ihminen, kovassa paineessa ja kuilunreunalla olen parhaimmillani, ajatus on kirkas ja ratkaisut nopeita :imp: Mutta tiedostan myös sen ettei arkipäivän elämä voi olla sellaista, eikä se ainakaan ole palkitsevaa, varsinkaan jos katastrofi uhkaa sisältäpäin. Sorry, nyt en pysy enään itsekään kärryillä ajatuksissani, taidan lähteä ulos testaamaan uusia pilkkihaalareitani. Ja olen onnellinen tästä raittiista vapaapäivästä.

15

Minullakin heräsi ajatuksia.

Itsellä vaivasi juuri aikoinaan tämä, vihasin itseäni etten osaa olla tyytyväinen juuri nyt. Huomasin että olen ahdistunut nykyhetkessä, siitä se minulla johtui. En halunnutkaan olla NYT koska nyt oli niin paska fiilis. Tämä kyllä sittemmin on muuttunut päinvastaiseksi, kun tulee tietoisemmaksi omista tunteistaan, ajatuksistaan ja arvoistaan, niitä kohti alkaa huomaamattaankin mennä. Jos on rehellinen itselleen. Kaiken rehellisyyden alku minusta on siinä että saa sen korkin kiinni, sitten vasta kaikki muu alkaa näyttää todelliselta. Se kaikki sitten on totta, joskus voi puntaroida sitäkin, “onko tämä totta.”
Vai pidänkö itsepintaisesti kiinni siitä jonka luulen olevan totta: esim. minä olen häpeällinen äiti.
Onkohan tuo totta muuten kohdallasi? Olet ottanut vastuun itsestäsi, lopettanut juomisen, olet ollut jo kauan juomatta…se on kuule aika hieno äidillinen teko. Kuinka monet eivät ole sitä tehneet? Se että haluat muutosta, on äidillinen teko ja erittäin arvokasta myös itsellesi.
Monissa asioissa jo pelkkä ajan kuluminen auttaa, sellaisissa ei joissa käsittely on tekemättä. Miten sitten kukakin käsittelee, onkin jo ihan toinen juttu, tyylejä on varmaankin niin paljon kuin meitä ihmisiä.
Olen kuulut jonkun ammattilaisen sanovat että esim. masennus johtuu käsittelemättömästä surusta. Voiphan tuo ollakin. Jos ei siihen suruunsa pääse käsiksi, niin eihän siihen sitten pääse. Mutta onko yrittänyt? Vai tuleeko masennuksesta identiteetti johon tuudittautuu kun ei muuta jaksa.
Emmätiijjä.

Olen ollut muuten havainoivani sellaisen jutun täällä kolmen vuoden plinkkiurani aikana, että monet kirjoittajat ovat olleet jo aika kauankin juomatta nykyisin kun kirjoittavat ekan kerran vasta tänne. harvemmin tulee näitä jotka aloittavat ihan nollasta…tarkoitan tätä siis siinä mielessä että ihan kuin kynnys sellaiseen “olen ihan alussa, auttakaa” olisi kasvanut. Että täällä ei saisi olla hajallaan ja hukassa. Tai emmätiijjä mitä oikeen havainnoin, tarkoitan kai jotakin suorittamispainetta tuossa…tai jotain.
Jokaisella on kuitenkin niin erilaisia niitä syitä, seurauksia, sairauksia, ristiriitoja, hankaluuksia ja muuta elämässään, ettemme muutoinkaan ole samoilla viivoilla missään. ja kuitenkin olemme sen kanssa: juominen pahentaa oloamme päivä päivältä.

Tässä kohtaa olet oikeassa, jos esim. aloitat terapian, se vaatii kyllä uskomattoman määrän voimavaroja edetäkseen ja toimiakseen kunnolla. Jos on akuutteja (juominen, vakavamasennus tms.) juttuja päällä niin ei se terapiakaan auta siinä itsensä koostamisessa, silleen oikeesti. Voi toki saada apua sellaiseen ihan käytännön elämään toki.
Minä itse kyllä suosittelen terapiaa, minulle se on ollut aivan korvaamaton apu itseeni tutustumisessa ja oman tieni löytämisessä, jos siihen yhtään kiinnostusta löytyy niin sinne vaan! Siinäkin koko työ tehdään kuitenkin itse, toisen ihmisen avulla ja ammattitaidolla.
Eikä se kyllä mitään kauhean kivaa pääasiassa ole, ihan kipeetä touhua kun kokoajan sorkitaan ja sörkitään niitä kipeimipiä tunteita.
Joskin näin kuitenkin vähitellen ne haavat paranee.
Mulle sun teksteistä välittyy sellainen tuska- ja häpeätaakka, josta olisi hyvä saada ravitseltua itsensä eroon, silloin ehkä elämästä voisi tulla kepeämpää ja armollisempaa sinulle ja läheisillesikin. Oppisit rakastamaan itseäsi.
Enkä haluu neuvvoo mutta taisinpa sitä tehdä kuitenkin… jos ei muuta niin kirjoita tänne, näet itse mitä ajattelet, miten ajattelet ja miksi.
Teikkis.

16

Mitäs tää niinkuin tarkoittaa?

Lähinnä vaan että tarkoitatko psykoterapiaa, johon et mistään hinnasta hakeutuisi?
Minun terapiani keskittyy pääasiassa nykyhetkeen, ja menneisyyteni kulkee mukanani halusin tai en. Kun menneisyyteni koostuu mielessäni isoksi kokonaiseksi elämäntarinaksi, se jättää “märehtimisen” tarpeen pois. Ainakin minulle on käynyt näin.
Teikkis.

17

Olen itsekin palstaa lukenut useita vuosia, milloin ahkerammin, milloin harvemmin. Mielestäni täällä on kyllä ollut ihan “alkeista” aloittajiakin. Monet kuitenkin häipyvät muutaman kirjoituskerran jälkeen. Jää välillä oikein miettimään ja toivomaan parasta, kun ei tiedä kuinka asiat etenivät tai eivät edenneet. No, se kuuluu tämän palstan luonteeseen, tullaan ja mennään. Voihan olla, että osa aktiivisesti korkin sulkemisen kanssa “kamppailevista” eivät kykene keskittymään omaan kirjalliseen ulosantiin, lukevat vain, seuraavat sivusta. Sitten kun pahimmasta on selvitty,kun tulee se hetki, että jaksaa pysähtyä ja katsoa missäs sitä oikein ollaan. Ja eihän kirjoittelu kaikille olekaan se juttu, josta saavat jotakin. Käyvät ehkä kokeilemassa ja köykäiseksi havaitsemassa.

18

Teikäläinen, en ole psykoterapiaa vastaan, sellainen tukea antava ja ratkaisukeskeinen psykoterapia on varmasti hyödyllistä itse kullekin. Tarkoitan märehtimisellä sellaista terapiaa, missä keskitytään vain menneisyyteen ja lapsuuden vuosiin, ihan kuin se antaisi ratkaisun kaikkeen, kun ymmärtää mitä silloin koki ja tunsi… tai jotakin sellaista. En toki tiedä onko sellaista enään muualla kuin sketseissä ja pääsyvaatimuksena psykoterapia koulutukseen. Terapioihin on valitettavasti hankalaa päästä nykyisin, jonot ovat pitkiä ja hoito kallista. Ainakin täälläpäin, voihan toki olla paikkakuntakohtaisia eroja ja aina kannattaa yrittää, jos sattuisi pääsemään. Keskustelu ammattilaisen kanssa on hyvin antoisaa ja kipeää, monesti yksin asioiden miettiminen on turhuttavaa,kun ajatukset tuppaavat kulkemaan samoja tuttuja latuja kerta toisensa jälkeen.

19

Mä sain vastauksistanne jälleen paljon näkemyksiä ja ajattelemista.Mulla on sellanen voimakas tunne, että jotain todennäköisesti kohta tapahtuu, mä en kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat olla tarpeentullen hiljaa, meillä yritti olla miehen kanssa hyväkin keskustelu, mutta huonostihan se päättyi.Hän ei kestänyt kysymystäni, oliko hän minusta ja terveydestäni missään vaiheessa laisinkaan huolissaan…Sillä en tarkoittanut missään tapauksessa hakea sääliä tai mitään sellaista, haluaisin vain viimein rehellistä, suoraa puhetta.Mies on omista näkemyksistään ja omasta ajatusmaailmastaan kiinnipitävä, periaatteen mies.Hän ei lähde ainakaan terapiaan, koska ei sieltä mitään saa ja ei usko sen häntä/meitä yhdessä hyödyttävän.Mä tuskastun siihen, että olisi kova tarve selvittää asiat ja hän siihen että “vatvon” niitä-eli ei hyvä. Mulle ei näytä kasvavan sitä viisautta ja tilannetajua malttaa olla ja odottaa, kun toisellakin on oikeus olla väsynyt ja ymmällään. Kai se on taas ahdistuneen paras puolustus tämä hyökkäyslinja. Eli tilanne on se, että mykkäkoulu päällä meidän perheessä.

Munkin on vaikea ajatella niin, että jos tulee ero niin tulee.Kenenkään kannalta tämäkään ei voi jatkua.Musta sen nyt pitää lähteä, että hiljalleen annan periksi sille, että tehtyjä en valitettavasti saa tekemättömäksi ja todella päästää irti niistä vääristäkin ajatuksista ja virheissä roikkumisesta.Mut en mä vain voi enkä aio haudata mun ajatuksiani ja tunteitani ja en aio enää suostua olemaan “uhri”, jolle vain tapahtuu asioita…Jos mä joskus saavutan päivän, jolloin näen itseni ihmisenä, joka oikeasti tietää kuka on ja mitä haluaa, eikä ole tällainen tuuliviiri, niin hienoa olisi. Tämä epävakaus kuitenkin välittyy lapsille.Mä tiedän, että se, että olen nyt saanut korjattua asioiden suuntaa, on hieno asia varmasti heidän kannaltaan ja uskon toisaalta heidän selviävän siitä, että äidillä välillä on päiviä, jolloin ei naurata ei.Mä odotan niitä aikoja, kun niitä päiviä, kun pystyn ja jaksan olla täysillä läsnä, alkaa tulemaan enemmän.

Samoin minä olen tietoisesti antanut itselleni luvan jättää oma äitini vähemmälle huolelle, hän on alkoholisti, 57-vuotias, hän ei kysy mitä meille kuuluu, on omissa huolissaan ja huomiota herättämisen tarpeessaan.Syyllistää yrittää, kun ei vaikka viikkoon tule soitettua.Välillä tekee mieli sanoa, kun niitä samoja juttuja kuuntelee, että hei, anna olla, näkisitpä munkin sisimpään… mut en mä niin tee, en mä halua mitään kaunaa ja katkeruutta kantaa vaikkei äidistäkään ole mitään kauniita ja lempeitä muistoja kannettavana…tosiaan outoa, että niitä inhottavia asioita nyt noihin uniinkin putkahtaa,sellaisia, jotka olin jo muka unohtanut, mutta jotka nyt vielä sitten vaativatkin käsittelyä.

Tästä tulee nyt niin sekavaa tekstiä liikuttuneessa ja väsyneessä mielentilassa, mutta tulkoon.

Mä muuten vielä puhuin mieheni kanssa siitä, mmiten mulla on vähän sellanenkin tunne, että “huijaan” ihmisiä, esim. työkavereitani sillä että he eivät tiedä tai ole olleet tietävinään mun ongelmasta.Mä luulen, että en tosiaan olisi niin luotetussa ja vastuullisessa asemassa, tiimivastaava, kuin olen nyt ja olin silloin juovanakin aikana.Mitä väliä silläkään enää on ,tarkoitan vain että aika erikoisia ajatuksia sitä mieleen tulee. Olen tehnyt kaksivuorotyötä, hoitotyötä jo yli kymmenen vuotta.Poissaoloja töistä tullut hyvin vähän, viimeksi yli vuosi sitten olen ollut yhden päivän poissa.Sitkeästi jaksoin tosiaan melkoisessakin krapulassa olla ja mennä.Kontrolli oli vielä sellainen, että en juonut työpaikalla.Kymmenessä vuodessa mulle on sattunut kolme kappaletta lääkevirheitä, joista yhden voin rehellisesti laittaa alkoholin aiheuttaman väsymyksen ja krapulan syyksi.Kaikista olen rehelliseti tehnyt poikkeamat, mikään näistä ei vaarantanut asiakkaan terveyttä tai uhannut henkeä. Miten onni onkaan ollut tässäkin mukana. Saan olla onnellinen ,että mitään vakavaa ei sattunut ja minulla on edelleeen työpaikka.Eli asoita, joista olen kiitollinen on paljon, se kiitollisuus vain meinaa kadota sen kauhean syyllisyyden ja itseinhon taakse,jossittelen ja jossittelen…

Joskus tulee tunne, että vaihtaisi työpaikkaa, paikkakuntaa, aloittaisi alusta puhtaalta pöydältä, muuta tajuan, että ne haamut ja ikävät muistot on vain kohdattava ja koko ajan itselleen muistutettava, että nyt kaikki on paremmin, kaikki on vielä mahdollista.Mä en vielä pysty sanomaan että täysin uskoisin siihen, että kaikki muuttuu hyväksi, mutta yritän antaa itselleni mahdollisuuden siihen.

20

Jospa miehesi ei kestänyt kysymystäsi, koska hänellä ei ollut siihen vastausta. Ehkä hän on sellainen ratkaisukeskeinen ihminen, on ollut huolissaan sinusta ja terveydestäsi, mutta ei ole mielestään kyennyt asiaa mitenkään ratkaisemaan. Ei tietenkään, eihän hän ole voinut sinua pakottaa raittiuteen tai toisenlaisiin elämäntapoihin, vaikka se olisi ollut hänen mielestään ratkaisu. Jospa siitä on sitten tullut sellainen avuttomuuden ja turhautuneisuuden tunne, joka päätti keskustelunne. Ehkä hänestä jopa tuntui siltä, että syytät häntä siitä ettei hän miehenä ja lastenne isänä kyennyt “ratkaisemaan” ongelmaa, olemaan tarpeeksi tukena, olemaan tarpeeksi läsnä, tarpeeksi mies jne.

Voisitko kuvitella meneväsi jollekin ammattiauttajalle puhumaan ajatuksistasi ja mietteistäsi, perheenjäsen ei yleensä ole se paras mahdollinen “terapeutti” koska hän on itse mukana asiassa. Tarkoitan tällä nimenomaan sitä, että menet puhumaan omista tunteistasi ja selvittelemään omia solmujasi, ei niinkään parisuhteen kipu- ja ongelmakohtia. Voisiko niiden aika olla myöhemmin tai rinnakkain, kun olet ensin saanut omaa sisintäsi purkaa rauhassa ulkopuolisen ja puolueettoman ammattilaisen kanssa?

Tunne, että huijaat työtovereitasi, tai huijasit, on tietenkin tavallaan totta. Ehkä kuitenkin huijasit vain itseäsi. Ajattelit, että tämmöisen työntekijän on oltava tietynlainen, sovittava muottiin ja et omasta mielestäsi sitten sellainen ollutkaan, kuin halusit itsesi olevan ja minkälaisen kuvan itsestäsi rakensit työyhteisössä. Sehän on ollut roolin vetämistä, todellinen sinä onkin ollut aivan erilainen. Ja tässä yhteydessä voikin sitten miettiä, että mitä ylipäätäänsä kuuluu jakaa työtovereiden ja työnantajan kanssa. Töihin mennään tekemään se oma osoitettu työtehtävä parhaan kykynsä mukaan. Omaa yksityiselämäänsä ei ole pakko jakaa työyhteisön kanssa, jos ei halua. Siinä mielessä et ole ketään “huijannut”. En tietenkään pysty sanomaan kuinka avoin ihminen olet ollut työkavereidesi kanssa ja kuinka paljon olet elämääsi heidän kanssaan jakanut ja joudutko nyt pinnistelemään pitääksesi menneet salaisuudet salaisuuksina… Miksi toisten ajatukset sinusta olisivat nyt yhtäkkiä muuttuneet? Kuinka paljon tunnustat itse ajattelevasi ja pohtivasi työkavereidesi yksityiselämää ja sitä mitä nämä kenties tuntevat ja ajattelevat syvällä sisimmässään? Että ovatko he aitoja vai vetävätkö jotakin roolia? Itselleni tuli myös tuollaisia ajatuksia ja syyllisyyttä jossakin vaiheessa, mutta yritin rehellisesti miettiä, että mikä minusta nyt muka tekisi niin mielenkiintoisen ihmisen työyhteisössä, että toiset ihan aktiivisesti pohtisivat yksityisasioitani ja vapaa-aikaani, mitä teen tai jätän tekemättä. Työni olen aina hoitanut niinkuin se kuuluu hoitaa, poissaoloja on 15 vuoden aikana vain muutama päivä. En myöhästele, en herätä huomiota, olen ystävällinen ja kohtelias. Osallistun juttuihin sopivsti, mutta en tuo itseäni esiin erityisen paljon.Keskityn mieluummin kuuntelemaan. Niinhän meistä suurin osa toimii. Niin varmaan sinäkin. Jokaisella ihmisellä riittää askarreltavaa oman olemisensa kanssa, en usko, että kenenkään energia ja uteliaisuus riittä vatvomaan jonkun toisen vuosien takaisia tekemisiä. Olethan jo ollut yli vuoden raittiina ja varmasti hoitanut työsi tismalleen niinkuin pitääkin.

Ymmärrän kaipauksesi vaihtaa maisemaan ja aloittaa kaikki alusta, se on niin jotenkin vapauttava ajattelumalli…Uudet ihmiset, uusi alku. Mutta menneisyyttä se ei pyyhi pois. Ja sinulla on perhe, joka on myös otettava huomioon. Ei ole helppoa repäistä itseään irralleen kaikesta. Jos työpaikka ahdistaa, voisitko ajatella kouluttautumista ja siirtymistä toisenlaisiin tehtäviin. Vaihtaa työyksikköä? Kenties jopa työpaikkaa saman paikkakunnan sisällä?