Milloin minusta tuli alkoholisti?

Alkoholismi määritellään sairaudeksi. Tästä voidaan toki kiistelläkin, mutta sairaudesta puhuminen varmaanikin liittyy siihen, että alkoholin aiheuttamista ongelmista eroon pääseminen edellyttää aktiivista sairauden hoitamista. Alkoholismiin ajautumiseen vaikuttaa monia tekijöitä: geneettinen perimä, geneettiset persoonallisuustekijät, lapsuudenkoti ja muu kasvuympäristö - sekä ennen kaikkea aktiivinen juomisen tavan opiskelu.

Tuntuu väärältä sanoa, että olin alkoholisti jo syntyessäni. Hyvällä tuurilla olisin geenieni kanssa selvinnyt ilman alkoholiongelmiakin. Olinko sitten ekaluokalla jo alkoholisti? Tunne-elämän häiriöitä minulla ainakin oli, vaikken viinaan ollut koskenutkaan. Tuliko minusta alkoholisti teini-iässä, kun minun olisi pitänyt antaa tunne-elämäni kehittyä, mutta aloitinkin alkoholinkäytön opiskelun? Silloin oli jo muutaman kerran oikein kunnon kankkunenkin. Myöhemmällä iällä opin juomaan toki niin, että täytteet pysyivät sisässä - sekä illalla, että aamulla. Olinko alkoholisti silloin, kun ensimmäisessä omassa kodissani huomasi vierasvaraksi hankkimani vodkapulon vähitellan hupenevan omaan suuhun. Kun alkoholi ei yksinkertaisesti varastossa ehtinyt vanhentua. Olinko alkoholisti siinä vaiheessa, kun alkoholinkäyttöni alkoi olla päivittäistä tissuttelua, vai vasta sitten, kun välipäivän pitäminen jo oli mahdotonta.

Olinko alhoholisti silloin, kun tunnistin sen itse - vai vasta sitten, kun kykenin sen muillekin tunnustamaan.

Tänään olen varmasti alkoholisti. En häpeä sitä myöntää, enkä häpeä siitä kertoa. Ehkä minusta tulikin alkoholisti vasta, kun lopetin juomiseni - silloin katosi myös häpeä. Tänään olin psykologisellla vyöhyketerapeutillani - siis raittiusneuvojani luona. Hän kertoi notkoselkäni parantuneen raitistumisen myötä. En enää kulje niska köyryssä, vaan pää pystyssä. Viime keväiset hartiaseudun kivut siis johtuivat aivan yksinkertaisesti siitä, että olin alkanut kävellä pää pystyssä. Kun sain niskani oikaistua, myös notkoselkäni on alkanut oikenemaan. Tällä tavalla myös lonkkakipuni ovat katoamassa. Suhteeni ihmisiin on myös muuttunut. Tunne-elämäni häiriötkin ovat helpottuneet. Olen oppinut kaksi aivan uutta sanaa - ei ja kyllä.

Äidin lääke kaikkeen oli alkoholi. Jos vatsa oli kipeä, lusikallinen vodkaa tasoitti lapsosen (minun) olon. Kun olin yksitoista äiti ehdotti, että voisi ostaa minulle pienen pullon valkoviiniä Vapuksi, kun he isän kanssa halusivat mennä ‘kylään’. Olin siis ainoa lapsi, vähän liian nuori heidän mielestään olemaan ihan yksin, mutta ‘lapsenvahti’ onneksi löytyi :slight_smile:

Minulla ei ehtinyt olemaan ahdistuksia, johon juoda - se oli vain niin kerta kaikkiaan olennainen osa meidän perheen elämää, etten edes miettinyt miksi juoda. 14-vuotiaana olin sitten jo monesti juhlapäivinä mukana kapakassa, vaikka äiti aina sanoikin tarjoilijalle että ‘vain puolikkaita annoksia’. Jos taas jäin kotiin, minulle jätetiin oma pullo. Muistan laskeneeni yhtenä Vappuna ravintolassa 23 annosta (puolikkaita tai ei) ja olin 15-vuotias. Olin ikäistäni aikavamman oloinen (eikä mikään ihme, aikuisten kanssahan mä pyörin!) joten 15-vuotiaana kävin myös koulukavereille Alkossa. Kaverit, joilla oli ajokortti (!), veivät minut ostamaan väkeviä joiden ikäraja silloin oli 21 vuotta :slight_smile:

Tein sitten pari vuosikymmentä töitä viihdebisneksessä, ja se se vasta oli kosteaa aikaa - illat aina töissä ja hyvin harvoin selvin päin. Raskaudet kumma kyllä osasin hoitaa - olin motivoitunut, eikä alkoholi vielä niin nuorena (n.25 vee) ollut ottanut sitä otetta, jonka se sitten myöhemmin otti. Join selkeästi ‘tavan’ vuoksi - siksi, että kaikki muutkin elämässäni joivat. Se oli minulle ‘normaalia’ elämää.

Pääsin melkoisen myöhäiseen ikään elämässäni ennen kuin tajusin sen, mitä alkoholi minulle merkitsi. Sitä ennen olin nähnyt kuinka alkoholi muutti a) mieheni ja b) äitini. Ryhdyin lukemaan alkoholismista (äitini ja mieheni takia) jo vuosia ennen kuin tajusin alkoholismin mahdollisuuden itsessäni. Kuvittelin olevani immuuni alkoholismille, koska minulla ei ollut mitään erityistä ‘syytä’’ johon juoda! Teoriassa tiesin vaikka mitä, käytännössä olin sokea kuin lepakko.

Kun vihdoin ymmärsin oman tilani, yritin pyristellä irti. En päässytkään! Yritin vähentää ja hetkettäin onnistuinkin. Mutta aina se hyökyi takasin, entistä vahvempana. Sitten aloinkin jo puolustelemaan itselleni miksi juon - ja voi veljet, syitä kyllä löytyi! Ja mitä enemmän join, sitä enemmän löytyi syitä! Olin keksinyt ikiliikkujan :slight_smile:

Ensimmäisestä huolen värittämästä lääkärikäynnistä meni seitsemän vuotta ennenkuin sain tämän voimassaolevan raittiuteni.
Kiitos siitä!

^
Yritän välttää lopettajissa käymistä. Ja pakenenkin tuotapikaa taas kohta takaisin fernettimetsän uumeniin. Mutta pakko oikein erikseen mainita että tuo on ensimmäinen kerta kun olen lukenut cricketiltä kirjoituksen jossa kerrot itsestäsi noin yksityiskohtaisesti konkreettisella tasolla. Oli hyvin mielenkiintoista. Sun pitäis ehdottomasti harrastaa tuota itsestäsi kirjoittamista enemmän. :slight_smile:

Itsellänikin oli alkoholistinen lapsuus ja valinnan helppous mitä itsekin tekee, kun kasvaa suureksi, siis kolmetoistavuotiaaksi. Ei ollut ahdistuksia, ei paniikkeja, ei masennuksia, vain vapauttava alkoholi joka toi väriä ja vipinää elämään. Minä en oikeastaan saanut kotoa viinoja, mutta olin nerokas löytämään sellaiset paikat jossa sitä aina sai. Olin esim. tsupparinakin 14v ja osa palkkaa oli oluina. Muistan sen työpaikan olleen ihanteellinen paikka minulle. Töitä tein paljon, juoksin kantamuksineni ja päivän päätteeksi olutta kainaloon. Läksyjä mun olisi pitänyt lukea, mutta minkä teet, kun urani olin valinnut tai paremminkin alkoholismi minussa sen päätöksen teki.

Mutta kiitos Cricket sinulle kokemuksistasi.

Olen vähän samoilla linjoilla smokin kanssa tässä. Eli en tiedä koska minusta tuli alkoholisti. Mutta n.13 vuotiaasta olen juonut alkoholistisesti. Tai ehkä jopa 12 vuotiaasta kun ensimmäisen kerran pääsin oluen makuun. Siitä asti käytin kaikki tilaisuudet maistella tätä ihmeellistä nestettä joka sai kaiken näyttämään kauniilta.
Teini-iän kodissani ei juotu kuin lasilliset pari kertaa vuodessa jos kävi harvinaisia vieraita. Aikuiset eivät yleensä juoneet, minä ja veljeni kyllä. Ahdistukseen, ilonpitoon, tylsyyteen… Vanhemmat eivät hyväksyneet tai hankkineet alkoholia minulle. Mutta “isoja” kavereita riitti. Kotona oli “rankkoja juttuja” niin kuin sanotaan ja join myös paetakseni niitä.
Täysi-ikäiseksi tultuani en käynyt baareissa juuri lainkaan, enkä muutenkaan juonut kuin muutaman kuukauden välein jonkin verran. Mustasukkainen ja hallitseva avomieheni piti huolen siitä, että elin siivosti. Seuraavassa suhteessa syntyivät lapset, enkä kaivannut alkoholia. Nyt valehtelin. Kyllä kaipasin, mutta pienet lapset pitivät minut ruodussa. Jossain kohtaa ennen heidän kouluikäänsä aloin juoda useammin. Yleensä en kännejä, mutta vähitellen niitäkin. Sittemmin selittelin kiihtyvää viinanhimoa rankalla työllä (sairaanhoitajana) ja milloin milläkin, tiedätte kyllä kuvion.
Nyt olen 35-vuotias ja tiennyt ehkä kolme-neljä vuotta olevani kenties alkoholisti. Ja viimeiset pari vuotta ei enää kenties vaan ehdottomasti.

Mutta tänään olen selvinpäin.

Monet AA:laiset sanovat, että heistä tuli alkoholisteja maistettuaan alkoholia ensimmäisen kerran elämässään. Ekaa kännikokemustaan he kuvailevat usein “rakkaudeksi ensi silmäyksellä”, tai tässä tapauksessa ensi maistiaisella.
Ekan kännin poikkeuksellisen voimakas euforia ja kaikkivoipaisuuden tunne tuntuukin olevan yhteistä monille alkkiksille. Samoin se, että monet kertovat kestäneensä jo nuoresta lähtien viinaa ikätovereitaan paremmin.
Alkkikset ei siis ole ihmisiä joille alkoholi ei sovi, vaan joille se sopii liiankin hyvin! :bulb:

Tämä siis vahvistaisi myös osaltaan perinnöllisyyden, tai synnynnäisen taipumuksen todennäköisyyttä.

Minusta tuli alkoholisti tammikuussa 2007, ja lopetin alkoholistina olemisen joulukuussa 2007. Aamen. :slight_smile:

Kauan sitten, ehkä siinä 14 v. ikäisenä otin ensikännin. Olo tuntui huikealta. Ujous ja riittämättömyyden tunne väistyivät.
Humala miellytti, koska nuorena en saanut krapulaa. Miellyin alkoholiin ja käytin sitä usein ja ajan myötä yhä useammin, koska tunsin eläväni ja uskalsin jopa ottaa kontaktia tyttäriin. Olin rempseä “juttumies.”
Vähitellen viina ja juominen tulivat tavaksi ja niin kroppa kuin mielikin alkoivat vaatia yhä tihenevässä määrin alkoholin tuottamaa olotilaa. Lopulta, vuosikymmeniä myöhemmin, muuttui tarve pakonomaiseksi juopotteluksi. Viina hallitsi elämääni, enkä enää kyennyt skarppaamaan. Ote elämään lipsui hallinnastani ja vajosin hyvin syvälle.

Olinko alkoholisti alusta alkaen? En tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan ole osannut käyttää viinaa “sivistyneesti.” Aina join kunnes viinat loppuivat, enkä saanut mistään lisää, tai sammuin. Krapularyypyt ja putket tulivat kuvaan siinä parikymmentä vuotta sitten.

Elämänhallinta oli kadoksissa kauan. Hallitsin kulissien pystyssä pitämisen ja tein töitä hurjasti, mutta elämääni en hallinnut. Nyt useiden raittiiden vuosien jälkeen hallitsen tunnen eläväni oikeasti, mutta liian myöhään.