Milloin huoli loppuu? Purkua kun taas tuntuu niin pahalta

Tiedän itsekin vastauksen otsikon kysymykseen: ei koskaan. Tai sitten: kuolemaan.

On vaan pakko purkaa jonnekin miltä tuntuu tuo isän ryyppääminen. Vaikka mun pitäis jo olla kovettunut, tottunut asiaan niin silti se joskus tuntuu niin pahalta kun kuulen sillä taas olevan putken päällä. Ja oon vielä raskaanakin, isälle tulossa eka lapsenlapsi, niin siksikin varmaan tunteet enemmän pinnassa.
Raivoa, vihaa, pettymystä, surua, huolta. Tätä samaa paskaa tämä on ollut vuosikaudet, lapsesta saakka. Miksei kyyneleet jo lopu?
Ja mä tiedän etten voi MITÄÄN. Oon ihan kaikkeni yrittänyt, hyvällä ja pahalla. Varmaan te muutkin alkoholistien läheiset tiedätte ettei mikään kertakaikkiaan auta jossei alkoholisti itse halua ja tajua parantua ja hakea apua.
Ja kun mä olen niin helvetin YKSIN tämän asian kanssa! Isällä ei ole muita lapsia, äidin kanssa he ovat eronneet toistakymmentä vuotta sitten. Vaimo hänellä on mutta hänkin ryyppää.

Isä on viisikymppinen, töissäkäyvä, tuurijuoppo. Saattaa siis olla viikkojakin juomatta, mutta sitten kun putki alkaa niin sitä kestääkin. Ja muutenkin melkein kaikki viikonloput hällä menee pe-su juodessa. Nyt hän hiljattain joutui vielä sydänkohtauksen vuoksi sairaalaan ja todettiin sydänsairaus. Kun hän pääsi sairaalasta niin hän joi taas vaikka kuinka kauan putkeen, ja voi että miten pahalta se tuntui.

Ja sitten jotkut idiootit sanoo mulle, että miksen mä SANO isälle että lopettaa juomisen. Voi että, tajuatteko te, mä olen sanonut, todellakin! Ihan kun se jotain auttaisi! Mä olen SANONUT. Itkenyt, huutanut, rukoillut, raivonnut, pyytänyt, anellut, katkaissut välit, varannut a-klinikalle aikaa, lainannut rahaa, ollut lainaamatta, kuskannut, kieltäytynyt kuskaamasta, kannustanut, kertonut miten pahalta musta tuntuu, kirjoittanut, SANONUT. Mutta kun MIKÄÄN EI AUTA! Olen jopa vedonnut viime aikoina vielä viimeisenä oljenkortena hänen tulevaan lapsenlapseen. Vaikka mä vallan hyvin tiedän että mikään ei mene viinan edelle.

Silti mä rakastan isää. Meillä on ihan hyvät välit, puhutaan asioita. Viinapiru vaan aiheuttaa niin paljon pahaa. Riippuvuus. Mä en osaa jotenkin olla isälle vihainen, siis kun hetkittäin. Eniten tunnen varmaan sääliä. Mä niin haluaisin että isä olisi onnellinen, ettei sen tarvis juoda.

Säälin välillä myös itseäni vaikka tyhmältä se kuulostaakin. Miks mulle on annettu tällainen taakka vielä kaiken muun lisäksi? Lasinen lapsuus, osittain siitä johtuvat mt-ongelmat (masennus, ahdistuneisuushäiriö) jotka kyllä olen jo voittanut, masennus kerran uusiutunut. Itsellänikin oli jonkinlaista päihdeongelmaa, liikaa alkon käyttöä ja lopuksi jo lääkkeiden väärinkäyttöä mutta oon päässyt siitäkin. Tuleva yksinhuoltajuus, joka ei sinällään mulle kyllä ole ongelma ja tiedän pärjääväni yksinkin. Luottotiedot menneet myös osin isän vuoksi, tai hänen mokien takia tullut monta tonnia lisää velkaa kun hän ei maksanutkaan sitä mitä piti. Nyt mä olen niin onnellinen tulevasta vauvasta joka syntyy piakkoin, ja elämä on muuten ihanaa ja mallillaan mutta tuo tietty varjo seuraa aina. Ja kauheaa kun sille ei voi tehdä mitään.

Kiitos kun sain purkaa ajatuksia, helpotti :slight_smile: Ja kun tietää että täällä on ihmisiä joille varmasti monet ajatuksistani ovat tuttuja…

Hyvä Pilkkasiipi,
Auttaisiko sinua yhtää tieto siitä, että alkoholismi on sairaus. Sitä ei voi edes alkoholisti tahdonvoimallaan voittaa. Mitä jos hakisit apua Al-Anonista (www.al-anon.fi). Se, että rakastat isääsi kaikesta huolimatta, on tärkeä asia. Se kantaa sinua eteenpäin.

Tekstissäsi oli paljon samaa kuin mitä minä tunnen ystävääni kohtaan. Rakastan niin paljon, että teen ja olen tehnyt vaikka mitä hänen puolestaan, mutta alkoholi ja muut päihteet vievät niin lujaa mennessään… pelottaa, että rakkaus ei riitä.

Minunkin on ehdotettu hakevan apua al-anonista… mutta en usko Jumalaan ja siksi tuonne meneminen tuntuu vaikealta… vaikka olenkin pyytänyt kaikkia muita ihmisiä rukoilemaan ystäväni puolesta. Olen ajatellut että olen niin vahva, että pärjään kyllä ja minulla on voimia auttaa muita. Välillä vaan se on niin vaikeaa, olen niin tunne-ihminen… kun innostun, niin olen ihan sata-lasissa innoissani kun ystäväni on lähtenyt A-klinikalle, mutta sitten taas itken ja olen niin pettynyt kun touhu on loppunut kesken ja kaikki hoidon saaminen onkin ollut vain kusetusta ja valehtelua. Viime aikoina kaikki valehtelu ja paskan puhuminen on tuntunut niin pahalta… ystäväni ei osaa puhua tunteistaan ja yrittää kaunistella asioita minulle, mikä on naurettavaa kun yli 1,5 vuotta ollaan kuitenkin nähty lähes päivittäin ja tuosta iso osa asuttukin saman katon alla. Hän ei enää edes itse ymmärrä milloin valehtelee, vaan selittää jonkun aivan uskomattoman muka-loogisen syyn toimintaan.

Niin Jenni,
Uskon, että olet vahva, mutta et alkoholismia vahvempi. Kun sen tajuat, lopetat turhan taistelun.