Millä mielellä alkaa uusi vuosi?

Oikein hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! Ja täällä sitä todella tarkoittaa, sydämensä pohjasta. Joka paikassa asiaa toivotellaan ja hyvä niin, mutta useimmiten se on vain hyviin tapoihin kuuluva ystävällinen tervehdys, eikä siihen välttämättä sen enempää syvennytä.

Jokainen vilpolalainen sen sijaan ansaitsee hyvän ja paremman vuoden kuin edellinen. Itse en enää oikein mitään tyttäreni suhteen jaksa uskoa ja toivoa, mutta sen sijaan toivon, että pystyn keskittymään omaan elämääni ja omaan hyvinvointiini. Näin minulla on voimia käydä töissä, huolehtia muista läheisistä ja [i]nauttia siitä, että olen olemassa.

Koitetaan jokainen pitää huolta itsestämme! Se ei ole itsekästä vaan täysin oikeutettua :wink:

Kiitos Petunialle uuden vuoden toivotuksesta! Myös sinulle Hyvää Uutta Vuotta!
Minäkään en jaksa enää uskoa ja toivoa poikani suhteen,kun itse jaksaisin mennä päivä kerrallaan eteenpäin!
Sydämeni raapiutunut vereslihalle pojan tempauksista. Oli taas parin kuukauden hiljaisempi,vakaa kausi mutta ennen joulua se sitten petti taas…velkojat taasen perässään.
Kaikesta huolimatta,koetetaan mennä nokka pystyssä eteenpäin!

Meillä meni joulu odotettua paremmin, mutta sen jälkeen tuli takapakkia. Poika on retkahdellut, ja tapahtui eräs tosi ikävä episodikin. Hän ymmärsi kuitenkin katkaista ja lähti takaisin opiskelupaikkakunnalle, viikkoa ennen kuin alunperin piti mennä.

Itselläni on vielä ikävä fiilis tuosta joulun jälkeisestä jutusta, ja tulee olemaan vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että vielä on mahdollisuus parempaan elämään, kuiville. Toivon, että te muutkin ajattelisitte niin. Vanhassa kliseisessä fraasissakin sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Jos et itse usko lapseesi, miten hänkään voi uskoa itseensä?

Toki meidän täytyy pitää huolta myös itsestämme ja elää itse tätä elämää.

Toivon sydämestäni parempaa alkanutta vuotta kaikille huumelasten äideille ja isille sekä teidän lapsillenne!

Hyvää Uuttavuotta kaikille meille, jotka emme ole hylänneet lapsiamme. Vaikka parantaa heitä emme voisi,ei rakkaus katoa, ei sitä voi pois sysätä. Uskoisin, että he sen tietävät,tuntevat. Samoin kun me kivun siitä,mihin ovat itsensä saattaneet.Vaikka emme olisi läsnä,ajatuksissamme voimme olla heidän luonaan. Muistaa ne pienet sormet ja varpaat,halit ja suukot kun olivat vielä niin viattomia. Jospa vielä joskus…!?

Jostakin syystä minulle tuli tosi paha mieli tuosta mima25 toivotuksesta!
Ei se että ei jaksa uskoa ja toivoa parempaa lapsensa suhteen tarkoita mielestäni sitä että olisi hylännyt lapsensa! Totta hemmetissä muistot,niin hyvät,ihanat kuin myös nämä viimeisten vuosien ikävät,ne iäti on ainakin minulla muistoina,ei ne katoa!
Niin minä mieleni pahoitin!

Älä nyt enkelinsiipi turhaan pahoita mieltäsi! En usko mima25:n tarkoittaneen mitään pahaa. Tämä netti on siitä vähän haastava keskustelumuoto, että kun ilmeet ja eleet ja välitön vastavuoroisuus muutenkin puuttuvat, niin lähettäjän ja vastaanottajan ajatukset eivät aina kohtaa :frowning:

En tunne yhtään päihteidenkäyttäjän vanhempaa, joka olisi pystynyt kokonaan hylkäämään lapsensa. Olemme jokainen eri tilanteessa nuoremme kanssa. Osa on taistellut pidemmän, osa lyhyemmän aikaa. Asioita on jokainen työstänyt myös eri tavalla ja eri pituisia aikoja. Kun omalla lapsella on takana pitkä käyttöhistoria ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot hänen auttamisekseen on käytetty, tulee eteen se kohta, jolloin pitää vaan luovuttaa. Ei hylätä, vaan lopettaa auttaminen, joka ei johda yhtään mihinkään. Jos se nuori saa jossain kohtaa uudestaan elämästä kiinni, niin silloin voi taas olla mukana ja kulkemassa rinnalla.

Olen usein täällä maininnut, että olen omaa tytärtäni koettanut auttaa kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin reilun kymmenen vuotta. Nyt se on loppu ja olen aika levollisin mielin. Pitkän terapian, vertaiskeskustelut, lähimmäisten tuen jne. se on vaatinut, mutta nyt osaan jo aika hyvin elää omaa elämääni ja nauttia siitä. Toivon jokaisen teistä löytävän oman rauhan kaikesta huolimatta! Meillä on jokaisella kuitenkin vain tämä yksi elämä ja elämän kiertokulkuun kuuluu myös lasten itsenäistyminen ja oman tiensä kulkeminen.

Rakas, hyvä enkelinsiipi.
En todellakaan halunnut pahoittaa mieltäsi, enkä kenenkään muunkaan. Tämä on minulle vielä niin uutta pelottavaa. Päivä päivältä vasta selviää, mitä kaikkea tähän riippuvaisen äitinä olemiseen liittyy. Nyt vasta alan tajuta,kuinka syvässä suossa poikani rämpii. Ja minä maksan. Tänään viimeksi sain hätäisen soiton, että vievät vankilaan jos ei vanhaa sakkoa makseta. Niinpä sen taas tein vaikka kuinka olen vannonut olla tekemättä. Nyt vasta alan tajuta,mihin kaupparahat ovat menneet. Mihin on hukkunut pojan ja vielä veljensäkin omaisuutta.
Sydämeni särkee tuskasta, kun palstoilta saan lukea, että on väärin auttaa ja mahdollistaa käyttöä. Menköön turmionsa pohjalle ja kärsiköön piruparka teoistaan. Tiedän, että tämä on vasta alkuvaihetta.Mieleni kelaa koko ajan mitä on ollut ja mitä olisi voinut olla. Tätä tarkoitin “hylkäämisellä”,miten pysyä itse ehjänä kun osa minusta on särkynyt. Voimia sinulle ja minulle.

Niinhän tämä menee, että ensin uskoo ja auttaa ja toivoo, kaikkea vuoron perään. Välillä suututtaa, ahdistaa, masentaa. Ja taas palataan auttamaan. Koska jos kuitenkin nyt, tällä kertaa se toimisi. Toki joillakin toimiikin. Tänne kirjoittavien kohdalla tilanne ei yleensä ole niin.

Jossain vaiheessa sen tajuaa; auttaminen ei auta ellei nuori sitä itse halua. Päihteiden vuoksi ollaan valmiita varastamaan vaikka kotoa, sukulaisilta, mistä tahansa. Moraali häviää ja arvot muuttuvat. Se kaikki, mitä joskus oli, on hävinnyt jonnekin. Jossain nuoren mielen pohjalla se lienee, mutta sitä on kovin vaikea enää tavoittaa.

Allekirjoitan ehdottomasti omasta kokemuksesta sen, että auttamisella EI auta! Sakkoja saa maksaa hamaan tulevaisuuteen ja niitä tulee aina lisää. Voisiko ajatella myös niin, että jos on päästänyt asiansa siihen pisteeseen, että teoistaan joutuisi vankilaan, niin sinne sitten kuuluukin mennä? Milloin ihminen on sen ikäinen, että on vastuussa omista teoistaan? Kuinka pitkälle vanhemman kuuluu auttaa, kun kyseessä ovat päihteet? Siis päihteet, ei esim. opiskelun tai tilapäisen työttömyysjakson aikana auttaminen.

Itse olen mahdollistanut tyttäreni sekoiluja aivan liikaa loputtomalla antamisella (rahaa, ruokaa, puheaikaa, kyytejä, vaatteita, astioita ym. ym. uudestaan ja uudestaan). Mutta nyt se on loppu! Hän elää tällä hetkellä asunnottomana milloin missäkin ja kulkee parin kassin kanssa. Minä en sille enää mitään voi, enkä jaksa. Keskityn itseeni ja teen mukavia asioita.

Tekstini voi kuulostaa kovalta ja julmalta, mutta se on kaikki totta ja oikeasta elämästä. Voimia tämä homma on vienyt ja omaan toipumiseen on mennyt hurjasti aikaa. Hakekaa apua, jutelkaa. Jokaisen meistä vanhemmistakin pitää oma tiemme tämän asian kanssa kulkea. Jaksamista!

Et tarkoittanut pahaa mima25,nyt sen olen ymmärtänyt!
Meillä poika on taas tehnyt päätöksen muuttaa takaisin sinne missä kaverit on eli asunto maalla on nyt irtisanottu. Harmittaa kovasti mutten jaksa nyt muuta kuin pyytää enkeleitä suojakseen sinne missä kulkeekin,asuntoa hänellä ei siellä ole,kavereiden nurkissa pyörii.
Itse tunnen kuitenkin sen verran voimaantuneeni että keskityn omaan jaksamiseen enempi kuin harmitteluun. Onhan tässä touhua kun tyhjään asuntonsa,siellä olevat astiat ym kun ovat täältä kotoa viety hänelle pari kuukautta sitten.
Voimia ja jaksamista kaikille!